I can barely breathe (part I)

Oliko se vielä vuosi sitten, kun Facebookissa kiersi paljon erilaisia kehotuksia muistiinpanojen/listojen tekoon? En ole enää vähään aikaan sellaisiin törmännyt. Muistin vastanneeni aikanaan vain yhteen, siihenkin väärin.

En haastanut ketään enkä listannut rakastamiani kappaleita. Luettelin lauluja, jotka olivat jättäneet tai jättävät yhä syviä haavoja herkän musadiggarin hauraaseen sieluun. Luin vanhan listani ja tajusin, ettei se ole sinne päinkään täydellinen. Sillä näitä on paljon.

Virtahevot mönkivät
En tiedä, onko Virtahevoista tehty ikinä ns. legendaarisen definitiivistä levytettyä versiota, mutta ekalla luokalla minun oli pakko tutustua kappaleeseen itseni esittämänä. Virtahevot mönkivät, mönkivät, mönkivät / Virtahevot jämerät, paksut pönäkät. Harjun ala-asteen pikkunaperoina meidän piti laulua laulaa, eikä kukaan kertonut syytä. Kotona kuuntelin samaan aikaan vanhempien levy- ja kasettivalikoimasta Abbaa, Harry Belafontea ja Annen jumppalevyä.

Dingo: Levoton tuhkimo
Isosiskoni kuunteli paljon musiikkia, millä oli suunnaton vaikutus omaan musiikkiharrastukseeni. Olin pitänyt Dingosta jo kauan, itse asiassa niin paljon, että huoneeni ovessa oli Neumannin kuva, ja vielä OIKEASSA KOOSSA! Olin maksanut kyseisestä julisteesta pitkän pennin. Eräänä päivänä yksi luokkamme tytöistä toi Levottoman tuhkimon kouluun soittoon. Koska pojat eivät saaneet pitää Dingosta, laitoin kiltisti sormet korviini, irvistin koko kappaleen ajan ja loin merkitseviä katseita muihin luokan poikiin.

London Boys: Dance Dance Dance
Viidennellä tai kuudennella luokalla alettiin järjestää kotibileitä. Osallistumiseni edessä oli kaksi estettä. Toinen niistä oli se, että vanhempani eivät olisi päästäneet minua myöhäisiin illanviettoihin. Toinen oli se, ettei minua kutsuttu niihin. Ok, minulla oli paljon bileissä käyviä ystäviä, ja luultavasti olisin päässyt mukaan, jos olisin pyytänyt päästä. Mutta en ikinä pyytänyt. Muistan, kuinka yhtenä kotibileiltana menin kotiin ja kuuntelin London Boysia repeatilla. Ja ajattelin olevani niin hyvä tanssimaan, että kaikki haluavat aina minut juhliinsa.

Gamma Ray: Lust for Life
Seiskaluokan alkaessa olin kuunnellut pääsääntöisesti heavymetallia jo jonkin aikaa, minkä nyt eurodiscon tanssimiseltani ehdin. Pidin Helloweenia maailman parhaana bändinä, ja olin innoissani myös Kai Hansenin uudesta yhtyeestä. Musiikintunnille sai joskus viedä soittoon lempikappaleitaan, ja päätin soitattaa luokkakavereilleni Gamma Rayta. Yhtä hengenheimolaista lukuun ottamatta kukaan ei pitänyt kappaleesta. Jopa päivien jälkeen jotkut muistelivat, kuinka "Antti toi kouluun sen laulun, josta ei saanut mitään selvää".

MC Hammer: Have You Seen Her
90-luvun alku oli muutenkin kamalaa aikaa. Yläaste, uusia kavereita, pieniä tappeluita ja välinpitämättömiä tyttöjä. Huomasin, että ne pärjäävät, jotka seuraavat muotia (Levi's) ja ovat kapinallisia (tupakka). Olin niin pihalla itseni kanssa, että ostin MC Hammerin levyn. Ja muistan pitäneeni tästä kappaleesta. I mean, 4 real.

(Jatkuu seuraavassa tai sitä seuraavassa numerossa.)

Embarrassing moments like this

Disclaimer:
Ihan totta olin jo kirjoittamassa aika lailla vakavaa entryä. Sitten seurasi kyllästys ja del del del. Olin ajatellut, etten kirjoita itsestäni. Olin ajatellut, ettei tästä tule nostalgiablogia. Olin ajatellut olla musiikkijournalisti. Mutta minusta tulikin Hector. Alan tästä lähtien käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: "itseäin, piirakka, naapurinain, kultainen tie, oon keskinkertainen, aa...maljan juon".

Sinä päivänä en säästänyt itseäin. Olin luvannut soittaa pianoa koulun itsenäisyyspäivänjuhlassa. Kappaleen piti olla isänmaallinen klassikkomarssi Siniristilippumme. Partiopukuihin sonnustautuneiden yläluokkalaisten oli määrä marssia Suomen lippujen kanssa juhlasalin perältä salin etuosaan soittoni tahdissa, muun koulun seuratessa sydän ylpeyttä turvoten.

Seiskaluokalla olin ikäisekseni kohtuullisen hyvä pianisti. En mikään sensaatio tai koulun paras, mutta ihan ok. Olin käynyt soittotunneilla kuusi vuotta, osasin lukea sujuvasti nuotteja ja vetelin sukujuhlissa kaikkien iloksi Bacheja ja helpoimpia Mozarteja. Mutta jostain syystä olin kokonaan unohtanut harjoitella sitä kappaletta, joka minun piti soittaa.

Oli käynyt niin, että uskonnonopettaja Liisa Lindell oli antanut minulle Siniristilipun nuotit ehkä kaksi viikkoa aikaisemmin. Minulla oli ollut hyvin aikaa opetella viisu, joka ei edes ollut kovin vaikea. Itsenäisyyspäivän aatonaattona Lindell (tai Lissu) kysyi oppitunnin lopussa, haluaisinko esittää kappaleen luokallemme. Tajusin, että nuotit ovat yhä koskemattomina oppikirjani välissä. Kieltäydyin kunniasta, mutta hädän hetkellä lupasin soittaa laulun välittömästi kahden kesken.

Kävelimme juhlasaliin ja istuimme pianon ääreen. Tein parhaani. Esityksen jälkeen Lindell oli sitä mieltä, että Siniristilipun sovitus taitaa nyt kuitenkin olla minulle liian vaativa, ja että yläluokkalaisten saattaa olla vaikea marssia, jos marssista puuttuu rytmi. Päätimme, että hän soittaa kappaleen itse. Minua ei tapauksen jälkeen pyydetty soittamaan pianoa kertaakaan niiden kuuden vuoden aikana, jotka Kaarilan yläasteella ja lukiossa vietin.

Somebody, help me!

Olin ajatellut tarjoilla seuraavien päivien aikana täsmäsuunnattuja musiikkisnobismi-iskuja suuntaan jos toiseen. Mutta sitten ajattelin, että ei. Mieleen tuli 80-luku ja Raholan Kesoil.

Tuohon aikaan alueen rakentaminen oli vielä hieman kesken, ja erilaisia rakennustyömaita oli siellä sun täällä. Kesoil oli vielä ihan oikea huoltoasema; siellä korjattiin autoja ja jossain määrin kai rakennettiinkin niitä. Nykyään puhuttaisiin tuunaamisesta. Joka tapauksessa kulmakunnan lapsilla oli paljon jännittäviä leikkipaikkoja, ja Kesoilin piha oli yksi niistä.

Huoltoasema-alueen laidassa oli usein muutamia autonromuja, jotka odottivat joko korjaajaa tai viimeistä tuomiota. Eräänä kesäiltana huomasimme, että yhden tällaisen auton ovi oli auki ja päätimme tutkia, mitä sisältä löytyy.

Voin muuten vannoa, että kysymys ei ollut minkäänlaisesta nuorisorikollisuudesta. Auto oli todella, todella, todella heikossa kunnossa. Taisimme ajatella, että ovet oli jätetty auki, koska omistaja tahtoi alueen lapsien tyhjentävän rotiskonsa ylimääräisestä roinasta. Naapurin iso poika, muutaman vuoden muita vanhempi Marko, takavarikoi auton lattialta kätevän oloiset putkipihdit. Itse otin mukaani ilman kansia jätetyn Harry Belafonten Oldies but Goldies -kokoelmakasetin. En muista, mitä muut ottivat, tuskin mitään arvokasta.

Aika useille tulee Harry Belafontesta mieleen klassinen Banaba Boat Song, mutta Belafonten laajaan tuotantoon sisältyy muitakin hienoja kappaleita. Kuten kuolematon Jump in the Line. En tiedä, mitä muut lapset tekivät 80-luvulla, mutta pikku-Antti tanssi ainakin muutaman viikon ajan yksin huoneessaan calypsoa. Salaa, piilossa ihmisten katseilta ja maailman pahuudelta.