Best Tracks of 2010 (10-1)

(50-41) (40-31) (30-21) (20-11) (10-1)

#10 Big Wave Riders – Big Sound
Big Wave Riders on se kotimainen yhtye, josta minä olen tänä vuonna intoillut eniten. Näyttäisi siltä, että indiepiireissä ollaan nyt samanlaisessa tilanteessa kuin progetyypit olivat 70-luvulla Wigwamin, metallipäät 80-luvulla Stonen ja altsuilijat 90-luvulla Flaming Sideburnsin kanssa. On hienoa, että tällainen bändi tulee Suomesta. Myös minulla positiivinen ensikosketus bändiin tapahtui Big Soundin kautta.

Big Wave Riders - Big Sound by Big Wave Riders

#9 Sleigh Bells – Infinity Guitars
Mietin muutamia hetkiä, minkä kappaleen Sleigh Bellsin loistavaakin paremmalta Treats-levyltä valitsisin. Bändi julkaisi Infinity Guitarsin sinkkuna jo viime vuonna, mutta toisaalta albumi ilmestyi tänä vuonna, joten whatthehell. Minun on mahdotonta olla huitomatta nyrkillä ilmaan lopun rymistelyn aikana. Tosin teen sen hillitysti, koska olen jo aikuinen.


#8 Neufvoin – Polar Song
Jos Big Wave Riders on mielestäni vuoden paras kotimainen yhtye, Neufvoinin Polar Song on vuoden kotimainen kappale. Miia, Tomi ja Sami intoilivat kukin tahoillaan yhtyeestä lokakuussa ja hyvä niin, sillä printtimedian puolella Polar Songia ei taidettu juuri noteerata. Omissa kirjoissani biisi sijoittuu samaan kotimaisten esitysten all-time-best-ever-kategoriaan kuin esimerkiksi City and the Streets, Luvher or Hater, Pupu Tupuna, Machine tai Pour Beibinoire.

Polar Song by Neufvoin

#7 Arcade Fire – Suburban War
Arcade Firen The Suburbs ei pettänyt, vaikka se olikin ehkä vähän tavanomaisempi kuin bändin aikaisemmat albumit. Tai ei ehkä tavanomaisempi, mutta pienemmällä paatoksella väännetty. Tykästyin levyn kappaleista eniten Suburban Wariin jo ensimmäisellä kuuntelulla.


#6 The Naked & Famous - Young Blood
Olen huomannut, että useimmat best of -listojeni laulut ovat (ainakin sanoituksiltaan) surullisia/kaihoisia esityksiä, joissa kaivataan jotain, oli se sitten mielenrauhaa, omasta elämästä kadonnutta henkilöä tai sitä joka ei koskaan omaan elämään saapunut. Joko kaihotaan tai raivotaan, tilanteesta riippuen. Young Blood tuntuu vetävän samasta narusta, mutta positiivisella tavalla.


#5½ Sufjan Stevens - I Walked
Minäpä se olenkin varsinainen best offien tekijä. Sufjan Stevens sujahtaa hienosti sijalle viisi ja puoli, koska olin jo ehtinyt saada listan täyteen. Lupasin itselleni, etten näpelöi valintojani, mutta kerrankos sitä (taas) päätöksistään lipsuu. Vaikka ihastumiseni I Walkediin on vasta muutaman päivän ikäinen, olen varma, ettei laulun teho katoa mihinkään tulevien kuukausien aikana. Olisikohan se jotain 4-5 tuntia, kun eilen kuuntelin kappaletta. Ja ehkä tänään samat. Maaaaginen veto.


#5 Perfume Genius – Mr. Peterson
Useilla artisteilla on ongelmia uskottavuutensa kanssa. Enkä nyt tarkoita mitään laulukilpailusta saatua epäuskottavuusstigmaa vaan sitä, että heidän esityksiään on vaikea uskoa todeksi. Jos nuori bändi laulaa olevansa "koukussa" tai "sekaisin" tai "päästään vialla vuoksesi sun" ei kannata ihmetellä, jos pirkkalalainen post alt konkari tulee taputtamaan olalle ja sanoo, että kyllä se siitä, ota tästä vaivojesi vastineeksi vaikka suklaapatukka. Mr. Petersonin tarina ei välttämättä ole tosi, mutta Perfume Geniuksen kappaleeseen luoma tunnelma on. Ja sillä on merkitystä.


#4 Crystal Castles ft. Robert Smith - Not in Love
Yksi nykyindien hienouksista on se, ettei bändien välttämättä tarvitse harjoitella vuosikausia, omistaa satojen eurojen soitinarsenaalia tai edes vuokrata treenitilaa. Jos miljoonia tienanneet heput pystyvät tekemään uuden albuminsa iPadilla, miksi siihen ei pystyisi makuuhuoneessaan demoja vääntävä popparinalku? Hyvin usein makuuhuoneneroilta puuttuu kuitenkin kaksi asiaa. Toinen on poikkeuksellinen laulutaito, toinen on karisma. Not in Lovessa Crystal Castles sai sen, mitä klassikon tekoon tarvitsi - Robert Smithin.


#3 Radio Dept. - Never Follow Suit
I want to, I always wanted to belong to the freak scene, or anyone who had set their mind to never follow suit again, because they have to. Clinging to a Scheme on todella tärkeä levy, jolta olisin valinnut listalleni montakin kappaletta ilman biisi per bändi -sääntöäni. Never Follow Suit on noussut levyn suurimmaksi suosikikseni (ohi Heaven's on Firen ja This Time Aroundin) sanoituksensa takia.


#2 James Blake – I Only Know (What I Know Now)
Kirjoitin marraskuussa näin: "On tapahtunut jotain mystistä. Olen viimeisen vähän yli vuorokauden aikana kuunnellut I Only Know'ta kymmeniä kertoja. Meaning, jos kappaleen ehtii kuunnella tunnissa 11 tai 12 kertaa, olen viettänyt sen kanssa monta tuntia, tästä ajasta jopa yllättävän ison osan keskittyneesti kuulokkeet päässä. Enkä vieläkään ole kunnolla kyennyt ratkaisemaan sitä." Pari päivää siinä meni.

James Blaken 7. helmikuuta julkaistava debyyttialbumi lienee vuoden päästä usealla best of 2011 -listalla. 2011 saattaa muutenkin olla vuosi, jolloin sävellyksensä tuotannollisin keinoin silpovat artistit muodostavat oman genrensä (enkä puhu nyt dubstepistä).


#1 Girls – Carolina
Girlsillä näyttää olevan uskomaton itseluottamus tekemiseensä. Harva bändi olisi tohtinut tehdä Carolinasta liki kahdeksanminuuttista, hitaasti huippuunsa kehittyvää teosta. Kappaleessa tapahtuu niin paljon hienoja asioita, että tuntuisi ilon pilaamiselta luetella ne kaikki. Kannattaa nyt kuitenkin kiinnittää huomiota esimerkiksi sanojen merkityksen yhteispeliin sävellyksen ja taukojen kanssa, taustakuoron Crystals-viittaukseen ja lopun kaikutekniseen soundimuutokseen.

I'm going to pick you up baby, throw you over my shoulder, take you away, I'm going to carry you home, to Carolina, Carolina, away to Southern Carolina, and then I'll never let you go.

Girls ei enää kaihoa sinne jonnekin. Yhtye on jo matkalla.