The New Duncan Imperials - Lenkkimakkaraa!

Aikaisemmin tänään päivällä Zebra and Snake postasi Facebookiin seuraavan kysymyksen.

Ok friends, let's get wild! Where can a decent man buy himself a decent pair of ZEBRA print pants/jeans? Any ideas?

Mieleen tuli heti The New Duncan Imperials. Ja 90-luku. Ja Gaga Goodies. Ja Miettinen. Ja hassuttelu. Ja seepra-asut. Ja hölmöily. Ja ystäväni Anssin kommentti, kun soitin hänelle kappaletta Lenkkimakkaraa!.

Niin et kai sää oikeasti pidä tästä?

classic: Buzzcocks - best punk band in Manchester

Buzzcocks oli ensimmäinen manchesterilainen punkbändi. Ainakin ensimmäinen, joka oli mainittavalla tavalla hyvä. Sen perustivat vuonna 1976 Pete Shelley ja Howard Devoto. Yhtye soitti kesällä 1976 Sex Pistolsin lämppärinä Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa, ja Lontoon debyyttinsä bändi teki saman vuoden syyskuussa. Buzzcocksia pidettiin jo tuolloin tavattoman energisenä ja poikkeuksellisen tarttuvia kappaleita esittävänä kokoonpanona.

Bändi julkaisi tammikuussa 1977 omakustanteisen ep:n Spiral Scratch, jonka avauskappale Boredom on yksi alkuperäisen brittipunkin klassisimpia kolmeminuuttisia. Tässä vaiheessa yhtye vielä oli selvästi punk, eikä punkpop, niin kuin myöhemmin.

Buzzcocks - Boredom by crouteprod

Howard Devoto erosi yhtyeestä, lähti opiskelemaan ja perusti myöhemmin Magazinen, joka julkaisi muun muassa mainion Real Life -albumin. Shot by Both Sides lienee Magazinen tunnetuin kappale. Suomalaiset saattavat tunnistaa sen Kollaa kestään suomenkielisenä versiona Syksy.

Buzzcocks jatkoi ilman Devotoa, ja hyvä että jatkoi. Bändi kirjoitti sopimuksen United Artistsin kanssa ja julkaisi toinen toistaan hienompia sinkkuja, kaksi ok albumia ja yhden uskomattoman hyvän albumin.

Orkesterin ensimmäinen UA:n kautta julkaistu single Orgasm Addict oli bändin liverepertuaarissa jo Devoton aikana. Kappaleen ensimmäiset säkeet ovat ehkä hauskimmat ikinä, tai ainakin hauskimmat ikinä brittiläisessä punkrockissa. Well you tried it just for once found it all right for kicks, but now you found out that it's a habit that sticks and you're an orgasm addict.

Orgasm Addict by staudingersarah

Niin kuin monen muunkin punkyhtyeen, myös Buzzcocksin ensimmäinen albumi Another Music in a Different Kitchen oli epätasainen tapaus. Sillä on toki hetkensä, mutta singleinä julkaistujen Orgasm Addictin ja I Don't Mindin lisäksi levyn huippuhetket ovat vähissä. Albumia myös vaivaa turha punkitteleva stereotyyppisyys, kun bändi esimerkiksi kertoo vihaavansa nopeita autoja.

Kakkosalbumi Love Bites (1978) onkin sitten aivan toinen tapaus. Buzzcocksista oli kasvanut huomattavasti vähemmän punk- ja huomattavasti enemmän powerpop-yhtye. Bändi oli lopettanut turhanaikaisen keskisormen näyttelyn ja keskittynyt hienojen poplaulujen tekoon. Albumi sisältää muun muassa taivaalliset biisit Nostalgia, Sixteen Again ja bändin ylivoimaisesti tunnetuimman hitin Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldn't've).

Buzzcocks - Ever Fallen In Love...



Orkesteri tehtaili kunnioitettavaan tahtiin 7" sinkkuja, joista valtaosa ei päätynyt bändin albumeille. Love Bitesin ohella Buzzcocksin sinkkukokoelma Singles - Going Steady on ehdottomasti hankkimisen arvoinen tapaus.

Näin jälkikäteen ajateltuna Buzzcocks kehittyi, saavutti huippunsa ja laantui hyvin nopeasti, noin kolmessa vuodessa. Love Bitesin jälkeen bändi tuntui kehittyvän nopeammin ajatustensa ja ideoidensa tasolla kuin varsinaisesti musiikissaan. Yhteen kolmas albumi A Different Kind of Tension oli kokeellisempi ja periaatteessa monisyisempi kuin kaksi aiempaa lp:tä, mutta se ei sisältänyt enää bändin tavaramerkiksi nousseita maailman parhaita popbiisejä. Hollow Inside, You Say You Don't Love Me ja Paradise ovat kelpo sävellyksiä, mutta bändin omalla mittapuulla arvioituina tavanomaisia.

Kolmanen albuminsa jälkeen Buzzcocks julkaisi vielä muutaman heikkotasoisen singlen ja päätti pistää pillit pussiin.

Vaikka nykyään Ever Fallen In Love... onkin ylivoimaisesti tunnetuin Buzzcocks-biisi, olen aina pitänyt eniten Steve Digglen kirjoittamasta rujon kauniista Harmony in My Headista. Se on ns. parasta ikinä.


Tänä kesänä Buzzcocks esiintyy Ilosaarirockissa. Yhtye on tehnyt levyjä ja keikkaillut 90-luvun alusta lähtien, mutta en ole juurikaan tutustunut bändin uudempaan tuotantoon.

Kraftwerk - Köln II (1971)

Hei! Oletko kuullut tällaisesta lupaavasta puolielektronisesta post-rockbändistä? Se tulee Saksasta ja sen nimi on Kraftwerk. Siitä voi tulla aika iso juttu.

Viime vuonna (1970) bändi kulki vielä nimellä Organisation. Ralf Hütterin ja Florian Schneiderin ohjastama kokoonpano ehti julkaista jopa yhden albuminkin, Tone Float. Organisation jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, kun Hütter ja Schneider päättivät perustaa Kraftwerkin.

Miehet pitivät kiirettä ja julkaisivat viime vuoden lopulla debyyttinsä Kraftwerk. Esimerkiksi albumin avaava Ruckzuck on varsin mielenkiintoinen tapaus temponvaihdoksineen ja dynamiikanmuutoksineen.

Bändi kävi juuri saksalaisessa Okidoki-ohjelmassa esittämässä kappaleensa Köln II. Siinä on potentiaalia.

Vielä kun Kraftwerk satsaisi enemmän ulkoiseen olemukseensa, ostaisi yhteneväiset univormut, veisi musiikkiaan elektronisempaan suuntaan ja tekeytyisi roboteiksi. Bändistä saattaisi jopa kasvaa klassikko.

classic: Ebba Grön - Ruotsin paras punkbändi

Ajattelin oikein repäistä paljon lupaavalla otsikolla. En ole tietääkseni kuunnellut kaikkia ruotsalaisia punkbändejä, mutta niistä joita olen, Ebba Grön on paras.

Yhtyeen perustivat Joakim Thåström, Gunnar Ljungstedt ja Lennart Eriksson vuonna 1977. Bändi julkaisi 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa tukun sinkkuja ja kolme toisistaan hyvinkin paljon poikkeavaa albumia.

Ebba Grönin vuonna 1979 julkaistu debyytti We're Only in It for the Drugs oli vielä aika perinteinen punklevy, joka muutamasta hienosta hetkestään huolimatta ei nouse genren kestoklassikkojen sarjaan. Silti esimerkiksi ärhäkkä Beväpnä er potkii vieläkin.

Ebba Grön - Beväpnä er


Seuraavana vuonna bändi ulospani sinkun Staten & kapitalet / Ung och kåt, jota voidaan pitää yhtenä ruotsalaisen punkrockin hienoimmista julkaisuista. (edit. Tai mistä hittolasta minä tiedän mitä voidaan pitää. Minä pidän sitä yhtenä hienoimmista julkaisuista.)

Ebba Grönin toinen albumi Kärlek & uppror oli hieman samankaltainen julkaisu kuin Pelko ja viha oli Pelle Miljoonalle ja Maximum Jee & Jee Eppu Normaalille. Ensimmäisen levyn kohkaus oli hieman laantunut, mutta äkäisen rempseä asenne elämään ja rokänrolliin säilynyt. Åttahundra grader on yksi hyvä esimerkki levyn soundista, Mental istid toinen.

Ebba Grön - 800°C


Ebba Grön ei kolmannella, yhtyeen omaa nimeä kantavalla albumillaan ollut enää varsinainen punkbändi. Tai ehkä vielä sanoitusten ja asenteen perusteella oli, mutta musiikillisesti ei. Kitaran, basson ja rumpujen lisäksi levyllä soivat brucespringsteenmaisesti saksofoni ja koskettimet. Bändi itse kertoi myöhemmin halunneensa tehdä levyn, joka kuulostaa Rolling Stonesilta.

Ebba Grön - Stopp!


Bändi hajosi vuonna 1983. Joakim Thåström on vedellyt myös soolokeikoillaan taivaallisen hienoa & pateettisuuteensa pakahtuvaa Die Maueria. Se on ns. best ever.

Ebba Grön - Die Mauer

Hanoi Rocks kävi meillä kylässä

Tämä saattaa olla ainoa repost, jonka ikinä teen, koska en ole repost-tyylinen kaveri. Anyways, lueskelin viikonloppuna vanhoja juttujani, ja tarina Hanoi Rocksin vierailusta oli mielestäni ihan hauska. Kun keväällä aloittelin blogia minulla oli vain muutamia kymmeniä lukijoita viikossa, heistäkin valtaosa (käsittääkseni) kavereita. Nyt kun lukijoiden määrä on moninkertainen, tämä lienee valtaosalle uusi kirjoitus.

Tarinan todenperäisyyden varmentamiseksi olen lisännyt valokuvan Andyn vessataiteesta. Miken ratkiriemukas haastispätkä oli jo aiemmassa postauksessa.

-

Eräänä päivänä Andy McCoy sanoi minua ärsyttäväksi kusipääksi. Oli torstai, 13. lokakuuta vuonna 2005. Hanoi Rocks oli saapunut Tampereelle.

Joskus kuulee puhuttavan sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Hanoi Rocksista radioasemamme toimitukseen ilmestyi noin kymmenen henkeä; koko bändi, muutama tyttöystävä/vaimo, kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula ja pari muuta tyyppiä. Olin suunnitellut tekeväni yhtyeestä noin kahden minuutin tapahtumakalenterihaastattelun.

Äänekkään retkueen hiljaisin oli Andy, joka oli under the influence sen verran pahasti, ettei hän tajunnut ympäröivästä maailmasta paljoakaan. Andy harhaili ympäri toimitusta, kuolasi kokoushuoneen pöydälle, nukahti kesken haastattelun ja piirteli lopuksi kultatussilla vessan seinään. Muut olivat erittäin hyväntuulisia ja kohteliaita.

Kahden minuutin haastattelu kesti lopulta noin puoli tuntia. Michael Monroe yritti ehkä kompensoida bändikaverinsa häijyn huojuvaa olemusta rempseillä jutuilla ja spontaaneilla puhekielen vaihdoksilla englannista suomeen ja takaisin. A.C. ja Conny vaikuttivat tavanomaisen rennoilta rocktyöläisiltä, mitä he tietysti olivatkin.

Yhdessä haastattelun kliimaksikohdista Mike yritti selittää ruotsalaistovereilleen, mitä Radio 957:n takalasitarran slogan tarkoitti.



Uni teki selvästi Andylle hyvää, sillä haastattelun jälkeen hän ei ollut lainkaan niin häijyllä tuulella kuin toimitukseen saapuessaan. Hänen kanssaan pystyi jopa vaihtamaan muutaman älyllisen lauseen. Vessan seinään hän tosin kävi kirjoittamassa. Teksti on puolilegendaarinen Andy McCoy pissed here like anyone else. De-lode that muthafucka.

Hanoi Rocksin miehet innostuivat ysiviisseiskan tarroista niin paljon, että he halusivat niitä ison kasan mukaansa. Jälkeenpäin huomasimme, että kaikki tarrat oli liimattu toimituksen ulkopuolella sijaitsevan parkkipaikan autoihin.

Death of Classic Rock

Mitä helvettiä tapahtui swing-musiikille? It used to be so big in the 30s and 40s. Ne olivat aikoja! Benny Goodman, Glenn Miller, The Dorsey Brothers, paheelliset big bandit ja karismaattiset orkesterinjohtajat. Viini virtasi ja ihmiset nauttivat. Radioasematkin kuulivat svengiwagonin kutsun ja alkoivat lähettää kansaan uppoavia swing-konsertteja. Mikään musiikin laji ei ollut suositumpaa. Sitten tuli sota, muusikot lähetettiin Eurooppaan, big bandeistä tuli small bandejä, soittajat lakkoilivat, levyjä ei julkaistu ja swing kuoli. Tai ainakin kehittyi joksikin muuksi. Swingiä soittavat radioasemat jatkoivat menestyksekkäästi vielä vuosia, mutta pikku hiljaa heidänkin kuulijakuntansa kyllästyi vanhanaikaiseen musiikkiin, joka ei enää tarjonnut heille mitään uutta.

Kelataan muutama vuosikymmen eteenpäin.

classic: The Clash - Clampdown (and playlist)

Toissapäivänä kirjoittelin paluun tekevästä Strokesista, joka on soittanut livecoverina muun muassa Clashin klassikkobiisiä Clampdown. Siitä tulikin mieleeni, että Clash on all-time-greatest-bands-listallani top3:ssa.

Valtaosa ihmisistä tietää Clashiltä vain neljä biisiä - Should I Stay or Should I Go, London Calling, Rock the Casbah ja I Fought the Law - ja niistäkin vain kolme on Strummer-Jones-kaksikon käsialaa. Hyvin usein olen miettinyt, että voi pojat ja tytöt jos tietäisitte.

Olin tehnyt loppukesästä omiin tarkoituksiini soittolistan, jossa ei näitä tunnetuimpia ralleja ollut. Ajattelin, että julkisen soittolistan tekeminen Clashista olisi vähän sama kuin julkisen soittolistan tekeminen Joy Divisionista. Niinkuettä what's the point? Kun nyt kuitenkin pitkästä aikaa kuuntelin listaani, huomasin sen olevan aika hyvä. Siinä on vain viiden tähden (okei, pari neljän) biisejä, mutta ei yhtään rockradioiden (tiedän edustavani itse yhtä) puhkisoittamaa kappaletta. Capital Radio, Clampdown, London's Burning, Bankrobber, Garageland, Straigth to Hell etc. Mikään yhtye 2000-luvulla ei ole pystynyt näitä ylittämään.

Clash-diggareille nämä ovat tietysti peruskauraa, mutta jos et ole bändiin koskaan tarkemmin tutustunut, varaa noin tunti aikaa ja nauti.

spotify: The Clash - 2nd level not 3rd

The Smiths - Unreleased Demos (with a download)

Aikanaan levymessut olivat kova juttu. Todella kova. Siis tajuttoman kova. Vinylmania järjestettiin Tampereella kerran vuodessa, yleensä marraskuussa ja useimmiten Pakkahuoneella. Osallistuin aina.

Varauduin vuosittain levymessuihin satojen markkojen (ja myöhemmin satojen eurojen) käteisvarannoilla. Muistan erään syystalven joskus 90-luvun lopulla, kun minulla oli ollut vaikeuksia maksaa vuokraa ja laskuja, ja olin tilittänyt asiasta Yo-talolla Cessnan Samille. Vuodatukseni jälkeen kysyin, onko hän ehkä tulossa ensi viikolla Vinylmaniaan. Sami piti (syystäkin) hieman epäuskottavana sitä, että rahahuolissa kieriskelevä opiskelija voisi tuosta vain puskea satasia keräilyharvinaisuuksiin. Mutta niin se vain oli. Aikanaan levymessut olivat kova juttu.

Fiilis messuovien aukenemista odottaessa oli samalla tavalla kihelmöivä kuin pikkupoikana Särkänniemen jonossa seisoskelu. En ehkä juossut Pakkahuoneen narikasta portaita ylös messualueelle, mutta mieleni teki. Pari päivää ennen tapahtumaa saatoin nähdä unia, joissa löysin tolkuttoman halvalla tolkuttoman kalliita levyjä. Herätessä pettymys oli aina melkoinen, kun pilkkahintaan ostamani älpeet olivatkin jääneet alitajuntani tuolle puolen.

Omistan tietyn määrän harvinaisiksi luokiteltavia äänitteitä. Minulla on kaikki Levy-yhtiön vinyylisinkut (T.S. ♥ A.L. kahteen kertaan Ruiskupuhelin-lehdellä varustettuna), Bad Religionin Into the Unknown alkuperäisenä ja aitona versiona, Ratsian Kloonattu sukupolvi -kasetti, Teenage Fanclubin deletoitu The King, Smashing Pumpkinsin Tristessa Sub Popin singleklubista, neljä kappaletta Ville Leinosen Yöaikaan/Surusirpale-sinkkua, joista kolmea ei ole koskaan soitettu (Yes, Spinal Tap!) ja niin edelleen. Silti nautin enemmän harvinaisista versioista/kappaleista kuin harvinaisista esineistä. (Vaikka kyllä ne harvinaiset esineetkin hienoja ovat.)

Koin tänään miniatyyrimuotoisen ilon tunteen, kun huomasin, että joku oli uploadannut The Smithsin julkaisemattomia demoja nettiin. Kannattaa ladata ennen kuin ne (mahdollisesti) poistetaan.

Linkki Morrissey-foorumille on tässä.

Captain Beefheart is dead

Rolling Stone twittasi vähän ennen puolta yötä seuraavaa. Very sad news: We've confirmed with his management that Don Van Vliet, aka Captain Beefheart, has died. More details to come.

Don van Vliet kuoli 17. joulukuuta 2010 keskushermostoa vaurioittavaan MS-tautiin. Aikanaan hän lopetti muusikon uransa samaisen taudin takia. Kuollessaan hän oli 69-vuotias.

Captain Beefheart & The Magic Band julkaisi 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa lukuisia klassikkolevyjä, joista tunnetuimmat lienevät Trout Mask Replica, Safe as Milk ja Lick My Decals Off, Baby.

Saattaa olla, että pidän eniten Safe as Milkistä, vaikka joskus olenkin uhonnut ymmärtäneeni Trout Mask Replican.



edit. Tätä on nyt linkkailtu ja copy/pastetettu, koska se on niin hauska.

Captain Beefheart's 10 Commandments of Guitar Playing
1. Listen to the birds.
That's where all the music comes from. Birds know everything about how it should sound and where that sound should come from. And watch hummingbirds. They fly really fast, but a lot of times they aren't going anywhere.

2. Your guitar is not really a guitar Your guitar is a divining rod.
Use it to find spirits in the other world and bring them over. A guitar is also a fishing rod. If you're good, you'll land a big one.

3. Practice in front of a bush
Wait until the moon is out, then go outside, eat a multi-grained bread and play your guitar to a bush. If the bush dosen't shake, eat another piece of bread.

4. Walk with the devil
Old Delta blues players referred to guitar amplifiers as the "devil box." And they were right. You have to be an equal opportunity employer in terms of who you're bringing over from the other side. Electricity attracts devils and demons. Other instruments attract other spirits. An acoustic guitar attracts Casper. A mandolin attracts Wendy. But an electric guitar attracts Beelzebub.

5. If you're guilty of thinking, you're out
If your brain is part of the process, you're missing it. You should play like a drowning man, struggling to reach shore. If you can trap that feeling, then you have something that is fur bearing.

6. Never point your guitar at anyone
Your instrument has more clout than lightning. Just hit a big chord then run outside to hear it. But make sure you are not standing in an open field.

7. Always carry a church key
That's your key-man clause. Like One String Sam. He's one. He was a Detroit street musician who played in the fifties on a homemade instrument. His song "I Need a Hundred Dollars" is warm pie. Another key to the church is Hubert Sumlin, Howlin' Wolf's guitar player. He just stands there like the Statue of Liberty-making you want to look up her dress the whole time to see how he's doing it.

8. Don't wipe the sweat off your instrument
You need that stink on there. Then you have to get that stink onto your music.

9. Keep your guitar in a dark place
When you're not playing your guitar, cover it and keep it in a dark place. If you don't play your guitar for more than a day, be sure you put a saucer of water in with it.

10. You gotta have a hood for your engine
Keep that hat on. A hat is a pressure cooker. If you have a roof on your house, the hot air can't escape. Even a lima bean has to have a piece of wet paper around it to make it grow.

classic: The Maggots - Tammy Wynette

Mitä tehdään silloin, kun halutaan jotain uutta? Keksitään jotain uutta! Taidan nostaa nuo Something goodit nyt kuitenkin tähän perusblogifeediin mukaan. Ns. uutena, joskaan ei tietenkään omaperäisenä juttuna aloitan classic-sarjan. And the reasons? There are no reasons. Who needs reasons when you've got stopshakehoneygo?



Nyt jo edesmennyt countrytähti Tammy Wynette tunnetaan kai parhaiten kappaleestaan Stand by Your Man. Amerikkalainen The Maggots tunnetaan kai parhaiten kappaleestaan Let's Get Tammy Wynette. Huikean harvinainen & arvokas sinkku on julkaistu muun muassa hienolla punkcompilaatiolla Bloodstains Across California.

Vuonna 1978 Wynette lavasti oman kidnappauksensa ja pahoinpitelynsä Green Hillsin ostoskeskuksessa. Todennäköisesti Wynette ei halunnut tunnustaa, että hänen miehensä George Richey hakkasi häntä. Tosin jälkikäteen Wynetten tyttär Jackie Dyle on vihjannut, että tämä pahoinpiteli itsensä saadakseen vahvoja särkylääkkeitä addiktioonsa.

Ilmiselvä aihe rokkilaululle!

John Lennon top5

Kolmekymmentä vuotta sitten (8.12.1980) John Lennon otti vähän osumaa ja kuoli. Mark Chapman on yhä vangittuna teosta Attica State Prisonissa.

#5 Be My Baby
Phil Spectorin biisi, jota ei koskaan tehty valmiiksi miesten riitauduttua. Lennonin hurmoksellinen versio Ronettes-standardista julkaistiin vuonna 1998 Lennon Anthology -boksilla.


#4 Mother
Lennonilla oli hieman ongelmallinen suhde jokaiseen tuntemaansa ihmiseen. Hänen äitinsä kuoli humalaisen poliisin yliajamana. Lapsuutensa Lennon vietti tätinsä Mimin hoteissa.


#3 I Am the Walrus
Jos Lennonin rokkitähteys olisi mennyt puihin, hänestä olisi voinut tulla hyvä nonsense-runoilija. I am the Walrus on Beatlesin hienoimpia hetkiä, ja video Magical Mystery Tour -elokuvan parasta antia.


#2 Gimme Some Truth
70-luvulla Lennon päätti alkaa olemaan paitsi poptähti, myös journalisti ja kansalaisaktivisti. Lennon ei uskaltanut matkustaa Amerikasta pois, koska hän pelkäsi, ettei häntä olisi päästetty takaisin maahan. Pelko oli aiheellinen.


#1 Happiness Is a Warm Gun
Tähän kappaleeseen minulla on syntynyt niin sanottu henkilökohtainen tunneside. Lopun doo-wop-osuus saa vuosi toisensa jälkeen ihon kananlihalle.

Larry And The Lefthanded feat. M.A. Numminen - Älä Peräänny!! (L'Energia Contro Corrente!!)

En olekaan pitkään aikaan uploadannut mitään vinyylivarastoni aarteita, joten ehkä nyt on aika.

Larry and the Lefthanded julkaisi vuosina 1994-2000 kuusi seiskatuumaista sinkkua/ep:tä ja kolme albumia. Tykästyin aikanaan yhtyeen alkupään tuotantoon eli siihen tyylipuhtaaseen garagerockiin, joka vielä 90-luvun puolessa välissä tuntui tuoreelta ja poikkeukselliselta. Kavereistani kukaan ei ymmärtänyt, kun yritin hehkuttaa Lefthandedia maailman parhaana bändinä.

Yhtyeeseen kuuluivat Timo Kaukolampi, Mikko "Larry Guitar" Oksa, Mikko "Vilunki 3000" Viljakainen ja Hannu Anttilainen. Kaukolampi soitti bassoa, Oksa kitaraa, Vilunki urkua ja Anttilainen rumpuja. Joitain 60-luvun suomalaisia akteja voi ehkä nykynäkökulmasta pitää garagebändeinä, mutta Larry and the Lefthanded oli oikeasti ensimmäinen kotimainen garage-estetiikan sisäistänyt yhtye - ainakin siinä mielessä, jossa termi nykyään tunnetaan. Lisäksi bändi oli hillittömän hauska livenä.

Kaukolampi ja Vilunki kyllästyivät nopeasti soittamaan retrorockia. Larry and the Lefthandedin toinen levy Quantum Rider ei ole enää garagea, ja esimerkiksi yhtyeen viimeinen seiskatuumainen Walking On Mirror voisi olla toisen bändin tuotos. Miehet alkoivatkin 90-luvun lopussa toteuttaa itseään Op:l Bastardsissa.

Nykyään Kaukolampi vaikuttaa K-X-P:ssä ja Vilunki Uudessa Fantasiassa. Oksan ja Anttilaisen liikkeistä en tiedä mitään.


Larry And The Lefthanded - Älä Peräänny!! (L'Energia Contro Corrente!!) by stopshakehoneygo

update. Lisää Larry And The Lefthandedista tästä. Tarjolla on muun muassa bändin kolme totaalisen ässää musiikkivideota.

Hurjaa ja kapinallista punkrockmusaa

Lähden illalla viettämään firmamme pikkujouluja. Pikkujouluista mieleeni tuli alkoholi. Alkoholista mieleeni tuli punkrock. Aika loogista, vai mitä?

Tein listan perjantai-iltapäivään itselleni hyvin sopineista rypistyksistä. Tänään ei ollut britti- tai suomipunkfiilis. Käänsin katseeni ison veden tuolle puolen.

#5 New Bomb Turks - Mr. Suit
Wikipedia: "The New Bomb Turks are an American punk rock band from Columbus, Ohio, formed in 1990." Bändillä on paljon loistavia omia kappaleita, mutta jotenkin olen aina pitänyt eniten !!Destroy-Oh-Boy!!:lla olevasta Wire-coverista.


#4 Zero Boys - Civilizations Dying
Vuosia sitten Kantolan Pete Swamp Musicista suositteli minulle Zero Boysia ja saikin myytyä paitsi yhtyeen ensimmäisen ep:n Living in the 80s, myös albumin Vicious Circle. Civilizations Dying ja ehkä Zero Boyskin nousivat vähän aikaa sitten aiempaa suurempaan tietoisuuteen, kun Hives teki kappaleesta oman versionsa.


#3 Operation Ivy - Sound System
Kalifornialaisen Operatio Ivyn ainoaksi jäänyt albumi Energy on paitsi nimensä veroinen, myös yksi harvoista skacore-julkaisuista, joista aidosti pidän. Bändin kitaristi Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat Operation Ivyn hajottua Rancidin.


#2 The Viletones - Screaming Fist
Toinen yhtye, jota Swamp Musicin Pete suositteli. The Viletonesin vuonna 1977 julkaistu ensimmäinen ep on yksi kaikkien aikojen parhaista punkseiskoista (en liioittele). Sillä on kolme kappaletta, Rebel, Possibilities ja äreä Screaming Fist.


#1 NoMeansNo - Oh No! Bruno!
Minulla liittyy todella paljon hyviä muistoja NoMeansNouhun. 80-luvun alussa perustettu bändi on vieraillut monesti Suomessa, ja olen omaksi onnekseni nähnyt heidät kahdesti. Punkkia voi soittaa nopeammin ja äänekkäämmin, mutta harvassa kappaleessa on enemmän energiaa kuin tässä.


Hyvä pikkujoulufiilis on näistä tehty!

Cat's foot iron claw neuro-surgeons scream for more at paranoia's poison door

Olen jälleen tyytyväinen, iloinen ja mielipiteiltäni tasapainossa. Rock-Suomen kolmas progea käsittelevä osa Edistykselliset oli juuri niin loistava kuin odotinkin.

Odotukseni olivat korkealla, koska olin antanut kertoa itselleni Pekka Laineen tietävän progressiivisesta rockista todella paljon ja koska tiesin, etten itse tiedä genrestä paljoakaan.

Omistan toki suomalaisten progebändien levyjä tietyn määrän, ja olen elänyt hetken elämästäni suuressa Wigwam-huumassa, jolloisdafasdjkvzdnasökfa adpof p2444 q+0QU MVSÖV...SD-MMG,SD;;GSDGDSGV
.
.
.
.
Hohohoohooooohihihihiiii! Paha-Ana tässä terve! Minäpä se laitan stopin kaikelle perustellulle ja mukavalle bloggaamiselle ja kirjoitan...aivan oikein...KILPAILEVAN BLOGIENTRYN! Hahahahhaaaaaaaaaa!

Voidaanko Jim Pembrokea kutsua perustellusti Nolla-Jimpaksi, koska hän sävelsi Kojon klassikon Nuku pommiin, soitti Euroviisu-orkesterissa ja heilutti lavalla näyttävästi valtavaa kuolemannuijaa? Voidaanko hieman pienemmillä perusteilla Pave Maijasta kutsua Nolla-Paveksi ja Juice Leskistä Nolla-Juiceksi?

Oliko Jim Pembroke enää aito progefiili osallistuessaan Euroviisuihin? Voiko Euroviisuissa esittää progea? Ovatko Euroviisut progelle sama kuin Big Brother on dokumenteille? Onko Big Brother progressiivista vai regressiivistä televisiota? Taluttaako Susanna Laine myös ensi sunnuntaina pudonneen tosi-tv-paran niskasta monitorin ääreen tilastoja katsomaan? Haluaisitko sinä, että Susanna Laine taluttaisi sinut niskasta monitorin ääreen, ja jos haluaisit, niin mitä katsomaan?

Pidetäänkö Euroviisu-videolla peukkua pystyssä ironisesti vai kannustavasti? Voiko bändi vetää playbackinkin päin helvettiä?



Oliko suomalainen proge rikkaiden harrastus? Olisiko suomalaista progea ollut, jos osalla kansasta ei olisi ollut varaa valtavaan rantahuvilaan Bodom-järven rannalla? Voiko progebändi olla uskottava, jos yhtyeellä ei ole varaa Gibsoniin, Rickenbackeriin, Moogiin tai Hammondiin? Mistä progefiileillä oli rahaa laitteisiinsa, kun he eivät tienanneet koskaan mitään keikoistaan tai levymyynnistä?

Kummat ovat seksuaalisesti epävarmempia, progefiilit vai indiehileet? Voidaanko herkkyydestä, runopoikamaisuudesta, itsensä myymättä jättämisestä, seksuaalisista lukkotiloista, sosiaalisista lukkotiloista ja progressiivisesta osaamisesta tehdä matemaattinen kuvaaja? Voidaanko suomalaiset progeyhtyeet asettaa uskottavasti kuvaajalle?

Eivätkö progebändien vahvat jäsenet huomaa ajoissa, kun hauraampi aines on ottamassa hengen itseltään?

Olenko minä haastatellut vuosia sitten Wigwamia, ja jos olen, jännittikö minua, ja jos jännitti, tuliko haastattelusta silti hyvä, ja jos tuli, olenko hukannut kyseisen haastattelun? Pidänkö minä Wigwamia yhtenä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista yhtyeistä, mutta enkö oikein ole koskaan ymmärtänyt Tasavallan Presidenttiä? Harmittaako minua, etten omista Hard 'N' Hornyn ensimmäistä painosta käsintehdyillä kansilla? Olenko ylpeä, että kuitenkin omistan Absoluuttisen nollapisteen ensimmäisen ep:n Ei ilmestynyt käsintehdyillä kansilla?

Kumpi voittaisi tappelussa, Remu Aaltonen vai Blues Section?
.
.
.
.
48wtuweJFDOH BV9QWBTN89f oadz"sbd gaminkä takia Love Records -boksi on niin loistava ja Luulosairas mahdollisesti kaikkien aikojen kotimaisten kappaleiden top5:ssä.



Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellaan Amerikasta vaikutteita ottanutta musiikkia. Hurriganes lienee jaksossa isossa roolissa.

Kulttuurista keskustellaan Tillikassa ahkerasti

Ilmassa leijuu yhden miehen kollektiivinen jaahans. Olin taivaissa Rock-Suomen ensimmäisen osan jälkeen ja kerroin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että nyt meillä on käsissämme kaikkien aikojen paras suomalainen musiikkidokumenttisarja. Toisessa osassa palattiin maan pinnalle.

Rock-Suomi esitti suomirockin suppeana muutaman pieneltä paikkakunnalta ponnistaneen bändin genrenä. Sarjan ensimmäisessä osassa Kapina bändien nimiä pudoteltiin hengästyttävään tahtiin, mutta kuitenkin asiantuntevasti ja niin, että dokumentin punainen lanka säilyi. Nyt punaista lankaa ei edes ollut. Suomirock-jaksossa tyydyttiin käsittelemään pintapuolisesti muutamaa jo entuudestaan kovin tuttua orkesteria.

Ymmärrän hyvin, että vaikkapa Dingo, Claudia, Skädäm ja Sig laitetaan poppikoriin ja Pekka Streng, Kauko Röyhkä, Dave Lindholm, Gösta Sundqvist, Heikki Salo ja Tuomari Nurmio tekstittäjien laariin. Mutta missä olivat Juliet Jonesin Sydän, Pelle Miljoona Oy (joka ehdottomasti oli jo suomirockia eikä punkkia), Kari Peitsamo, Keba, Aknestik (okei soi lopputeksteissä), Nuket, Neljä Ruusua (joka oli 80-luvulla vielä rockbändi) ja niin edelleen? Naisrokkareita käsitellessä ei edes mainittu Ilonaa tai Tavaramarkkinoita. Jussi Hakulisen & Kinskyn tarina Pokon historian suurimpana floppina olisi ehdottomasti pitänyt kertoa. Alivaltiosihteeriin tai Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinkkuunkin olisi voinut viitata.

Suomirockin nousuun vaikuttivat myös hyvin olennaisesti YLEn Rockradio ja vuonna 1985 perustetut kaupalliset paikallisradiot, joista Radio Cityn (ja hehheh, miksei Radio 957:kin) merkitystä olisi voinut alleviivata. Televisiossa Hittimittari ja Heli Nevakaren Rockstop! esittelivät musiikkia koko kansalle. Tilanne oli täysin toinen kuin 70-luvulla, jolloin rock oli harvinaista herkkua suomalaisissa sähköisissä viestimissä. Printtimedian puolella Suosikin painosmäärät olivat aivan älyttömiä ja Rumba perustettiin.

Parasta Rock-Suomen toisessa osassa oli runsas arkistomateriaalin käyttö. Varsinkin Eppu Normaalin ja Smackin kohtaaminen oli hillitömän hienoa katsottavaa, enkä ainakaan itse ollut koskaan nähnyt kyseistä taltiointia. Lisäksi pisteet Pekka Laineelle jakson päättäneestä monologista, joka oli oikeasti liikuttava.

Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellään progea. Uskon, että Laine ja Hakanen ovat tuolloin lähempänä omaa musiikillista maaperäänsä.

Juliet Jonesin Sydän - Aivan sama


Nuket - Kun vielä nuori olla voi


Kari Peitsamo Revival - Sekamelska


Keba - Kesä Espalla

Shooting out truck tires

Eräänä arki-iltana yli kymmenen vuotta sitten olimme kavereiden kanssa baarissa. Doriksessa kolmen hengen pöytäseurueeseemme lyöttäytyi vahvasti humalassa oleva nainen.

Kyseinen nainen näytti siltä, että hän oli ollut vahvasti humalassa aikaisemminkin. Jopa niin monta kertaa aikaisemmin, että harrastus oli alkanut kerääntyä hänen vartaloonsa ja kasvoilleen tiettynä pöhäköitymisenä. Vaikka tuohon aikaan en tienny alkoholista paljoakaan siihen verrattuna mitä nykyään tiedän, huomasin jo tuolloin, että nyt ollaan elämänhallintaa koskevien kysymysten äärellä.

Kyseinen nainen ei ollut istunut pöytäämme seuran takia. Hän jutteli niitä näitä, mutta tämän tästä muisti kysyä, voisimmeko tarjoa hänelle juotavaa. Rahaa meillä oli juuri ja juuri omaan tarpeeseen, joten kieltäydyimme kohteliaasti. Olimme myös siinä mielessä hyvätapaisia, ettemme pyytäneet naista poistumaan, emmekä itse vaihtaneet paikkaa tai baaria.

En muista enää tarkkaan oliko kevät, syksy vai talvi, mutta joka tapauksessa sellainen vuodenaika, joka aiheuttaa nuhaa. Olin potenut jo muutaman päivän ajan harmillista räkätautia, minkä takia kurkkuni oli täynnä limaa. Lima oli sen verran tukevasti kurkussa, etten pystynyt niistämään sitä pois, ja olin varannut pöydälleni yhden tyhjän gt-lasin välttämättömille lunsseilleni. Vajaan parin tunnin aikana lasi oli ehtinyt täyttyä ehkä kolmasosaan vaivihkaa ulos sylkemistäni pikku ysköksistä.

Seuraamme hakeutunut nainen alkoi kyllästyä. Hän oli istunut mukavilta ja siisteiltä näyttävien poikien seuraan, virittänyt keskustelua, pyydellyt kohteliaasti drinksuja, välissä hakenut itse omansa, sitten taas keskustellut, pyytänyt, keskustellut ja pyytänyt. Hän oli investoinut meihin jo niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei hän aikoisi jäädä ilman juotavaa. Hän otti ohjat omiin käsiinsä.

Nainen nojasi minua kohti, nappasi lunssilasin edestäni ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka keskeytti hänen hämmentynyt kysymyksensä.

- Mitä tässä oli?

Siirryimme Doriksesta Yo-talolle, jossa oli tapana soittaa vähintään kerran illassa Undertonesin Teenage Kicks. Nainen ei välittänyt lähteä mukaan.

Sähköinen ääni tulee taivaalta

Eilen lähetetty Rock-Suomen ensimmäinen osa oli loistava. Se oli viiltävän nopeasta tempostaan huolimatta ns. relevant, authentic and culturally connected. Esitellyt bändit olivat juuri oikeita, oikein yhdeksi jatkumoksi toisiinsa yhdistettyjä ja osin vieläpä sellaisia, joita ei yleensä dokumenteissa juuri käsitellä.

Rock-Suomessa mainittiin muun muassa M.A. Numminen, Sperm!, Suomen Talvisota 1939-1940, Virtanen, Pelle Miljoona, Hilse, Ratsia, Karanteeni, Vandaalit, 22 Pistepirkko, Bela Lugosi -klubi, Kaaos, Terveet kädet, Radiopuhelimet, KTMK, Liimanarina, Aavikon kone ja moottori, Bad Vugum, CMX, Deep Turtle, Larry and the Lefthanded jne. Kuulin ensimmäistä kertaa ikinä televisiossa soitettavan Liimanarinan kappaletta Kuinka Aku Ankasta tehdään poliisi? Lopputekstien aikana soi Larry And The Lefthandedin ja M.A. Nummisen Älä Peräänny!! (L'Energia Contro Corrente!!). Parempaa valintaa undergroundia ja DIY-asennetta käsittelevän jakson loppuun ei olisi voinut tehdä.

Nyt yön yli nukkuneena ainoana selvästi huonona puolena näen tuon hurjan vauhdin, jolla vuosikymmenestä, aiheesta ja bändistä toiseen siirryttiin. Tuli sellainen olo, että Pekka Laine tarvitsisi Rock-Suomeen viisikymmentä osaa kymmenen sijaan.

Dokumenttisarjan ensimmäisen osan voi katsoa ainakin vielä (2.11.2010) täältä. Toivon lämpimästi, että joku aloitteleva musadiggari jossakin kirjoittaa esiteltyjen bändien nimiä muistiin ja lähtee googlailemaan.

Aavikon kone ja moottori - Rakkaudella sinulle by stopshakehoneygo

Parhaiten Terveistä käsistä tuttu Läjä Äijälä oli runsaasti äänessä dokumentin ensimmäisessä osassa. Hän oli ennen TK:ta ehtinyt tehdä kaksi sinkkua Aavikon kone ja moottori -nimen alla. Sinkut Karavaani ja Rakkaudella sinulle on julkaistu Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Ismon karkean brutaalit aavikko levyt julkaisi myös Terveiden käsien kaksi ensimmäistä sinkkua ja tukun muita levyjä.

By far worse is the hamburger lady

Voin muuten sanoa, että on ollut hieman raskas lista tämä. Raskas kirjoittaa ja raskas kuunnella. Ehkä raskas lukeakin. Seuraavalla kerralla ollaan siinä mielessä viisaampia, että seuraavaa tällaista listaa ei tule. Tulevina päivinä kirjoittelen hauskoista asioista, noloista sattumuksista ja hyvän olon tuottavasta musiikista. Halloween-listani kärkikaksikkoa en kuuntele edes vitsillä.

#2 Throbbing Gristle: Hamburger Lady
Throbbing Gristle oli/on lontoolainen taideyhtye, joka vaikutti (ennen comebackiaan) 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Yhtye kirjoitti Hamburger Ladyn tositapahtumiin perustuen tulipalossa palaneen naisen näkökulmasta. Sairaalan työntekijät kutsuivat palossa eloon jäänyttä naista hampurilaisnaiseksi, koska hänen palanut ihonsa muistutti grillattua jauhelihaa.

D.o.A: The Third and Final Report -albumin kanteen on painettu teksti, joka yhtyettä oli inspiroinut.

"...By far the worst is the hamburger lady, and because of shortage right now of 'qualified technicians', e.g. technicians who can work with her and keep their last meal down, Screwloose Lauritzen and I have been alternating nights with her, unrelievedly. If you put a 250-lb meatloaf in the oven and then burned it and then followed that by propping it up on a potty-chair to greet you at 11pm each night, you would have some description of these past two weeks. Which is to say the worst I seen since viet napalms. When somebody tells you that there is a level of pain beyond which the human mind cannot retain consciousness, please tell them to write me. In point of fact this lady has not slept more than 3-5 minutes at a stretch since she came to us - that was over two weeks ago and, thanks to medical advances, there is no end in sight; from the waist (waste?) up everything is burned off, ears, nose etc - lower half is untouched and that, I guess, is what keeps her alive. I took one guy in to help me change tubes and he did alright, that is alright till he came out, then he spotted one of the burn nurses (pleasant smiling zombies) eating a can of chile-mac at the desk, and that did it: he flashed on the carpet. It is fucking insane is what it is."

-part of a letter sent by Al Ackerman from Portland, Oregon, U.S.A. 1978

Laulun sanoista ei ole saada selvää. Niitä voi seurata esimerkiksi tästä.



#1 Suicide: Frankie Teardrop
Suicide oli/on yhtä kuin Alan Vega ja Martin Rev. Yhtyeen vuonna -77 julkaistua debyyttialbumia pidetään syystäkin yhtenä elektro/syna/industrial-musiikin klassikkona. Frankie Teardrop kertoo miehestä, joka työskentelee tehtaassa, mutta ei pysty tienaamaan elantoa perheellensä. Hän ampuu ensin kuusikuukautisen lapsensa, sitten vaimonsa ja lopulta itsensä. Frankien kärsimys ei pääty kuolemaan, vaan hän joutuu helvettiin. Kappale päättyy Alan Vegan lupsakkaan toteamukseen: "We're all Frankies, we're all lying in hell." Jos jossain on olemassa ahdistavampi kappale, minä en ole kuullut sitä.

Your head will collapse but there's nothing in it

Joku on ehkä saattanut huomata, että Halloween-listani kappaleet on paitsi laitettu käänteiseen kauhistuttavuusjärjestykseen, joka päivä on myös vähän niin kuin keskitytty tiettyyn teemaan. Ensin ahdistukseen, sitten kauhuun ja eilen soundillisiin kokeiluihin. Tänään vuorossa on ihmismielen järkkyminen.

#5 Sonic Youth: Death Valley '69 ft. Lydia Lunch
Death Valley '69 on melkein liian hyvä ollakseen oikeasti kamala. Varsinkin sen kertosäe on niin taivaallinen, että se ei ainakaan itselläni saa aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia. Toisaalta Thurston Moore ja Lydia Lunch vetävät omat suorituksensa jäätävän hyytävästi ja kappaleen sanoitus (I didn’t wanna, but she started to holler, so I had to hit) iskee suoraan sinne, josta Yoda nuoria jedikokeilaita varoitti. Musiikkivideo on klassikko.



#4 Pink Floyd: One of My Turns
Minun piti aluksi jättää One of My Turns pois listalta, koska sen teho perustuu musiikin ja videon yhteisvaikutukseen eikä pelkkään ääneen. Lisäksi kappale on osa The Wallin tarinaa. Mutta sitten taas. Kauhu ja puukotukset ja kirveen heiluttaminen ja massamurhat kuolonlaaksossa ovat hyvää materiaalia ihmisen pimeän puolen kuvaamiseen, mutta harvalla on oikeasti tosielämän yhteyttä niihin. Siinä vaiheessa kun Bob Geldofin esittämällä Pinkillä napsahtaa, ollaan huomattavasti lähempänä niitä tuntemuksia, joita useat ainakin jossain muodossa ovat kokeneet.



#3 Lou Reed: Kids
Esimerkiksi Alice Cooperin, Aerosmithin, Pink Floydin, Peter Gabrielin ja Hanoi Rocksin kanssa työskennellyt tuottaja Bob Ezrin käytti Kidsin nauhoituksissa tekniikkaa, jota ei voi pitää maailman sympaattisimpana. Lou Reedin teksti äidistä, jonka lapset viedään pois (that miserable rotten slut couldn't turn anyone away) kaipasi hänen mielestään "vähän extraa", joten hän valehteli omille lapsilleen, että heidän äitinsä on kuollut onnettomuudessa. Tämän jälkeen Ezrin ohjasi pienokaiset studion koppiin ja laittoi nauhurin päälle. Lasten tuskaiset huudot alkavat noin viiden minuutin kohdalla.



Jos tämänpäiväiset kappaleet vaikuttivat jopa hieman lälläreiltä verrattuina edellisten päivien apocalyptisiin ääniteoksiin, huomenna luvassa on todella, todella, todella ahdistavaa musiikkia...stay tuned for Halloween Top 2!

Something small falls out of your mouth

(Määräsin itselleni pienoisen kivireen vedettäväksi maanantaina, kun lupasin käydä läpi listan häiritseviä, ahdistavia tai muuten mieltä järkyttäviä kappaleita vielä ennen pyhäinmiestenpäivää. Kirjoitan öisin ja valvon, jotta muut perheeni edustajat voivat nukkua. Unelmoin Halloween-juhlista, jotka järjestetään hädin tuskin valaistussa teollisuushallissa. Baaritiski, tuolit, pöydät, lattia ja seinät on verhoiltu mustilla jätesäkeillä. Soittolistani kappaleet soivat ämyreistä niin lujaa, ettei vieruskaverin kanssa voi keskustella mistään. Ovet on lukittu, jotta kukaan ei pääse ulos. Tasan kello 0.00 halli alkaa täyttyä vedellä.)

#8 György Ligeti: Musica Ricercata (II)
Unkarilaisella György Ligetillä oli 50-luvun alussa suunnitelma. Hän tekisi sarjan sävellyksiä, joissa käytettävien nuottien määrä lisääntyisi kappale kappaleelta. Ykkösosassa käytettäisiin alkuun yhtä nuottia ja tuotaisiin lopussa toinen nuotti teokseen. Kakkososassa lähdettäisiin liikkeelle kahdella nuotilla ja tuotaisiin kolmas mukaan jne. Yksitoista osaa käsittävän sarjan viimeisessä sävellyksessä käytössä olisi kromaattisen asteikon kaikki kaksitoista säveltä. Spedeilisin todella mielelläni omassa erinomaisuudessani, jos voisin väittää tutustuneeni Musica Ricercataan jotain toista reittiä kuin Stanley Kubrickin Eyes White Shutin kautta. Mutta sieltä tämä on bongattu. Esimerkiksi heavymetallistit ovat sittemmin käyttäneet samaa kahden nuotin vaihtelua hyvinkin menestyksekkäästi.



#7 The Cure: Pornography
On muuten viehättävää, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät Curelta vain muutaman kepeän poppibiisin ja muodostavat mielipiteensä yhtyeestä niiden perusteella. Pornography on epätoivoisen upea levy ja sen nimikkokappale epätoivoisen upea esitys.



#6 Karlheinz Stockhausen: Gesang der Junglinge
Voi pojat, miten Stockhausenilla olikaan homma hallussa 50-luvun puolessa välissä. Hän yhdisti ensimmäistä kertaa samassa teoksessa elektronisen musiikin ja ihmisäänen. Hän käytti viittä kanavaa aikana, jolloin harva oli päässyt kuuntelemaan edes stereo-ääntä. Hän valitsi poikasopraanon laulamaan Raamattua. I guess he was fun at parties. Gesang der Junglingen sanat on napattu Danielin kirjasta, jossa Sadrak, Meesak ja Abednego heitetään tuliseen pätsiin. He pelastuvat ihmeen ja rukouksen ja enkelin avulla.



Huomenna listalla on kappaleita, joissa on sävel, sanat ja jopa kertosäe.