Soittolistojen tarpeellisuus radiossa

Soittolistat ovat pelastaneet suomalaisen radion. Joka väittää muuta on joko typerys tai valehtelija.

Aloitin eilen Facebook-keskustelun noilla kahdella lauseella. Ensimmäinen on mielestäni totta, jälkimmäinen perinteisen harkittua provokaatiota. Syyn julistukselleni antoi radiolegenda Jake Nyman, joka Studio55:n haastattelussa puolivakavissaan toivoi, että soittolistat kiellettäisiin lailla. Kommentti näytti avanneen niin paljon vanhoja haavoja ja lietsovan soittolistavastaista propagandaa, että katsoin tarpeelliseksi perustella, miksi soittolistat ovat välttämättömiä suomalaiselle radiolle.

Nyt puhutaan kaupallisesta radiosta, jonka on lähtökohtaisesti tuotettava voittoa ollakseen olemassa. Verorahoilla kustannettu radio toimii hieman eri logiikalla, mutta perusasiat pitävät kutinsa silläkin puolella. Lisäksi on olemassa kanavia, joita tehdään muista syistä kuin tarpeesta ansaita rahaa. Harrastuksekseen saa tietysti tehdä mitä ikinä haluaa, ja on loistavaa, että tällaisiakin toimijoita on olemassa. Ne eivät kuitenkaan kuulu tähän keskusteluun.

Miksi soittolistoja tarvitaan:

1. Radiokanavaa on vaikea saada taloudellisesti kannattavaksi, koska musiikin soittaminen ja työvoimakulut ovat kalliita. Myös Digitan tarjoama radioverkko on suht tyyris.

‎2. Radio tarvitsee tarpeeksi isot kuuntelijaluvut, jotta mainokset kävisivät kaupaksi. Lisäksi kuunteluaikojen tarvitsee olla tarpeeksi pitkät, jotta sanoma menisi perille. Radio kun on toistomedia.

‎3. Tällä hetkellä 4,6 miljoonaa suomalaista kuuntelee radiota viikottain ja 3,7 miljoonaa päivittäin. Hyvin rakennetuilla radiokanavilla menee myös taloudellisesti ihan mukavasti, mutta ala ei ole valtava rahasampo kenellekään. Suomalainen radio koki jo vuosia sitten samanlaisen rakennemuutoksen, jonka kourissa printtimedia parhaillaan on. Tästä johtuen kanavia tehdään verrattain pienellä määrällä ihmisiä, usein niin, että mediamyyjiä on enemmän kuin sisällöntuottajia.

4. Siihen nähden, että radion perusraaka-aineet ovat musiikki ja uutiset, tavalliset ihmiset eivät omista elämäänsä kummallekaan. Radiota ei tehdä musadiggareille tai uutisvirroissa uiskenteleville entusiasteille. Ihmiset toki suhtautuvat intohimoisesti musiikkiin - rakastavat tiettyjä artisteja ja biisejä, kuuntelevat levyjä ja käyvät keikoilla - mutta he eivät ole sitä samaa diggariporukkaa, johon itse kuulun.

‎5. Jos minunlaiseni fanaatikot päästettäisiin soittamaan suosikkilevyjään primetimessa, kuuntelijaluvut laskisivat. Minä voisin toki tehdä loisteliasta indieen (tai pariin muuhun genreen) keskittynyttä erikoisohjelmaa.

‎6. Soittolista ei ole itseisarvo. Sen voi tehdä surkeasti, kohtuullisen hyvin tai loistavasti.

7. Soittolista pitää aina rakentaa musiikkitutkimuksen kautta. Osaava musiikkipäällikkö tuntee yleisönsä, osaa testata oikeat kappaleet, osaa ottaa soittoon oikeat, ja mikä tärkeintä, osaa rakentaa yhteen soivan kokonaisuuden tutkimuksen kautta hyviksi todetuista biiseistä. Tämä ei tapahdu latomalla parhaat kappaleet peräkkäin, vaan prosessi on huomattavasi monisyisempi.

‎8. Soittolistan varsinainen lähde ei siis oikeasti ole musiikkipäällikkö, vaan radiota kuuntelevat ihmiset. Meidän kanavallamme niitä on miljoona. He eivät ole väärässä, koska he kuuntelevat kanavaamme.

9. Ihmiset eivät kyllästy radiossa soiviin kappaleisiin ollenkaan niin nopeasti kuin luulisi. Musiikkia testataan jatkuvasti, ja burnia eli kappaleen puhkipalamista seurataan hyvin tarkasti. Stairway to Heaven ei pala loppuun koskaan. Ikinä. Tuntematon potilas liisi kuin albatrossi koko vuoden. Rihannan Umbrellaa soitettiin tajuttoman paljon sen takia, että ihmiset yksinkertaisesti halusivat kuunnella sitä kuukausi toisensa perään. He eivät halunneet valita sen tilalle jotain huonompaa albumiraitaa.

‎10. Radio ei ole ykkösmedia musadiggareille. Netti on siihen verrattuna aivan ylivertainen ja muuttuu uusien sovellusten ja innovaatioiden (esim. turntable.fm) ansiosta yhä paremmaksi. Radio on suunnattu niille ihmisille, jotka eivät halua tuhlata aikaansa musiikin etsimiseen tai muiden ihmisten suosituksiin.

‎11. Soittolistat ovat mahdollistaneet nykyisen olotilan. Ilman niitä radio olisi näivettynyt pienen piirin temmellyskentäksi. Valtaosa ihmisistä kuuntelee radiota tehdessään jotain muuta: ajaessaan autoa, olleessaan töissä, puuhastellessaa kotona ja niin edelleen. Heillä ei ole halua syventyä yksittäisten musiikkitoimittajien suosikkibiiseihin. He tahtovat kuunnella omia suosikkejaan.

12. Jos radiokanavat ovat paskoja, se ei johdu niiden rakenteesta, puhuttiin sitten soittolistoista, aamuohjelmista, mainoksista, äänituotannoista tai persoonista. Se johtuu siitä, että tehtäviinsä palkatut ihmiset eivät osaa työtään. Tässä suhteessa monella suomalaisellakin kanavalla on parannettavaa.

Jatkoa seuraa, muun muassa diggariradion mahdollisuuksista, Yleisradion tehtävästä ja soittolistojen aikaansaamista ongelmista musiikkibisneksessä. Sillä niitäkin on.

Hanoi Rocks kävi meillä kylässä

Tämä saattaa olla ainoa repost, jonka ikinä teen, koska en ole repost-tyylinen kaveri. Anyways, lueskelin viikonloppuna vanhoja juttujani, ja tarina Hanoi Rocksin vierailusta oli mielestäni ihan hauska. Kun keväällä aloittelin blogia minulla oli vain muutamia kymmeniä lukijoita viikossa, heistäkin valtaosa (käsittääkseni) kavereita. Nyt kun lukijoiden määrä on moninkertainen, tämä lienee valtaosalle uusi kirjoitus.

Tarinan todenperäisyyden varmentamiseksi olen lisännyt valokuvan Andyn vessataiteesta. Miken ratkiriemukas haastispätkä oli jo aiemmassa postauksessa.

-

Eräänä päivänä Andy McCoy sanoi minua ärsyttäväksi kusipääksi. Oli torstai, 13. lokakuuta vuonna 2005. Hanoi Rocks oli saapunut Tampereelle.

Joskus kuulee puhuttavan sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Hanoi Rocksista radioasemamme toimitukseen ilmestyi noin kymmenen henkeä; koko bändi, muutama tyttöystävä/vaimo, kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula ja pari muuta tyyppiä. Olin suunnitellut tekeväni yhtyeestä noin kahden minuutin tapahtumakalenterihaastattelun.

Äänekkään retkueen hiljaisin oli Andy, joka oli under the influence sen verran pahasti, ettei hän tajunnut ympäröivästä maailmasta paljoakaan. Andy harhaili ympäri toimitusta, kuolasi kokoushuoneen pöydälle, nukahti kesken haastattelun ja piirteli lopuksi kultatussilla vessan seinään. Muut olivat erittäin hyväntuulisia ja kohteliaita.

Kahden minuutin haastattelu kesti lopulta noin puoli tuntia. Michael Monroe yritti ehkä kompensoida bändikaverinsa häijyn huojuvaa olemusta rempseillä jutuilla ja spontaaneilla puhekielen vaihdoksilla englannista suomeen ja takaisin. A.C. ja Conny vaikuttivat tavanomaisen rennoilta rocktyöläisiltä, mitä he tietysti olivatkin.

Yhdessä haastattelun kliimaksikohdista Mike yritti selittää ruotsalaistovereilleen, mitä Radio 957:n takalasitarran slogan tarkoitti.



Uni teki selvästi Andylle hyvää, sillä haastattelun jälkeen hän ei ollut lainkaan niin häijyllä tuulella kuin toimitukseen saapuessaan. Hänen kanssaan pystyi jopa vaihtamaan muutaman älyllisen lauseen. Vessan seinään hän tosin kävi kirjoittamassa. Teksti on puolilegendaarinen Andy McCoy pissed here like anyone else. De-lode that muthafucka.

Hanoi Rocksin miehet innostuivat ysiviisseiskan tarroista niin paljon, että he halusivat niitä ison kasan mukaansa. Jälkeenpäin huomasimme, että kaikki tarrat oli liimattu toimituksen ulkopuolella sijaitsevan parkkipaikan autoihin.

It's....Vinyl Wednesd..oh damn it.

Eihän nyt ole keskiviikko. Nyt on torstai. Tosi hieno feature mulla.

Räkärodeo oli maailman paras radio-ohjelma. Miettinen soitti vuosina 1990-2002 Radio Mafiassa keskiviikkoiltaisin musiikkia, jota ei Suomessa muualta kuullut ja jota ei ehkä nykyäänkään ilman Räkärodeota kuulisi. Bongasin ohjelmasta ensimmäistä kertaa esimerkiksi Hellacoptersin, Parasitesin, Fluidin, Splitsvillen, Fat Tulipsin, Backyard Babiesin, All About Chadin, Sloppy Secondsin, Weezerin ja kymmeniä muita bändejä. Lisäksi aloin pitää muun muassa Sonicsista, Johnny Thundersista, Crampsista ja sen sellaisista klassikkoakteista, joista olin kyllä kuullut, mutta joita en ollut varsinaisesti kuunnellut. Räkärodeo oli viimeinen ohjelma, jota nauhoitin c-kasetille.

Yleensä musadiggarit luulevat soittavansa muille ihmisille sellaisia kappaleita, joista nämä eivät ole tienneet pitävänsä, koska eivät ole kuulleet niitä. Oikeasti he kuitenkin soittavat kappaleita, joista itse pitävät ja ajattelevat, että muidenkin on niistä pidettävä. Miettinen tiesi, mistä hänen yleisönsä piti. Tämä johti siihen, että parhaimmillaan hänellä oli yli satatuhatta kuuntelijaa. Se on marginaaliseen musiikkiin keskittyvältä ja illalla lähetettävältä radio-ohjelmalta todella paljon. Räkärodeo keräsi kahdessa tunnissa enemmän kuuntelijoita kuin vaikkapa Radio Helsinki kerää nykyään viikon aikana.

Yksi kappale, josta luultavasti kukaan ei tietäisi ilman Miettistä on Facts About Ratsin rypistys I Don't Wanna Get Involved With You. Bändistä ei tullut koskaan edes keskisuurta, eikä siitä löydy (ainakaan nopealla haulla) netistä mainittavaa tietoa. Räkärodeon kuuntelijoiden keskuudessa kappaleesta tuli kuitenkin miniatyyrihitti, jota toivottiin paljon ja jota äänestettiin tiuhaan Kansan ääni -äänestyksessä.

Oman seiskatuumaiseni ostin aikanaan Swamp Musicin Peteltä. Hintaa en muista, mutta en usko sen olleen kymmentä markkaa enempää.

I Don't Wanna Get Involved With You by stopshakehoneygo

She don't like bumping around

Lähden kohta juontamaan Hot Rod & Rock Showta. Musiikkitarjonnasta vastaavat Klamydia, Mustat enkelit ja Iskias. Ja joku neljäs bändi, jota en nyt muista. Messu- ja urheilukeskuksen toinen halli on täynnä autoja ja moottoripyöriä, toinen äänentoistolaitteita, autotyttöjä ja nahkavaatteita. Yleensä Jallulla on ollut messuilla oma osasto, ja yleensä Jallu on raijannut paikalle jonkun pornostaran, josta nuoret miehet ovat innoissaan ottaneet kamerakännykköillään valokuvia.

Päälavalla aion huutaa mikkiin seuraavia sanoja: "tervetuloa, myöhemmin tänään, loistavaa, näin paljon ihmisiä, oletteko valmiita, suoraan Tampereelta, muistakaa osallistua, meidän osastomme, Klamydia." jne.

Saattaa olla niin, että kuuntelen kotiin päästyäni Bluria.

You drive us wild, we'll drive you crazy

Eräänä päivänä Andy McCoy sanoi minua ärsyttäväksi kusipääksi. Oli torstai, 13. lokakuuta vuonna 2005. Hanoi Rocks oli saapunut Tampereelle.

Joskus kuulee puhuttavan sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Hanoi Rocksista radioasemamme toimitukseen ilmestyi noin kymmenen henkeä; koko bändi, muutama tyttöystävä/vaimo, kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula ja pari muuta tyyppiä. Olin suunnitellut tekeväni yhtyeestä noin kahden minuutin tapahtumakalenterihaastattelun.

Äänekkään retkueen hiljaisin oli Andy, joka oli under the influence sen verran pahasti, ettei hän tajunnut ympäröivästä maailmasta paljoakaan. Andy harhaili ympäri toimitusta, kuolasi kokoushuoneen pöydälle, nukahti kesken haastattelun ja piirteli lopuksi kultatussilla vessan seinään. Muut olivat erittäin hyväntuulisia ja kohteliaita.

Kahden minuutin haastattelu kesti lopulta noin puoli tuntia. Michael Monroe yritti ehkä kompensoida bändikaverinsa häijyn huojuvaa olemusta rempseillä jutuilla ja spontaaneilla puhekielen vaihdoksilla englannista suomeen ja takaisin. A.C. ja Conny vaikuttivat tavanomaisen rennoilta rocktyöläisiltä, mitä he tietysti olivatkin.

Yhdessä haastattelun kliimaksikohdista Mike yritti selittää ruotsalaistovereilleen, mitä Radio 957:n takalasitarran slogan tarkoitti.



Uni teki selvästi Andylle hyvää, sillä haastattelun jälkeen hän ei ollut lainkaan niin häijyllä tuulella kuin toimitukseen saapuessaan. Hänen kanssaan pystyi jopa vaihtamaan muutaman älyllisen lauseen. Vessan seinään hän tosin kävi kirjoittamassa. Teksti on puolilegendaarinen Andy McCoy pissed here like anyone else. De-lode that muthafucka.

Hanoi Rocksin miehet innostuivat ysiviisseiskan tarroista niin paljon, että he halusivat niitä ison kasan mukaansa. Jälkeenpäin huomasimme, että kaikki tarrat oli liimattu toimituksen ulkopuolella sijaitsevan parkkipaikan autoihin.