Kulttuurista keskustellaan Tillikassa ahkerasti

Ilmassa leijuu yhden miehen kollektiivinen jaahans. Olin taivaissa Rock-Suomen ensimmäisen osan jälkeen ja kerroin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että nyt meillä on käsissämme kaikkien aikojen paras suomalainen musiikkidokumenttisarja. Toisessa osassa palattiin maan pinnalle.

Rock-Suomi esitti suomirockin suppeana muutaman pieneltä paikkakunnalta ponnistaneen bändin genrenä. Sarjan ensimmäisessä osassa Kapina bändien nimiä pudoteltiin hengästyttävään tahtiin, mutta kuitenkin asiantuntevasti ja niin, että dokumentin punainen lanka säilyi. Nyt punaista lankaa ei edes ollut. Suomirock-jaksossa tyydyttiin käsittelemään pintapuolisesti muutamaa jo entuudestaan kovin tuttua orkesteria.

Ymmärrän hyvin, että vaikkapa Dingo, Claudia, Skädäm ja Sig laitetaan poppikoriin ja Pekka Streng, Kauko Röyhkä, Dave Lindholm, Gösta Sundqvist, Heikki Salo ja Tuomari Nurmio tekstittäjien laariin. Mutta missä olivat Juliet Jonesin Sydän, Pelle Miljoona Oy (joka ehdottomasti oli jo suomirockia eikä punkkia), Kari Peitsamo, Keba, Aknestik (okei soi lopputeksteissä), Nuket, Neljä Ruusua (joka oli 80-luvulla vielä rockbändi) ja niin edelleen? Naisrokkareita käsitellessä ei edes mainittu Ilonaa tai Tavaramarkkinoita. Jussi Hakulisen & Kinskyn tarina Pokon historian suurimpana floppina olisi ehdottomasti pitänyt kertoa. Alivaltiosihteeriin tai Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinkkuunkin olisi voinut viitata.

Suomirockin nousuun vaikuttivat myös hyvin olennaisesti YLEn Rockradio ja vuonna 1985 perustetut kaupalliset paikallisradiot, joista Radio Cityn (ja hehheh, miksei Radio 957:kin) merkitystä olisi voinut alleviivata. Televisiossa Hittimittari ja Heli Nevakaren Rockstop! esittelivät musiikkia koko kansalle. Tilanne oli täysin toinen kuin 70-luvulla, jolloin rock oli harvinaista herkkua suomalaisissa sähköisissä viestimissä. Printtimedian puolella Suosikin painosmäärät olivat aivan älyttömiä ja Rumba perustettiin.

Parasta Rock-Suomen toisessa osassa oli runsas arkistomateriaalin käyttö. Varsinkin Eppu Normaalin ja Smackin kohtaaminen oli hillitömän hienoa katsottavaa, enkä ainakaan itse ollut koskaan nähnyt kyseistä taltiointia. Lisäksi pisteet Pekka Laineelle jakson päättäneestä monologista, joka oli oikeasti liikuttava.

Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellään progea. Uskon, että Laine ja Hakanen ovat tuolloin lähempänä omaa musiikillista maaperäänsä.

Juliet Jonesin Sydän - Aivan sama


Nuket - Kun vielä nuori olla voi


Kari Peitsamo Revival - Sekamelska


Keba - Kesä Espalla