Minua on viime aikoina vähän siepannut se tapa, jolla Suomen Idolsin tuotantotiimi on pilannut periaatteessa hyvän tv-formaatin. Jotenkin näyttää siltä, että tekijät ovat ymmärtäneet väärin sen peruslähtökohdan, joka on tehnyt Idolsista yhden 2000-luvun menestyneimmistä tosi-tv-sarjoista.
Vuosituhannen alussa sekä Idols että Popstars nousivat supersuosituiksi ympäri maailmaa. Usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että sarjat ovat (tai olivat) identtisiä kaikessa muussa paitsi siinä, että toinen on yksilö- ja toinen ryhmäkisa. Suurin ero Popstarsin ja Idolsin välillä on kuitenkin siinä, miten ne rakentuvat. Popstarsissa luodaan ensin bändi, jolla on imago, biisit ja osin ehkä persoonatkin valmiina. Vain ihmiset puuttuvat. Idolsissa taas etsitään laulajia, joissa on tarpeeksi taitoa ja potentiaalia, jotta heidän imagoaan, biisejään ja persoonaansa voitaisiin lähteä kehittämään. Ero on valtava.
Popstars on jo lähtökohdaltaan epäluonnollinen, koska vain harvoin ihmisiä voi suoraan sovittaa johonkin ennalta kehitettyyn muottiin. Yhden tai kaksi vielä voi, mutta viiden kanssa ollaan ongelmissa. Lopettaneiden Popstars-bändien määrä on mittava. Jos taas yksittäinen laulaja on tarpeeksi taitava ja pidettävä, hänen uraansa voi lähteä kehittämään oikeista lähtökohdista. Idolsin luoma turbolähtö on vielä epäluonnollinen ja suurelta osin keinotekoinen, mutta jos artisti siitä selviää, hänellä voi olla edessään elinikäinen ura musiikkibisneksessä.
Idolsin tekijöiden on ymmärrettävä, että heidän tehtävänsä on auttaa kokematonta laulajaa löytämään itsensä artistina ja yksilöllisenä musiikintekijänä. Suomen Idolsissa näin ei tehdä, vaan kisakokelaat pakotetaan heille vieraisiin tilanteisiin esittämään väärän genren lauluja väärin stailattuina.
Verrataan Amerikkaan. Kun American Idolissa jakson teemaksi otetaan esimerkiksi Beatles, kilpailijoille jää tuhannesti liikkumavaraa. Rokkari voi esittää Revolutionin, soul-laulaja Got to Get You in to My Lifen, poppari She Loves Youn ja niin edelleen. Luova laulaja voi muokata Long and Winding Roadista joko pompöösin viihdeversion tai minimalistisen hissuttelun. Ajatelkaa Adam Lambertia, Blake Lewisia, Jason Castroa tai vaikkapa Brooke Whitea.
Suomessa järjestetään friikkisirkuksiksi kääntyviä teemailtoja, joissa kilpailijoiden pitää toistaa eri aikakausien ja lajityyppien ilmeisimpiä stereotypioita. Rokki-illassa tytöille laitetaan isot tukat ja paljon meikkiä, bändin kitaristi vetää särön päälle ja sitten yykaakoonee. Iskelmä-illassa 23-vuotias tyttö esittää yksi-yhteen-sovituksella kappaleen, jonka alkuperäisessä versiossa 60-vuotias nainen diggailee 70-vuotiasta laulajaa. Bändin pojat virnuilevat kameralle, että tässä sitä nyt vedetään humoristista iskelmämusiikkia, heheee. Musiikillinen liikkumatila otetaan laulajilta kokonaan pois, ja jäljelle jää vain kummallinen yhdistelmä naamiaisia ja karaokea. Pois äänestetään se, joka näissä arpajaisissa sattuu valitsemaan niin huonosti itselleen sopivan kappaleen, ettei oikein kukaan voi sulattaa sitä. Äänestyksen jälkeen ihmetellään, kun ennakkosuosikki putoaa.
Laulajat eivät pääse ikinä löytämään omaa ääntään. He eivät voi kehittyä, kun heidän on jatkuvasti pakko tempoa genrestä ja imagosta toiseen.
Rakkaat Suomen Idolsin tekijät. Järjestäkää toki teemailtoja. Kutsukaa tuomaristoon tunnettuja suomalaisia musiikintekijöitä. Pitäkää ovet auki kaikille lajityypeille. Mutta muistakaa, että teeman tulisi toimia inspiraation lähteenä. Rakentakaa yksi jakso Dingon varaan ja katsokaa, minkälaisia versioita nuoret laulajat Neumannin biiseistä muokkaavat. Kokeilkaa niitä Finnhitsejä, jos niin tahdotte, mutta kannustakaa kisaajia tekemään ajanmukaisia tulkintoja kappaleista. Palkatkaa niin iso ja monipuolinen yhtye, että se selviää genrestä kuin genrestä, oli kyseessä sitten Burt Bacharach -tyylinen fiilistely tai Justice-henkinen indie-elektro.
Jos teidän kykynne eivät tähän riitä, palkatkaa toiset tekijät itsenne tilalle.
