This machine will not communicate

Ostin vajaa vuosi sitten paskan levysoittimen.

Oli joulukuu ja aaton odotus käynnissä. Lempäälän Ideaparkissa oli kauppa, jossa myytiin eriasteista rihkamaa. Liikkeen takakulmassa, jossakin muovisen kaljakypärän ja sähköshokkipallon lähettyvillä lepäsi Ion-merkkinen usb-levysoitin. Levari oli huonon ja halvan näköinen, mutta ostin sen silti.

Halusin kapistuksen saadakseni siirrettyä helposti ja kätevästi kappaleita vinyyleiltä tietokoneelle. Omistan 600-700 vinyylilevyä, ja niiden joukossa on paljon sellaisia, joita ei ole Spotifyssa, iTunesissa, Youtubessa tai oikein missään muuallakaan. Varsinkin punklevyt ja sinkkujen b-puolet ovat osoittautuneet hankaliksi hankittaviksi jopa näinä digitaalisen vallankumouksen aikoina. Pidin ajatusta hyvänä, varsinkin kun omistan ihan oikeankin, perushyvän ja aikanaan muistaakseni suht kalliin levarin.

En odottanut Ihmekaupan usb-levysoittimelta paljoa. Mutta silti...oh boy. Se oli huono. Se oli todella huono. Se oli levysoittimien Sammy Väisänen. Se oli Ishtar. Tai Avengers. Katsottuna ilman kavereita, ruokaa tai viinaa. Jos Bob Dylanin Self Portrait, olympiakiekon USA-Suomi-pelin ensimmäinen erä, Julia Tukiaisen "Sattuuu!"-huuto ja Ball State Universityn urheilu-uutisankkuri olisivat rakastelunsa tuloksena synnyttäneet levysoittimen, kyseinen rinkularitsa olisi luultavasti päihittänyt ostamani laitteen.

Lisäksi sattui käymään niin, että kun ensipettymyksen jälkeen olin jättänyt soittimen hyllyyni makaamaan, päätin nyt kesällä antaa sille toisen mahdollisuuden. Liitin levysoittimen tietokoneeseeni. Tapahtui seuraavaa:

Äänikortti totaalicrash -> boottaus ei auta, configurointi ei auta, draiverien päivitys ei auta, syke nousee, virustutkien ajo ei auta, toinenkaan äänikortti ei toimi, pitäisi mennä nukkumaan, vuosia vanhojen manuaalien luku ei auta, vinyylisoftan poisto ei auta, syke ei laske, Spotify ei toimi, iTunes ei toimi, Media Player ei toimi, Cubase....what?....toimiii! -> virtuaaliset johdot oikeaan järjestykseen -> success. Mukavaa pikku iltapuhdetta n. kahdeksi tunniksi.

Kyseisten parin tunnin aikana sain siirrettyä koneelleni muutaman kappaleen. En tosin ollut täysin varma, ottiko kone niitä vastaan, ja ehdin unohtaa koko jutun. Kunnes tässä päivänä muutamana huomasin, että kappas. Täällähän ne ovat.

Yksi siirtämistäni lauluista oli Noitalinna huraan Kirsi, joka on yhtyeen viimeiseltä studioalbumilta Kolinaa. Kuuntelen sitä usein.



(Btw, I have absolutely no idea miksi videoon laittamani levynkansi on muuttunut punaiseksi. And there is no way on earth että alkaisin rippaamaan, renderöimään, convertoimaan tai uploadaamaan kyseistä videota uudestaan.)

And then you smiled for a second

Säännöt ovat hyviä. Niiden avulla tietää miten toimia, elää, yrittää, epäonnistua ja sopeutua. Nuorempana hyväksi havaittu sääntö oli esimerkiksi se, että epäonnistumiselle pitää taputtaa. Varsinkin, jos jotain putoaa vahingossa lattialle. En tiedä nykytilannetta, mutta back in the day indie-henkisten ihmisten oli tapana olla pudottavana osapuolena, ei taputtavana.

Aikanaan 90-luvun lopussa vietimme todella paljon aikaa Tampereen Yo-talolla. Paikka ei ollut tuolloin vielä n i i n täynnä poseeraajia kuin nykyään, mutta...tuota...noin...sanotaan nyt, että jos oli sattunut ostamaan paidan, housut tai tossut Lontoosta, niihin pukeuduttiin.

Eräänä kohtalokkaana iltana olin laittanut ylleni kauluspaidan, jonka materiaali näytti ohuelta farkkukankaalta, muttei ollut farkkukangasta. Se oli ehkä ostettu Seppälästä tai Vaatehuoneelta tai Sokokselta. On olemassa mahdollisuus, että äitini oli ostanut sen minulle.

Olin kävelemässä peräbaarista tanssilattialle päin, kun ohitin kaksi kivasti pukeutunutta tyttöä. Mainittakoon, että 90-luvun lopulla nuorten naisten oli muodikasta pukeutua 60-luvun tyylillisten ihanteiden mukaan. (Jälkeenpäin olen tajunnut, että ensimmäinen Austin Powers -elokuva saapui elokuvateattereihin vuonna -97. Yhteensattumaa?) Kyseiset tytöt olivat tehneet parhaansa näyttääkseen Twiggyltä.

Ohittaessani tytöt toinen heistä katsoi minua ja lausui kovaan ääneen sanat, jotka satun yhä muistamaan.

- Kato. Kivat teinikuteet.

Juoksin itkien koko matkan kotiin kuuntelemaan Curea.

Kovia aikoja ystävä hyvä