Kolme vuotta sitten Antti oli semisti kännissä

Minulla oli tosi mielenkiintoinen kesäloma vuonna 2009. Taisi olla niin, että joka ainoa päivä olin aika hyvissä. Paitsi yhtenä päivänä, jolloin en ollut missään, mikä johti siihen, että sain riesakseni jonkinlaisen flunssan pariksi päiväksi. Flunssa ei tosin liiemmin haitannut, koska päätin, että hyvissäolematon kokeilu oli kyseisen loman osalta ainoa laatuaan.

Voi olla niin, että kehitin tuona kesänä nopeiden syöksyjen maksiimin (ensin leppoisaa kaljanlitkintää ehkä sixarin verran, sitten fisu + gt + fisu + gt + fisu + gt), mutta voi myös olla, että olin kehittänyt sen aikaisemmin. Kyseinen tapa nauttia alkoholia oli ikään kuin vastaveto tietyissä piireissä tutuksi tulleille kommandokänneille (terävä + terävä + terävä + kalja + terävä + jarrut päälle, ettei mene yli + letkeää juopottelua seuraavat tunnit). Voi olla myös paljon muita asioita, ja ehkä fsdjhlsghjiosjiosdiosh adfsdjfkhsd.

Oli niin, että aina kun tulimme Johannan (=vaimon) kanssa kotiin, laitoin soimaan tiettyjä kappaleita. Yksi oli edellisen kesän hittibiisi, MGMT:n Kids, yksi saattoi olla Sam Cooken A Change Is Gonna Come ja yksi oli joka ainoa kerta joka ainoana yönä koko kesän ajan BBU:n Chi Don't Dance

Tuli vain jostain syystä mieleen tässä lauantai-illan seesteisen miellyttävässä & rauhallisen letkeässä pikku maistissa.



edit. On muuten pakko pilata hyvä tarina totuudella, etteivät ystävät, tutut, sukulaiset, työkaverit, kylänmiehet & -naiset ja sen sellaiset pelästy ja järkyty Antin heilumisista. Tuo "joka ainoa päivä" ei oikeasti ole lähelläkään totuutta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna & puolitoistavuotiaan tyttären isänä se tuntuu siltäe. Nykyään kun varsinaiset alkholipeijaisiin varatut viikonloput voi vuoden aikana laskea yhden tai korkeintaan kahden käden sormilla.

The Babies - Wild I

Ahhh, nuoruus! Ja 90-luku ja Jungle ja Räkärodeo ja 120 Minutes ja Jukeboss ja Aseman Antikva ja Rumble ja Vinylmania ja Yo-talon Alternative Night ja Doris ja tanssilattia aina täynnä kun Tami soitti levyjä ja Mutiny! ja Mexasin hampurilaiset ja Mexasin tupakoiva kokki ja ilo ensimmäisistä vip-korteista ja nähdyt keikat Tammerfestissä ja tehdyt keikat Tammerfestissä ja Holidays in Hawaii ja Hyvät Jyvät kotibileissä ja monet muut asiat. Luulo siitä, että alternative-musiikki on vaihtoehtoista. Aika, jolloin käytin vielä populaarikulttuurin äärilaitojen materiaalia oman identiteettini rakentamiseen.

Tietomäärä nykyiseen verrattuna ehkä 20%, kokemuspohja 5%. Arroganssi ja pätemisen tarve noin 500%. Itseluottamus 1%. Best of times.

The Babies kuulostaa omaan korvaani vähän niin kuin 90-luvulta. Cassie Ramonen ja Kevin Morbyn projektikokoonpano on julkaissut pari seiskatuumaista sinkkua, ja kokopitkän levyn on määrä nähdä päivänvalo 7. helmikuuta.

Gonna fight and tear it up in a hypernation

Punk Lurex Ok:lle kävi aika huonosti 9. joulukuuta vuonna 1994. Joko a) bändi oli tullut myöhässä keikkapaikalle, b) samana iltana soittavien Circlen tai Radiopuhelimien soundcheck oli venynyt tai c) yhtye ei arvannut, että I-klubi olisi täynnä jo ennen iltakymmentä. Punk Lurex Ok joutui tsekkaamaan soundejaan täydelle yleisölle, josta suuri osa taisi luulla, että bändi vain on suhteellisen paska. Muistaakseni joku ihmetteli, miksi yhtye tulee lyhyeksi jääneen keikkansa jälkeen takaisin soittamaan.

Olimme tulleet paikalle heti yhdeksän jälkeen, koska halusimme saada pöydän, koska 2/3 seurueestamme oli alaikäisiä ja koska olimme innoissamme. Tai ainakin minä olin innoissani.

Olin kuluneen vuoden aikana käynyt useita kertoja Tampereen rokkiklubeilla. I-klubille pääsi alaikäisenäkin helposti, ja ainakin pari kertaa olin hivuttanut itseni Yo-talolle ja Tulliklubille. En kuitenkaan missään mielessä pitänyt itseäni kokeneena baarihaina. Jo se, että sai istua pöydässä kaljatuopin kanssa tuntui eksoottiselta.

Punk Lurex Ok:n jälkeen Radiopuhelimet huitoi väkivaltajatsiaan konkaribändin varmalla otteella. Pidin näkemästäni, vaikka en ollutkaan varsinainen fani, eikä minusta koskaan sellaista tullut. Muistan keikasta vain yhden kappaleen, J.A. Mäen antaumuksella karjuman biisin Haluan naida sinun tyttöystävääsi.

Olin paikalla Circlen takia. Joulukuussa 1994 porilaisyhtye oli ehtinyt julkaista neljä seiskatuumaista singleä/ep:tä ja debyyttialbuminsa Meronian. Seiskoista omistin kolme, mutta albumia minulla ei ollut. Toisaalta olin lyhyen rokkiklubiurani aikana ehtinyt nähdä yhtyeen ainakin kaksi kertaa.

Tuohon aikaan Circle oli uskomaton livebändi. Toisin kuin mikään muu näkemäni orkesteri, Circle panosti keikkojensa visuaaliseen puoleen, erityisesti valoihin. I-klubin keikalla yhtye oli suunnannut kirkkaat työmaavalon oloiset lamput suoraan yleisöön. Savukone tuuttasi koko tilan täyteen savua ja bändin jäsenistä näki mitäkuinkin vain siluetit. Tuntui kuin koko I-klubi olisi ollut osa scifi-elokuvan kohtausta, jossa tummat hahmot junnasivat hypnoottisia riffejään yleisön riehuessa musiikin tahtiin totaalisen hurmoksen vallassa. Siltä ainakin 17-vuotiaasta Antista tuntui. Olin ollut loistavilla keikoilla aikaisemminkin, mutta tämä oli yksi niistä harvoista tapahtumista, joissa ajan ja paikan taju katosi täysin.

Joitakin kuukausia myöhemmin näin Circlen Tullikamarin Klubilla. Paikka ei ollut edes puolillaan, ja yhtye lopetti keikan kesken, kun joku nousi yleisöstä lavalle ja löi Jussi Lehtisaloa nyrkillä naamaan.

Circle - Silver by stopshakehoneygo

(edit. Mainittakoon, että ystävälläni Joosella oli valtava vaikutus siihen, että innostuin esimerkiksi CMX:stä, Circlestä, Deep Turtlesta ja I-klubilla käymisestä. Ilman hänen suosittelujaan musiikillinen historiani olisi hyvin erilainen.)

Shooting out truck tires

Eräänä arki-iltana yli kymmenen vuotta sitten olimme kavereiden kanssa baarissa. Doriksessa kolmen hengen pöytäseurueeseemme lyöttäytyi vahvasti humalassa oleva nainen.

Kyseinen nainen näytti siltä, että hän oli ollut vahvasti humalassa aikaisemminkin. Jopa niin monta kertaa aikaisemmin, että harrastus oli alkanut kerääntyä hänen vartaloonsa ja kasvoilleen tiettynä pöhäköitymisenä. Vaikka tuohon aikaan en tienny alkoholista paljoakaan siihen verrattuna mitä nykyään tiedän, huomasin jo tuolloin, että nyt ollaan elämänhallintaa koskevien kysymysten äärellä.

Kyseinen nainen ei ollut istunut pöytäämme seuran takia. Hän jutteli niitä näitä, mutta tämän tästä muisti kysyä, voisimmeko tarjoa hänelle juotavaa. Rahaa meillä oli juuri ja juuri omaan tarpeeseen, joten kieltäydyimme kohteliaasti. Olimme myös siinä mielessä hyvätapaisia, ettemme pyytäneet naista poistumaan, emmekä itse vaihtaneet paikkaa tai baaria.

En muista enää tarkkaan oliko kevät, syksy vai talvi, mutta joka tapauksessa sellainen vuodenaika, joka aiheuttaa nuhaa. Olin potenut jo muutaman päivän ajan harmillista räkätautia, minkä takia kurkkuni oli täynnä limaa. Lima oli sen verran tukevasti kurkussa, etten pystynyt niistämään sitä pois, ja olin varannut pöydälleni yhden tyhjän gt-lasin välttämättömille lunsseilleni. Vajaan parin tunnin aikana lasi oli ehtinyt täyttyä ehkä kolmasosaan vaivihkaa ulos sylkemistäni pikku ysköksistä.

Seuraamme hakeutunut nainen alkoi kyllästyä. Hän oli istunut mukavilta ja siisteiltä näyttävien poikien seuraan, virittänyt keskustelua, pyydellyt kohteliaasti drinksuja, välissä hakenut itse omansa, sitten taas keskustellut, pyytänyt, keskustellut ja pyytänyt. Hän oli investoinut meihin jo niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei hän aikoisi jäädä ilman juotavaa. Hän otti ohjat omiin käsiinsä.

Nainen nojasi minua kohti, nappasi lunssilasin edestäni ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka keskeytti hänen hämmentynyt kysymyksensä.

- Mitä tässä oli?

Siirryimme Doriksesta Yo-talolle, jossa oli tapana soittaa vähintään kerran illassa Undertonesin Teenage Kicks. Nainen ei välittänyt lähteä mukaan.

I can barely breathe (part II)

Vaikka laitan hyvin harvoin ns. välejä poikki yhteenkään ihmiseen, olen tehnyt siten monta kertaa bändien kohdalla. Niin kuin parisuhteissakin, joskus syy on ollut minun, joskus bändin.

Helloween: Heavy Metal Hamsters
Olen jäljittänyt elämästäni hetken, jolloin lakkasin olemasta täysipäiväinen hevari eli metallipää. Oli vuoden 1991 toukokuu. Rakastin Helloweenia. Odotin Helloweenin uutta albumia kuin joulupukkia. Olin säästänyt rahaa. Kun Pink Bubbles Go Ape ilmestyi, riensin Jukebossiin levykaupoille ja intoa puhkuen kotiin vinyyli kainalossa. Albumin kummallinen kansikuva jo hieman arvelutti. A-puolen ensimmäinen biisi oli vitsi. Toinen oli ok. Kolmas oli paska. Neljäs oli paska. Ja kun albumin viides kappale Heavy Metal Hamsters alkoi soida, oli hyvä ettei itku tullut.

Bon Jovi: Always
90-luvun alun kamala aika (kts. part I) ei kestänyt näin jälkikäteen ajateltuna kauan. Pari hassua vuotta ja tiesin kaikesta kaiken. Alwaysiin tiivistyi kaikki se, mitä vihasin. Supersuosittu powerballadi entiseltä kestosuosikilta. Music Television soitti. Diskossa käyvät Take Thatia fanittavat tytöt tykkäsivät. Siinä missä vielä 80-luvun lopussa Bon Jovista heijastunut peilikuva oli sanonut Antille "HELL YEAH!", nyt kuvaa ei tunnistanut edes entiseksi ystäväkseen. Parisuhteemme Bon Jovin kanssa ei koskaan palautunut entiselleen.

CMX: Kultanaamio
Olen yhä sitä mieltä, että Alwaysin kaltainen viisu oli oivallinen syy lopettaa suhde Bon Joviin. Mutta ehkä CMX:n kohdalla hätiköin vähän turhaan. Tilanne nyt vain oli kestämätön 16-vuotiaalle pikkusnobille. Raivo, Kolmikärki ja Veljeskunta ovat tappavan lyömättömiä julkaisuja, ja Aurinkokin vielä vuosikymmenen parhaita levyjä. Ja ne, jotka vähänkään tunsivat minua kasi- ja ysiluokalla muistanevat, kuinka omistautunut CMX-fani olin. Siksi pudotus Auran vesitettyyn lässyttelyyn tuntui liian kovalta. Ja vaikka olen yrittänyt, en ole pystynyt enää palaamaan mukaan Yrjänän posseen.

Nirvana: Smells Like Teen Spirit
Mainittakoon myös, ettei minusta tullut koskaan Nirvana-fania, koska bändi oli liian suosittu mielestäni väärien ihmisten keskuudessa. Offspring ja tietyssä mielessä Green Day kuuluivat samaan kategoriaan. Kuinka tyhmä voi ihminen olla? Parisuhteestani kyseisiin bändeihin olisi hyvinkin voinut tulla...hmm...jos ei kuuma niin ainakin lämmin. Joskus suurimmat virheet ovat niitä, jotka jäävät tekemättä.

Oasis: D'You Know What I Mean?, Who Feels Love?, Lyla etc.
Kun Oasis tapahtui, olin jo tottunut jättämään ja tulemaan jätetyksi. Tämä suhde ei katkennut räjähdyksenomaiseen tyrmistykseen, vaan hitaaseen hiipumiseen sinkku sinkulta ja albumi albumilta. Don't Believe the Truth oli ensimmäinen Oasis-levy, jota en ostanut. Dig Out Your Soulilta en osaa äkkiseltään edes mainita yhtään kappaletta. Omistan yhä kaikki Oasiksen sinkut Stop Crying Your Heart Outiin asti, mutta en nykyään kuuntele juuri muita kuin kahden ensimmäisen levyn aikaisia viisuja.

(Jatkuu jonakin päivänä jossakin numerossa.)

It's such a gamble when you get a face

Eräänä päivänä keväällä vuonna 1999 riitelin silloisen tyttöystäväni kanssa. En muista riidan tarkkaa syytä, mutta muistaakseni minä olin oikeassa ja hän väärässä. Päättelen tämän siitä, että riitelimme paljon, ja minä olin usein oikeassa ja hän usein väärässä.

Silloinen tyttöystäväni teki riidan aikana pahan virheen. Palaan siihen kohta.

-

Hittoko siinä New Yorkissa nyt on niin hienoa? Tai Detroitissa. Tai CBGB OMFUGissa ja Max's Kansas Cityssä. Tai Lou Reedissä, Iggy Popissa, Richard Hellissä, Wayne Kramerissa, Tom Verlainessa, Patti Smithissä ja Handsome Dick Manitobassa.

Kun jotenkin vaikuttaa siltä, että kyseiset tyypit kantoivat niitä samoja vahvistimia, soittivat samoille muutaman sadan ihmisen porukoille, joivat samoja juomia ja oksentelivat samoihin rappukäytäviin kuin ihmiset kaikkialla muuallakin. Ainakin ennen kuuluisuuttaan, "aikana jolloin se klassisin materiaali julkaistiin".

Jos minä nyt vertaan New Yorkin 70-luvun musiikkisceneä Tampereen nykyiseen rocksceneen, niin eihän meillä täällä Tampereella ole juuri yhtään samalla tavalla klassista orkesteria. WHAT IS GOING ON, MAAAN? Miksi minun levyhyllyni on täynnä newyorkilaisten bändien albumeita? Minkä takia työhuoneemme seinällä on kuva Velvet Undergroundista eikä Mustista enkeleistä?

It's all so confusing.

-

Olin ennen kyseistä riitaa kuunnellut Richard Hell and the Voidoidsin albumia Blank Generation. Olin ostanut levyn antikvariaatti Aikakoneesta. Omistamani yksilö oli alkuperäinen jenkkipainos (yes, Antti=supernerd), josta olin maksanut kohtuullisen summan rahaa. Kannattaa muistaa, että elettiin vielä aikaa, jolloin levyjä ei saanut itselleen tuosta vain tilaamalla. Olin onnellinen ja ylpeä omistamastani Richard Hellistä. Jopa niin ylpeä, että pidin levyä esillä silloinkin, kun se ei varsinaisesti ollut soitossa.

Syytä en muista, mutta asuntoni lattialla oli pihdit. Kesken riidan silloinen tyttöystäväni nappasi ne käteensä, käveli levysoittimeni luokse, tarttui niillä Blank Generationin kanteen ja alkoi heilutella sitä ilmassa voitonriemuisena.

Tapasin nykyisen vaimoni myöhemmin samana vuonna.

Please Kill Me

And then you smiled for a second

Säännöt ovat hyviä. Niiden avulla tietää miten toimia, elää, yrittää, epäonnistua ja sopeutua. Nuorempana hyväksi havaittu sääntö oli esimerkiksi se, että epäonnistumiselle pitää taputtaa. Varsinkin, jos jotain putoaa vahingossa lattialle. En tiedä nykytilannetta, mutta back in the day indie-henkisten ihmisten oli tapana olla pudottavana osapuolena, ei taputtavana.

Aikanaan 90-luvun lopussa vietimme todella paljon aikaa Tampereen Yo-talolla. Paikka ei ollut tuolloin vielä n i i n täynnä poseeraajia kuin nykyään, mutta...tuota...noin...sanotaan nyt, että jos oli sattunut ostamaan paidan, housut tai tossut Lontoosta, niihin pukeuduttiin.

Eräänä kohtalokkaana iltana olin laittanut ylleni kauluspaidan, jonka materiaali näytti ohuelta farkkukankaalta, muttei ollut farkkukangasta. Se oli ehkä ostettu Seppälästä tai Vaatehuoneelta tai Sokokselta. On olemassa mahdollisuus, että äitini oli ostanut sen minulle.

Olin kävelemässä peräbaarista tanssilattialle päin, kun ohitin kaksi kivasti pukeutunutta tyttöä. Mainittakoon, että 90-luvun lopulla nuorten naisten oli muodikasta pukeutua 60-luvun tyylillisten ihanteiden mukaan. (Jälkeenpäin olen tajunnut, että ensimmäinen Austin Powers -elokuva saapui elokuvateattereihin vuonna -97. Yhteensattumaa?) Kyseiset tytöt olivat tehneet parhaansa näyttääkseen Twiggyltä.

Ohittaessani tytöt toinen heistä katsoi minua ja lausui kovaan ääneen sanat, jotka satun yhä muistamaan.

- Kato. Kivat teinikuteet.

Juoksin itkien koko matkan kotiin kuuntelemaan Curea.

Kovia aikoja ystävä hyvä

Hang on but I know that you're gonna lose the fight

Musiikillinen identiteettini horjui todella pahasti yläasteella. Olin jo ehtinyt muodostaa mielipiteen hyvästä ja huonosta musiikista, ja olin alkanut erotella ihmisiä erilaisiin ryhmiin heidän musiikkimakunsa perusteella. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti musiikkisnobiutta.

Mutta sitten tapahtui jotain. En ole täysin varma mitä tapahtui, mutta jotain sellaista, josta syytän tyttöjä. Paitsi että kiinnostuin tytöistä, onnistuin myös saamaan tytöt olemaan kiinnostumatta minusta. Myöhemmin konkretisoitunut bändärienpokausvauhtini (0-1 bändäriä/elämä) sai alkunsa tuolloin.

Nykyään jokaisessa suomalaisessa kadunkulmassa seisoo hevari. Vuonna -90 ei seissyt. Seiskalla ollessani luokallamme ei ollut lisäkseni ketään, joka olisi kuunnellut raskasta rockia. Rinnakkaisluokilta tunsin yhden. Kun toin musiikintunnille soitettavaksi Gamma Rayn Heading for Tomorrow -albumin, siitä ei pitänyt kukaan. Seuraavana syksynä 1991 kaikki muuttui, kun Guns N' Rosesin Use Your Illusionit ja Metallican Black ilmestyivät, mutta talvella 1990 en voinut tietää sitä.

Halusin sopeutua, miellyttää, olla niin kuin kaikki muutkin ja päästä mukaan porukoihin. Seiskaluokkalaisista osa alkoi juoda viinaa viikonloppuisin (top3: Libis, Gin Lemon, Golden Vodka). En kuulunut tuohon osaan, mutta halusin kuulua.

Päätin sopeutua. Päivitin vaatetustani ja aloin kuunnella Music Televisionia, minkä seurauksena tein kaikkien aikojen pohjanoteerauksia levyhankinnoissani. Ostin esimerkiksi samalla kertaa Epesistä Mc Hammerin Please Hammer, Don't Hurt 'Emin ja Rocky vitosen soundtrackin. Yritin ymmärtää Marky Mark and the Funky Bunchia ja Heavy D & The Boyzia. Ja ymmärsinkin. Vahingossa ostin yhden hyvänkin levyn, De La Soulin kakkosalbumin De La Soul is Dead.

Suunnitelma toimi. Tyttöjä en saanut, mutta muuten pääsin juuri niihin porukoihin, joihin olin halunnutkin. Taisin käydä kerran tai kaksi ihan oikeassa diskossakin.

Luojan kiitos aloin seuraavan talven aikana hengailla vuotta itseäni vanhempien poikien kanssa. Innostuin Anthraxista, Faith No Moresta, Mötley Crüesta ja - dramaattinen tauko - CMX:stä. Dumppasin jossain vaiheessa hairahdusaikani levyt isosiskolleni, joka kai hankkiutui niistä lopulta eroon. De La Soul is Dead on yhä levyhyllyssäni, mutta en kuuntele sitä käytännössä koskaan.