And then you smiled for a second

Säännöt ovat hyviä. Niiden avulla tietää miten toimia, elää, yrittää, epäonnistua ja sopeutua. Nuorempana hyväksi havaittu sääntö oli esimerkiksi se, että epäonnistumiselle pitää taputtaa. Varsinkin, jos jotain putoaa vahingossa lattialle. En tiedä nykytilannetta, mutta back in the day indie-henkisten ihmisten oli tapana olla pudottavana osapuolena, ei taputtavana.

Aikanaan 90-luvun lopussa vietimme todella paljon aikaa Tampereen Yo-talolla. Paikka ei ollut tuolloin vielä n i i n täynnä poseeraajia kuin nykyään, mutta...tuota...noin...sanotaan nyt, että jos oli sattunut ostamaan paidan, housut tai tossut Lontoosta, niihin pukeuduttiin.

Eräänä kohtalokkaana iltana olin laittanut ylleni kauluspaidan, jonka materiaali näytti ohuelta farkkukankaalta, muttei ollut farkkukangasta. Se oli ehkä ostettu Seppälästä tai Vaatehuoneelta tai Sokokselta. On olemassa mahdollisuus, että äitini oli ostanut sen minulle.

Olin kävelemässä peräbaarista tanssilattialle päin, kun ohitin kaksi kivasti pukeutunutta tyttöä. Mainittakoon, että 90-luvun lopulla nuorten naisten oli muodikasta pukeutua 60-luvun tyylillisten ihanteiden mukaan. (Jälkeenpäin olen tajunnut, että ensimmäinen Austin Powers -elokuva saapui elokuvateattereihin vuonna -97. Yhteensattumaa?) Kyseiset tytöt olivat tehneet parhaansa näyttääkseen Twiggyltä.

Ohittaessani tytöt toinen heistä katsoi minua ja lausui kovaan ääneen sanat, jotka satun yhä muistamaan.

- Kato. Kivat teinikuteet.

Juoksin itkien koko matkan kotiin kuuntelemaan Curea.

Kovia aikoja ystävä hyvä