You drive us wild, we'll drive you crazy

Eräänä päivänä Andy McCoy sanoi minua ärsyttäväksi kusipääksi. Oli torstai, 13. lokakuuta vuonna 2005. Hanoi Rocks oli saapunut Tampereelle.

Joskus kuulee puhuttavan sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Hanoi Rocksista radioasemamme toimitukseen ilmestyi noin kymmenen henkeä; koko bändi, muutama tyttöystävä/vaimo, kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula ja pari muuta tyyppiä. Olin suunnitellut tekeväni yhtyeestä noin kahden minuutin tapahtumakalenterihaastattelun.

Äänekkään retkueen hiljaisin oli Andy, joka oli under the influence sen verran pahasti, ettei hän tajunnut ympäröivästä maailmasta paljoakaan. Andy harhaili ympäri toimitusta, kuolasi kokoushuoneen pöydälle, nukahti kesken haastattelun ja piirteli lopuksi kultatussilla vessan seinään. Muut olivat erittäin hyväntuulisia ja kohteliaita.

Kahden minuutin haastattelu kesti lopulta noin puoli tuntia. Michael Monroe yritti ehkä kompensoida bändikaverinsa häijyn huojuvaa olemusta rempseillä jutuilla ja spontaaneilla puhekielen vaihdoksilla englannista suomeen ja takaisin. A.C. ja Conny vaikuttivat tavanomaisen rennoilta rocktyöläisiltä, mitä he tietysti olivatkin.

Yhdessä haastattelun kliimaksikohdista Mike yritti selittää ruotsalaistovereilleen, mitä Radio 957:n takalasitarran slogan tarkoitti.



Uni teki selvästi Andylle hyvää, sillä haastattelun jälkeen hän ei ollut lainkaan niin häijyllä tuulella kuin toimitukseen saapuessaan. Hänen kanssaan pystyi jopa vaihtamaan muutaman älyllisen lauseen. Vessan seinään hän tosin kävi kirjoittamassa. Teksti on puolilegendaarinen Andy McCoy pissed here like anyone else. De-lode that muthafucka.

Hanoi Rocksin miehet innostuivat ysiviisseiskan tarroista niin paljon, että he halusivat niitä ison kasan mukaansa. Jälkeenpäin huomasimme, että kaikki tarrat oli liimattu toimituksen ulkopuolella sijaitsevan parkkipaikan autoihin.