Coming soon.
A short film about the year before SOLAR.
On the road and recording the upcoming album.
A story told by Rubik.
Siinäpä se lyhykäisyydessään. Itse tehty dokumentti suomen parhaan indierockbändin Amerikan kiertueesta. Missä julkaistaan ja miten ja milloin, en tiedä. Eiköhän se selviä. Olen innoissani.
Mikähän siinä on, että kaikista mahdollisista kitarapedaaleista juuri wah-wah ei ole kova juttu indiessä? Ei ainakaan niin kuin se on ollut kova juttu kitarasankareiden ja funk-artistien parissa. Jos ajattelen indieryhmää, jonka hittibiisin toisen kertosäkeen jälkeen lavalle ryntäisi mokkanahkaiseen hapsutakkiin pukeutunut Gibsonin Les Paulia hipelöivä partamies Cry Babynsä kanssa, 100% yleisöstä ajattelisi, että "Aahhahaa, ironiaa, aika hauska juttu, hyvä läppä." Kitaristiparan wa-wah-vinkaisut tulkittaisiin aivan toisin kuin hän olisi tarkoittanut.
Altsubändit ovat käyttäneet wahwahia eri lähtökohdista, yleensä niin, että laitetaan Big Muffista oikein suttuinen fuzz pörisemään, isketään Jazzmasterista sellainen sointu, jota ei ole olemassa ja poljetaan pedaalia ees ja taas. Bändin bioon kirjotetaan vaikutteiden kohdalle Sonic Youth.
Okei, kyllä indiessäkin voidaan pistää reverbit kybälle, soittaa sointuja ja aina välillä vähän veivailla pedaalia, että edes vähän peitettäisiin sitä, ettei oikeasti osata soittaa juuri helkkarinkaan vertaa.
En toivo wah-wah-pedaalille mitään indie-rehabilitaatiota, niin kuin en toivo slap bassillekaan tai peruskompille.
Olen jälleen tyytyväinen, iloinen ja mielipiteiltäni tasapainossa. Rock-Suomen kolmas progea käsittelevä osa Edistykselliset oli juuri niin loistava kuin odotinkin.
Odotukseni olivat korkealla, koska olin antanut kertoa itselleni Pekka Laineen tietävän progressiivisesta rockista todella paljon ja koska tiesin, etten itse tiedä genrestä paljoakaan.
Omistan toki suomalaisten progebändien levyjä tietyn määrän, ja olen elänyt hetken elämästäni suuressa Wigwam-huumassa, jolloisdafasdjkvzdnasökfa adpof p2444 q+0QU MVSÖV...SD-MMG,SD;;GSDGDSGV . . . . Hohohoohooooohihihihiiii! Paha-Ana tässä terve! Minäpä se laitan stopin kaikelle perustellulle ja mukavalle bloggaamiselle ja kirjoitan...aivan oikein...KILPAILEVAN BLOGIENTRYN! Hahahahhaaaaaaaaaa!
Voidaanko Jim Pembrokea kutsua perustellusti Nolla-Jimpaksi, koska hän sävelsi Kojon klassikon Nuku pommiin, soitti Euroviisu-orkesterissa ja heilutti lavalla näyttävästi valtavaa kuolemannuijaa? Voidaanko hieman pienemmillä perusteilla Pave Maijasta kutsua Nolla-Paveksi ja Juice Leskistä Nolla-Juiceksi?
Oliko Jim Pembroke enää aito progefiili osallistuessaan Euroviisuihin? Voiko Euroviisuissa esittää progea? Ovatko Euroviisut progelle sama kuin Big Brother on dokumenteille? Onko Big Brother progressiivista vai regressiivistä televisiota? Taluttaako Susanna Laine myös ensi sunnuntaina pudonneen tosi-tv-paran niskasta monitorin ääreen tilastoja katsomaan? Haluaisitko sinä, että Susanna Laine taluttaisi sinut niskasta monitorin ääreen, ja jos haluaisit, niin mitä katsomaan?
Pidetäänkö Euroviisu-videolla peukkua pystyssä ironisesti vai kannustavasti? Voiko bändi vetää playbackinkin päin helvettiä?
Oliko suomalainen proge rikkaiden harrastus? Olisiko suomalaista progea ollut, jos osalla kansasta ei olisi ollut varaa valtavaan rantahuvilaan Bodom-järven rannalla? Voiko progebändi olla uskottava, jos yhtyeellä ei ole varaa Gibsoniin, Rickenbackeriin, Moogiin tai Hammondiin? Mistä progefiileillä oli rahaa laitteisiinsa, kun he eivät tienanneet koskaan mitään keikoistaan tai levymyynnistä?
Kummat ovat seksuaalisesti epävarmempia, progefiilit vai indiehileet? Voidaanko herkkyydestä, runopoikamaisuudesta, itsensä myymättä jättämisestä, seksuaalisista lukkotiloista, sosiaalisista lukkotiloista ja progressiivisesta osaamisesta tehdä matemaattinen kuvaaja? Voidaanko suomalaiset progeyhtyeet asettaa uskottavasti kuvaajalle?
Eivätkö progebändien vahvat jäsenet huomaa ajoissa, kun hauraampi aines on ottamassa hengen itseltään?
Olenko minä haastatellut vuosia sitten Wigwamia, ja jos olen, jännittikö minua, ja jos jännitti, tuliko haastattelusta silti hyvä, ja jos tuli, olenko hukannut kyseisen haastattelun? Pidänkö minä Wigwamia yhtenä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista yhtyeistä, mutta enkö oikein ole koskaan ymmärtänyt Tasavallan Presidenttiä? Harmittaako minua, etten omista Hard 'N' Hornyn ensimmäistä painosta käsintehdyillä kansilla? Olenko ylpeä, että kuitenkin omistan Absoluuttisen nollapisteen ensimmäisen ep:n Ei ilmestynyt käsintehdyillä kansilla?
Kumpi voittaisi tappelussa, Remu Aaltonen vai Blues Section? . . . . 48wtuweJFDOH BV9QWBTN89f oadz"sbd gaminkä takia Love Records -boksi on niin loistava ja Luulosairas mahdollisesti kaikkien aikojen kotimaisten kappaleiden top5:ssä.
Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellaan Amerikasta vaikutteita ottanutta musiikkia. Hurriganes lienee jaksossa isossa roolissa.
Ilmassa leijuu yhden miehen kollektiivinen jaahans. Olin taivaissa Rock-Suomen ensimmäisen osan jälkeen ja kerroin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että nyt meillä on käsissämme kaikkien aikojen paras suomalainen musiikkidokumenttisarja. Toisessa osassa palattiin maan pinnalle.
Rock-Suomi esitti suomirockin suppeana muutaman pieneltä paikkakunnalta ponnistaneen bändin genrenä. Sarjan ensimmäisessä osassaKapina bändien nimiä pudoteltiin hengästyttävään tahtiin, mutta kuitenkin asiantuntevasti ja niin, että dokumentin punainen lanka säilyi. Nyt punaista lankaa ei edes ollut. Suomirock-jaksossa tyydyttiin käsittelemään pintapuolisesti muutamaa jo entuudestaan kovin tuttua orkesteria.
Ymmärrän hyvin, että vaikkapa Dingo, Claudia, Skädäm ja Sig laitetaan poppikoriin ja Pekka Streng, Kauko Röyhkä, Dave Lindholm, Gösta Sundqvist, Heikki Salo ja Tuomari Nurmio tekstittäjien laariin. Mutta missä olivat Juliet Jonesin Sydän, Pelle Miljoona Oy (joka ehdottomasti oli jo suomirockia eikä punkkia), Kari Peitsamo, Keba, Aknestik (okei soi lopputeksteissä), Nuket, Neljä Ruusua (joka oli 80-luvulla vielä rockbändi) ja niin edelleen? Naisrokkareita käsitellessä ei edes mainittu Ilonaa tai Tavaramarkkinoita. Jussi Hakulisen & Kinskyn tarina Pokon historian suurimpana floppina olisi ehdottomasti pitänyt kertoa. Alivaltiosihteeriin tai Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinkkuunkin olisi voinut viitata.
Suomirockin nousuun vaikuttivat myös hyvin olennaisesti YLEn Rockradio ja vuonna 1985 perustetut kaupalliset paikallisradiot, joista Radio Cityn (ja hehheh, miksei Radio 957:kin) merkitystä olisi voinut alleviivata. Televisiossa Hittimittari ja Heli Nevakaren Rockstop! esittelivät musiikkia koko kansalle. Tilanne oli täysin toinen kuin 70-luvulla, jolloin rock oli harvinaista herkkua suomalaisissa sähköisissä viestimissä. Printtimedian puolella Suosikin painosmäärät olivat aivan älyttömiä ja Rumba perustettiin.
Parasta Rock-Suomen toisessa osassa oli runsas arkistomateriaalin käyttö. Varsinkin Eppu Normaalin ja Smackin kohtaaminen oli hillitömän hienoa katsottavaa, enkä ainakaan itse ollut koskaan nähnyt kyseistä taltiointia. Lisäksi pisteet Pekka Laineelle jakson päättäneestä monologista, joka oli oikeasti liikuttava.
Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellään progea. Uskon, että Laine ja Hakanen ovat tuolloin lähempänä omaa musiikillista maaperäänsä.
Eilen lähetetty Rock-Suomen ensimmäinen osa oli loistava. Se oli viiltävän nopeasta tempostaan huolimatta ns. relevant, authentic and culturally connected. Esitellyt bändit olivat juuri oikeita, oikein yhdeksi jatkumoksi toisiinsa yhdistettyjä ja osin vieläpä sellaisia, joita ei yleensä dokumenteissa juuri käsitellä.
Rock-Suomessa mainittiin muun muassa M.A. Numminen, Sperm!, Suomen Talvisota 1939-1940, Virtanen, Pelle Miljoona, Hilse, Ratsia, Karanteeni, Vandaalit, 22 Pistepirkko, Bela Lugosi -klubi, Kaaos, Terveet kädet, Radiopuhelimet, KTMK, Liimanarina, Aavikon kone ja moottori, Bad Vugum, CMX, Deep Turtle, Larry and the Lefthanded jne. Kuulin ensimmäistä kertaa ikinä televisiossa soitettavan Liimanarinan kappaletta Kuinka Aku Ankasta tehdään poliisi? Lopputekstien aikana soi Larry And The Lefthandedin ja M.A. Nummisen Älä Peräänny!! (L'Energia Contro Corrente!!). Parempaa valintaa undergroundia ja DIY-asennetta käsittelevän jakson loppuun ei olisi voinut tehdä.
Nyt yön yli nukkuneena ainoana selvästi huonona puolena näen tuon hurjan vauhdin, jolla vuosikymmenestä, aiheesta ja bändistä toiseen siirryttiin. Tuli sellainen olo, että Pekka Laine tarvitsisi Rock-Suomeen viisikymmentä osaa kymmenen sijaan.
Dokumenttisarjan ensimmäisen osan voi katsoa ainakin vielä (2.11.2010) täältä. Toivon lämpimästi, että joku aloitteleva musadiggari jossakin kirjoittaa esiteltyjen bändien nimiä muistiin ja lähtee googlailemaan.
Parhaiten Terveistä käsistä tuttu Läjä Äijälä oli runsaasti äänessä dokumentin ensimmäisessä osassa. Hän oli ennen TK:ta ehtinyt tehdä kaksi sinkkua Aavikon kone ja moottori -nimen alla. Sinkut Karavaani ja Rakkaudella sinulle on julkaistu Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Ismon karkean brutaalit aavikko levyt julkaisi myös Terveiden käsien kaksi ensimmäistä sinkkua ja tukun muita levyjä.
