We could have been the Wombles

Satutko tuntemaan ihmisiä, jotka soittavat bändissä?

Oletko koskaan kuullut joko suoraan sanottuna tai rivien välistä luettuna, että kyseisistä bändeistä tulisi jotain tai olisi voinut tulla jotain, jos ne saisivat biisinsä radioon tai hyvän tuottajan tai niitä mainostettaisiin tai niillä kävisi tuuri tai heidän genrensä olisi muodissa tai ihmiset kuuntelisivat hyvää musiikkia eivätkä Idols-tähdenlentoja tai jotain sen kaltaista?

Tunnetko ihmisiä, joiden mielestä ihmiset ovat ihan tyhmiä, kun he eivät ymmärrä?

Kannattaa kokeilla seuraavaa. Pyydä bändiä ottamaan monomagnetofoni treenikämpälle, äänittämään keikkasetillisen verran biisejä, julkaisemaan tuotos noin sadan kappaleen omakustanteena, lähettämään muutaman äänitteen levy-yhtiöihin ja musiikkitoimittajille, laittamaan pari pikkuilmoitusta musiikkilehtiin ja tekemään keikkoja.

Sano heille, että jos he ovat tarpeeksi hyviä, kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä Pirkkalassa asuva perheellinen radiotoimittaja kuuntelee syvän liikutuksen vallassa heidän tuotostaan, tanssahtelee hillitysti työhuoneessaan ja kokee mahdollisesti itsekin vielä olevansa nuori.

Lupaan tarjota kahvit.

Ratsia - Yksin (Kloonattu sukupolvi) by stopshakehoneygo

I'm gonna shoot through the night like a shotgun

Minä olen muuten manserockin kuningas. Tai ainakin olin 2000-luvun alussa.

Bändimme voitti kilpailun. Saimme palkinnoksi studioaikaa ja muistaakseni yhden maksullisen keikan. Pääsimme Räpärällään vippi-iltaan, jossa oli tarjolla vartaassa paistettu kokonainen sika.

Jouduimme mediamyllytykseen. Meitä haastattelivat niin Aviisi, TV-Tampere kuin Radio Moreenikin. Demomme arvioitiin Soundissa ja Rumbassa, eikä edes mitenkään epäoikeudenmukaisesti. Soundissa demoarvostelun yhteydessä julkaistiin jopa kuva.

Rokkasimme Yo-talolla, Artturissa ja Doriksessa, ja sitten taas Yo-talolla ja Artturissa ja Artturissa. Ja välillä Klubilla ja YT:llä, minkä jälkeen esiinnyimme Artturissa ja muistaakseni Yo-talolla. Suurimmalle yleisöllemme soitimme Hämeenlinnassa Lastenklinikoiden kummien hyväntekeväisyyskonsertissa uimastadionilla. Samassa tilaisuudessa esiintyivät muun muassa Juice Leskinen, Pelle Miljoona, Pantse Syrjä ja Viktor Klimenko. Yövyimme hotellissa ja uimme hotellin uima-altaassa.

Yhdestä kappaleestamme tehtiin musiikkivideo. Siihen oli yritetty kirjoittaa juoni.

Emme saaneet levytyssopimusta, vaikka parista paikasta oltiinkin varovaisen kiinnostuneita.

Seitsemän vuoden jälkeen Manserockin kuninkuus -kisan voitosta kohtasin toisen muusikon barcelonalaisessa puistossa.



Tähti esiintyy keskiviikkona 27. lokakuuta Jack the Roosterissa. Lavalla nähdään myös The Maycranes ja Kone. Itse joudun jättämään keikan väliin, koska olen kotona hoitamassa lasta. I'm gonna rock'n'roll till I die.

Embarrassing moments like this

Disclaimer:
Ihan totta olin jo kirjoittamassa aika lailla vakavaa entryä. Sitten seurasi kyllästys ja del del del. Olin ajatellut, etten kirjoita itsestäni. Olin ajatellut, ettei tästä tule nostalgiablogia. Olin ajatellut olla musiikkijournalisti. Mutta minusta tulikin Hector. Alan tästä lähtien käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: "itseäin, piirakka, naapurinain, kultainen tie, oon keskinkertainen, aa...maljan juon".

Sinä päivänä en säästänyt itseäin. Olin luvannut soittaa pianoa koulun itsenäisyyspäivänjuhlassa. Kappaleen piti olla isänmaallinen klassikkomarssi Siniristilippumme. Partiopukuihin sonnustautuneiden yläluokkalaisten oli määrä marssia Suomen lippujen kanssa juhlasalin perältä salin etuosaan soittoni tahdissa, muun koulun seuratessa sydän ylpeyttä turvoten.

Seiskaluokalla olin ikäisekseni kohtuullisen hyvä pianisti. En mikään sensaatio tai koulun paras, mutta ihan ok. Olin käynyt soittotunneilla kuusi vuotta, osasin lukea sujuvasti nuotteja ja vetelin sukujuhlissa kaikkien iloksi Bacheja ja helpoimpia Mozarteja. Mutta jostain syystä olin kokonaan unohtanut harjoitella sitä kappaletta, joka minun piti soittaa.

Oli käynyt niin, että uskonnonopettaja Liisa Lindell oli antanut minulle Siniristilipun nuotit ehkä kaksi viikkoa aikaisemmin. Minulla oli ollut hyvin aikaa opetella viisu, joka ei edes ollut kovin vaikea. Itsenäisyyspäivän aatonaattona Lindell (tai Lissu) kysyi oppitunnin lopussa, haluaisinko esittää kappaleen luokallemme. Tajusin, että nuotit ovat yhä koskemattomina oppikirjani välissä. Kieltäydyin kunniasta, mutta hädän hetkellä lupasin soittaa laulun välittömästi kahden kesken.

Kävelimme juhlasaliin ja istuimme pianon ääreen. Tein parhaani. Esityksen jälkeen Lindell oli sitä mieltä, että Siniristilipun sovitus taitaa nyt kuitenkin olla minulle liian vaativa, ja että yläluokkalaisten saattaa olla vaikea marssia, jos marssista puuttuu rytmi. Päätimme, että hän soittaa kappaleen itse. Minua ei tapauksen jälkeen pyydetty soittamaan pianoa kertaakaan niiden kuuden vuoden aikana, jotka Kaarilan yläasteella ja lukiossa vietin.

Hey groupie won't you take my hand

Meillä oli bändi. Meillä oli monta bändiä. Itse asiassa meillä on vieläkin bändi, vaikka viimeisten vuosien aikana julkiset esiintymisemme ovat rajoittuneet pitkälti kaverien juhlissa soittamiseen. Mutta 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa meillä oli sellaisia bändejä, jotka tekivät oikeita keikkoja ja esiintyivät oikeilla rokkiklubeilla.

Me emme olleet koskaan mitään varsinaisia bändärimagneetteja. Tai tehdään tarkennus. Minä en ollut koskaan mikään varsinainen bändärimagneetti. Elämäni aikana minulla on ollut yhteensä 0-1 bändäriä. Jotta seuraavassa tarinassa olisi vähääkään järkeä, pyöristetään luku yhteen.

Oli Halloween -99. Yhtyeemme oli reilun vuoden sisään soittanut Tampereen Yo-talolla Pixiesiä kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kokoonpanon nimi oli Bone Machine, toisella kerralla In Heaven. Halloween-bändimme nimeä en muista, ehkä sekin oli In Heaven. Juhlat järjestettiin Laternassa. Iltamissa soitti monta yhtyettä, muistaakseni ainakin Sara ja Can Can Heads. Emme soittaneet viimeisenä, mutta emme ensimmäisenäkään.

Juhlat oli järjestetty todella hyvin. Paikka oli tupaten täysi ennen kuin yksikään bändi oli aloittanut settiään. Kaikki olivat pukeutuneet ns. viimeisen päälle juhlan mukaisiin naamiaisasuihin.

Orkesterimme oli päättänyt säväyttää soittamalla ilman paitoja, ylävartalot ja kasvot kultaisella maalilla (tai meikkivärillä kai?) maalattuina. Idea oli hyvä, ja siitä seurasi kolme asiaa. Ensinnäkin rumpalimme sai liiasta kultaamisesta johtuen allergisen reaktion ja oli kuolla. Toiseksi yksi kitaroista tahriintui niin pahasti kultaiseen väriin, että sitä jouduttiin hinkkaamaan tuntikaupalla, eikä kaikki väri siltikään lähtenyt irti. Ja kolmanneksi minä hurmasin Elviraksi pukeutuneen tytön, joka vei minut kotiinsa keikan jälkeen.

Siinä se oli. Vuosisadan bändäritarina. En ole aivan varma, mistä syystä Elvira oli päättänyt ottaa minut mukaansa, mutta aika kiistatta voidaan olettaa, että kyseessä oli bändäri. Olin vain päättänyt jo ennen keikkaa vetää sen verran tujakat pyhäinmiestenpäivän lärvit, etten ole aivan varma asioiden todellisesta laidasta.

Ja lisäksi taisi olla niin, ettei rumpalimme oikeasti käynyt lähelläkään kuolemaa, mutta kyllä hänen naamansa silti suht isosti turposi. Ja kitara tahriintui todistettavasti, koska se on tietääkseni yhä olemassa ja koska siinä on tietääkseni yhä kultaisia maalitahroja.