Säännöt ovat hyviä. Niiden avulla tietää miten toimia, elää, yrittää, epäonnistua ja sopeutua. Nuorempana hyväksi havaittu sääntö oli esimerkiksi se, että epäonnistumiselle pitää taputtaa. Varsinkin, jos jotain putoaa vahingossa lattialle. En tiedä nykytilannetta, mutta back in the day indie-henkisten ihmisten oli tapana olla pudottavana osapuolena, ei taputtavana.
Aikanaan 90-luvun lopussa vietimme todella paljon aikaa Tampereen Yo-talolla. Paikka ei ollut tuolloin vielä n i i n täynnä poseeraajia kuin nykyään, mutta...tuota...noin...sanotaan nyt, että jos oli sattunut ostamaan paidan, housut tai tossut Lontoosta, niihin pukeuduttiin.
Eräänä kohtalokkaana iltana olin laittanut ylleni kauluspaidan, jonka materiaali näytti ohuelta farkkukankaalta, muttei ollut farkkukangasta. Se oli ehkä ostettu Seppälästä tai Vaatehuoneelta tai Sokokselta. On olemassa mahdollisuus, että äitini oli ostanut sen minulle.
Olin kävelemässä peräbaarista tanssilattialle päin, kun ohitin kaksi kivasti pukeutunutta tyttöä. Mainittakoon, että 90-luvun lopulla nuorten naisten oli muodikasta pukeutua 60-luvun tyylillisten ihanteiden mukaan. (Jälkeenpäin olen tajunnut, että ensimmäinen Austin Powers -elokuva saapui elokuvateattereihin vuonna -97. Yhteensattumaa?) Kyseiset tytöt olivat tehneet parhaansa näyttääkseen Twiggyltä.
Ohittaessani tytöt toinen heistä katsoi minua ja lausui kovaan ääneen sanat, jotka satun yhä muistamaan.
- Kato. Kivat teinikuteet.
Juoksin itkien koko matkan kotiin kuuntelemaan Curea.
Kovia aikoja ystävä hyvä
maanantai 27. syyskuuta 2010
And then you smiled for a second
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kappas, näköjään kannattaa silloin tällöin vilkaista, kuka on ilmoittautunut blogini lukijaksi. Saattaa itsekin löytää mielenkiintoista luettavaa. En häpeile myöntää, että tällainen nostalgialinja kiinnostaa enemmän kuin trendiaallon harjalla surffailu. Jatkakaa!
VastaaPoistaJep. Ikävä kyllä muistaa kanssa nämä. En ollut se muotitietoisin ja mulla oli rillit.
VastaaPoistaToinen oli, että Dorkaan en sitten taas ollut tarpeeksi vaihtoehtoisen näköinen voidakseni sanoa hyvällä omallatunnolla kuuntelevani jotain tiettyä musiikkia, mikä vaati tietenkin tyyliin ja imagoon panostamista.
Ei Antti-poikakaan ihan Robert Smithiltä näyttänyt.
-Mikko-
Aloitin blogin kirjoittamisen mielessäni musiikillinen viittailu sinne tai tänne. Mutta se ei oikein inspiroi. Sen sijaan tarinat, jotka ainakin jotenkin liittyvät musiikilliseen historiaani näyttävät irtoavat suht helposti.
VastaaPoistaIhmisten musiikilliset historiat ovat kiinnostavampia kuin moni muu asia, varsinkin silloin, kun niissä näkee yhtymäkohtia omaan menneisyyteensä. Väkisin aloin myös miettiä, tunnenko/tiedänkö sinut (tai tuon Mikon), mutta ehkä sillä ei loppujen lopuksi ole edes niin väliä, koska joka tapauksessa tiedän mistä puhut.
VastaaPoistaSoittolistakin kuulostaa hyvältä - paljon tuttua, vähän vierasta, jotain unohtunutta, jotain ihan uuttakin. Esim. Perfume Genius pitää ottaa tarkempaan syyniin. Enkä ollut huomannut, että Spotifyssa on myös High Violetsin levy. Kiitoksia siis.
P.S. Stranglersin Golden Brown - ah, tää on tää biisi?! Yksi sellainen kadonnut biisi, jonka esittäjästä ei ollut mitään tietoa ja jota en tiennyt kaipaavani. En muista kuinka kauan sitten olin viimeksi kuullut sen, mutta nyt tuli melkein tippa linssiin.
VastaaPoistaHienoa! Oon yleensä todella laiska saamaan soittolistoja valmiiksi, kun ajattelen joko että "kaikkihan nää tietää" tai "eihän näitä kukaan tiedä".
VastaaPoista