Le Corps Mince de Françoise - Gandhi

Olen elänyt ison osan musadiggarin elämästäni aikana, jolloin suomi- tai hevirockia soittaneet muusikot olivat saaneet uskoteltua ihmisille, etteivät koneet ole oikeita soittimia. 90-luvun alussa koneiksi laskettiin mitkä tahansa laitteet, joissa ääni ei muodostunut kielen, kalvon, metallin tai puun värähtelystä. Hammond nyt ei ollut vielä kone, mutta Juno-106 ehkä oli. TR-808 ehdottomasti oli. Ja jokainen 90-luvun alussa musiikin tekoon suunniteltu digitaalinen härpäke todellakin oli. Konsensus sanoi, että koneilla tehty musiikki on kylmää, sielutonta ja muutenkin ala-arvoista.

Ikuisesti kestäneiden väittelyiden jälkeen tapahtui seuraavaa. 80-luvun hyvät rockbändit menivät pois muodista, 90-luvun hyvät rockbändit sinnittelivät vuosikymmenen loppuun ja vähän yli ja menivät pois muodista, radiot luulivat 2000-luvun alussa levyttäneiden uusien suomalaisten rockbändien olevan hyviä, mutta ostava yleisö tiesi paremmin, levy-yhtiöt tuskastuivat sainattuaan turhaan vääriä bändejä, levymyyntien sukeltaessa a&r-tyypit lopettivat huonojen bändien kiinnittämisen ja suomalainen rock kuoli. Tai tarkennetaan. Suomirock kuoli, ainakin sellaisena kuin se oli opittu tuntemaan. Suomirockista tuli nostalgiagenre, uusiutumaton ja vanhoihin ansioihin nojaava lajityyppi, jonka nykymääritelmään eivät uudet bändit enää mahdu.

Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos suomalaiset muusikot olisivat aikanaan olleet kiinnostuneita musiikista eivätkä soittimistaan. Olisiko Suomessa enemmän ns. ulkomaan menestyjiä. Olisiko täällä enemmän huipputuottajia. Olisiko meillä uuteen musiikkiin erikoistuneita radiokanavia.

Olisiko meidän täytynyt odottaa kaksi vuosikymmentä ennen kuin parhaat suomalaiset yhtyeet kuulostavat yhtä hyvältä tai paremmalta kuin ulkomaiset vastineensa.

LCMDF: 'GANDHI' from The Line Of Best Fit on Vimeo.