Tame Impala - Feels Like We Only Go Backwards

Progehtava pop-psykedelia tuotuna tähän aikaan. Kaikki rakastavat.

Mmmitenkäs se menikään, että Lonerism on vuoden levyjä? Onks niin silloin vuoden parhaan levyn parhaat kappaleet vuoden parhaita kappaleita? Kyl kait joo? Taidan sen kunniaksi juoda vähän viskiä. Ootas.... ok.

Mitä auktoriteettimediat tälle antoivatkaan? Ootas kun tsekkaan... aahaaa! Pitchforkin Best New Music ja 9.0. Eihän tässä sitten enää mitään pyristellä, antaa P4k-efektin viedä mukanaan. Otan vähän viskiä. Perhe on Porissa. Vihaan Facebookin some-jakoportin asteittaista sulkeutumista. Siirtyisin Googleplussaan, mutta kun sitten muidenkin pitäisi.

Mulla tulee Tame Impalasta mieleen John Lennonin psykedeelisimmät ääntelyt. Jos jotain ajattelee, mitä tässä on, niin upeaa vanhan musiikin tähän päivään tuomista. Jos joku haluaa oppia ottaa, niin menneiltä vuosikymmeniltä kantsii napata soundit ja sointukulut, mutta biittien on oltava ajan tasalla. Luulen muuten vahvasti, ettei monikaan vanha Beatles-diggari ymmärrä Tame Impalan hienoutta, vaikka syytä olisi. Että jos eivät olisi jäpissä siihen aitoon 60-lukuun, vaan miettisivät mihin se kehitys olisi johtanut, jos se ei olisikaan taantunut progeen, vaan jatkanut kohti jotain parempaa. Niin sitten kelpaisi.

Juttelimme tänään töissä naisten kanssa minusta. Analysoimme. Nyt ymmärrän itseäni ja käytöstäni paremmin ja osaan toimia yhä sulavammin kaikenlaisissa puolisosiaalisissa tilanteissa.

Hypin (henkisessä mielessä) edellisen puolen tunnin aikana Pää kiin demojen tahtiin. Viski ei vielä vaikuta, punkpop vaikuttaa. Kannattaa aina kuunnella jotain mukaansatempaavaa rytistelyä ensin, ja vasta sitten paahtaa taiteellinen kokeellisuusvaihde päälle. Sillä tavalla oletettu sielu rentoutuu, sydän alkaa voida paremmin ja keho elää pidempään.

Hyvän ja huonon musiikin ero on siinä, että hyvä musiikki kuulostaa paremmalta kun sitä soittaa lujalla. Huono musiikki kuulostaa huonommalta.