By far worse is the hamburger lady

Voin muuten sanoa, että on ollut hieman raskas lista tämä. Raskas kirjoittaa ja raskas kuunnella. Ehkä raskas lukeakin. Seuraavalla kerralla ollaan siinä mielessä viisaampia, että seuraavaa tällaista listaa ei tule. Tulevina päivinä kirjoittelen hauskoista asioista, noloista sattumuksista ja hyvän olon tuottavasta musiikista. Halloween-listani kärkikaksikkoa en kuuntele edes vitsillä.

#2 Throbbing Gristle: Hamburger Lady
Throbbing Gristle oli/on lontoolainen taideyhtye, joka vaikutti (ennen comebackiaan) 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Yhtye kirjoitti Hamburger Ladyn tositapahtumiin perustuen tulipalossa palaneen naisen näkökulmasta. Sairaalan työntekijät kutsuivat palossa eloon jäänyttä naista hampurilaisnaiseksi, koska hänen palanut ihonsa muistutti grillattua jauhelihaa.

D.o.A: The Third and Final Report -albumin kanteen on painettu teksti, joka yhtyettä oli inspiroinut.

"...By far the worst is the hamburger lady, and because of shortage right now of 'qualified technicians', e.g. technicians who can work with her and keep their last meal down, Screwloose Lauritzen and I have been alternating nights with her, unrelievedly. If you put a 250-lb meatloaf in the oven and then burned it and then followed that by propping it up on a potty-chair to greet you at 11pm each night, you would have some description of these past two weeks. Which is to say the worst I seen since viet napalms. When somebody tells you that there is a level of pain beyond which the human mind cannot retain consciousness, please tell them to write me. In point of fact this lady has not slept more than 3-5 minutes at a stretch since she came to us - that was over two weeks ago and, thanks to medical advances, there is no end in sight; from the waist (waste?) up everything is burned off, ears, nose etc - lower half is untouched and that, I guess, is what keeps her alive. I took one guy in to help me change tubes and he did alright, that is alright till he came out, then he spotted one of the burn nurses (pleasant smiling zombies) eating a can of chile-mac at the desk, and that did it: he flashed on the carpet. It is fucking insane is what it is."

-part of a letter sent by Al Ackerman from Portland, Oregon, U.S.A. 1978

Laulun sanoista ei ole saada selvää. Niitä voi seurata esimerkiksi tästä.



#1 Suicide: Frankie Teardrop
Suicide oli/on yhtä kuin Alan Vega ja Martin Rev. Yhtyeen vuonna -77 julkaistua debyyttialbumia pidetään syystäkin yhtenä elektro/syna/industrial-musiikin klassikkona. Frankie Teardrop kertoo miehestä, joka työskentelee tehtaassa, mutta ei pysty tienaamaan elantoa perheellensä. Hän ampuu ensin kuusikuukautisen lapsensa, sitten vaimonsa ja lopulta itsensä. Frankien kärsimys ei pääty kuolemaan, vaan hän joutuu helvettiin. Kappale päättyy Alan Vegan lupsakkaan toteamukseen: "We're all Frankies, we're all lying in hell." Jos jossain on olemassa ahdistavampi kappale, minä en ole kuullut sitä.

Your head will collapse but there's nothing in it

Joku on ehkä saattanut huomata, että Halloween-listani kappaleet on paitsi laitettu käänteiseen kauhistuttavuusjärjestykseen, joka päivä on myös vähän niin kuin keskitytty tiettyyn teemaan. Ensin ahdistukseen, sitten kauhuun ja eilen soundillisiin kokeiluihin. Tänään vuorossa on ihmismielen järkkyminen.

#5 Sonic Youth: Death Valley '69 ft. Lydia Lunch
Death Valley '69 on melkein liian hyvä ollakseen oikeasti kamala. Varsinkin sen kertosäe on niin taivaallinen, että se ei ainakaan itselläni saa aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia. Toisaalta Thurston Moore ja Lydia Lunch vetävät omat suorituksensa jäätävän hyytävästi ja kappaleen sanoitus (I didn’t wanna, but she started to holler, so I had to hit) iskee suoraan sinne, josta Yoda nuoria jedikokeilaita varoitti. Musiikkivideo on klassikko.



#4 Pink Floyd: One of My Turns
Minun piti aluksi jättää One of My Turns pois listalta, koska sen teho perustuu musiikin ja videon yhteisvaikutukseen eikä pelkkään ääneen. Lisäksi kappale on osa The Wallin tarinaa. Mutta sitten taas. Kauhu ja puukotukset ja kirveen heiluttaminen ja massamurhat kuolonlaaksossa ovat hyvää materiaalia ihmisen pimeän puolen kuvaamiseen, mutta harvalla on oikeasti tosielämän yhteyttä niihin. Siinä vaiheessa kun Bob Geldofin esittämällä Pinkillä napsahtaa, ollaan huomattavasti lähempänä niitä tuntemuksia, joita useat ainakin jossain muodossa ovat kokeneet.



#3 Lou Reed: Kids
Esimerkiksi Alice Cooperin, Aerosmithin, Pink Floydin, Peter Gabrielin ja Hanoi Rocksin kanssa työskennellyt tuottaja Bob Ezrin käytti Kidsin nauhoituksissa tekniikkaa, jota ei voi pitää maailman sympaattisimpana. Lou Reedin teksti äidistä, jonka lapset viedään pois (that miserable rotten slut couldn't turn anyone away) kaipasi hänen mielestään "vähän extraa", joten hän valehteli omille lapsilleen, että heidän äitinsä on kuollut onnettomuudessa. Tämän jälkeen Ezrin ohjasi pienokaiset studion koppiin ja laittoi nauhurin päälle. Lasten tuskaiset huudot alkavat noin viiden minuutin kohdalla.



Jos tämänpäiväiset kappaleet vaikuttivat jopa hieman lälläreiltä verrattuina edellisten päivien apocalyptisiin ääniteoksiin, huomenna luvassa on todella, todella, todella ahdistavaa musiikkia...stay tuned for Halloween Top 2!

Something small falls out of your mouth

(Määräsin itselleni pienoisen kivireen vedettäväksi maanantaina, kun lupasin käydä läpi listan häiritseviä, ahdistavia tai muuten mieltä järkyttäviä kappaleita vielä ennen pyhäinmiestenpäivää. Kirjoitan öisin ja valvon, jotta muut perheeni edustajat voivat nukkua. Unelmoin Halloween-juhlista, jotka järjestetään hädin tuskin valaistussa teollisuushallissa. Baaritiski, tuolit, pöydät, lattia ja seinät on verhoiltu mustilla jätesäkeillä. Soittolistani kappaleet soivat ämyreistä niin lujaa, ettei vieruskaverin kanssa voi keskustella mistään. Ovet on lukittu, jotta kukaan ei pääse ulos. Tasan kello 0.00 halli alkaa täyttyä vedellä.)

#8 György Ligeti: Musica Ricercata (II)
Unkarilaisella György Ligetillä oli 50-luvun alussa suunnitelma. Hän tekisi sarjan sävellyksiä, joissa käytettävien nuottien määrä lisääntyisi kappale kappaleelta. Ykkösosassa käytettäisiin alkuun yhtä nuottia ja tuotaisiin lopussa toinen nuotti teokseen. Kakkososassa lähdettäisiin liikkeelle kahdella nuotilla ja tuotaisiin kolmas mukaan jne. Yksitoista osaa käsittävän sarjan viimeisessä sävellyksessä käytössä olisi kromaattisen asteikon kaikki kaksitoista säveltä. Spedeilisin todella mielelläni omassa erinomaisuudessani, jos voisin väittää tutustuneeni Musica Ricercataan jotain toista reittiä kuin Stanley Kubrickin Eyes White Shutin kautta. Mutta sieltä tämä on bongattu. Esimerkiksi heavymetallistit ovat sittemmin käyttäneet samaa kahden nuotin vaihtelua hyvinkin menestyksekkäästi.



#7 The Cure: Pornography
On muuten viehättävää, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät Curelta vain muutaman kepeän poppibiisin ja muodostavat mielipiteensä yhtyeestä niiden perusteella. Pornography on epätoivoisen upea levy ja sen nimikkokappale epätoivoisen upea esitys.



#6 Karlheinz Stockhausen: Gesang der Junglinge
Voi pojat, miten Stockhausenilla olikaan homma hallussa 50-luvun puolessa välissä. Hän yhdisti ensimmäistä kertaa samassa teoksessa elektronisen musiikin ja ihmisäänen. Hän käytti viittä kanavaa aikana, jolloin harva oli päässyt kuuntelemaan edes stereo-ääntä. Hän valitsi poikasopraanon laulamaan Raamattua. I guess he was fun at parties. Gesang der Junglingen sanat on napattu Danielin kirjasta, jossa Sadrak, Meesak ja Abednego heitetään tuliseen pätsiin. He pelastuvat ihmeen ja rukouksen ja enkelin avulla.



Huomenna listalla on kappaleita, joissa on sävel, sanat ja jopa kertosäe.

I sometimes feel a little strange

(Jatkoa edellisestä numerosta.)

#11 Riz Ortolani: Cannibal Holocaust Theme
Tämä on sävellys, jota minun ei pitänyt sisällyttää listaan, enkä ole vieläkään varma, onko tämä hyvä ajatus. Aina kun kuulen Cannibal Holocaustin teeman, minulle tulee epämukava olo. Toivon, ettei kukaan koskaan katso kyseistä elokuvaa ja olen pahoillani, että olen sen itse joskus aikanaan nähnyt. Jos Cannibal Holocaust ei ole tuttu, teemamusiikki on vain yksi sävellys muiden joukossa.



#10 John Carpenter: Halloween Theme
John Carpenterin omaan elokuvaansa säveltämä teema saa edustaa kaikkia kauhuelokuviin tehtyjä tunnelmanluojia. Kannattaa kiinnittää huomiota älyttömän upeaan tikutukseen pianomelodian taustalla ja 5/4 tahtilajiin. Halloweenin tunnusmusiikissa on hienoa myös se, että siinä ei ole nopeita viuluja, yllättäviä iskuja tai sinfoniallisia crescendoja niin kuin useissa muissa jännittäviksi tarkoitetuissa sävellyksissä.



#9 Pink Floyd: Careful with That Axe, Eugene
Pink Floyd julkaisi Careful with That Axe, Eugenensta monta eri versiota, joista tämä Ummagummalla oleva liveäänitys saattaa olla klassisin. Jos et ole koskaan sitä kuullut, kannattaa laittaa kuulokkeet päähän, silmät kiinni ja antaa tunnelman viedä mukanaan. Roger Waters vastaa teoksen ihmisäänestä.



Huomenna listalla on luvassa klassista musiikkia 50-luvun alusta, avant gardea 50-luvun lopulta ja ongelmaista goottarimusiikkia 80-luvulta.

Pumpkins scream in the dead of night

Olen ollut viime päivät niin erillään kaikesta muusta maailmasta, etten tiennyt lauantaina, onko Halloween juuri meneillään vai vasta edessä. Pyhäinmiestenpäivän lipsahtaminen ohi olisi ollut tragedia, koska olin suunnitellut hienon ahdistavien ja mieltä järkyttävien kappaleiden top kympin tälle viikolle. Jopa niin hienon, että siinä on kolmetoista kappaletta.

Etenen maanantaista lauantaihin kahden tai kolmen esityksen päivävauhdilla.

#13 Sonic Youth: Hallowe'en
Sonic Youthin Halloweenissa ei lauleta kyseisestä pukujuhlasta, vaan jostain ihan muusta. New Yorkin altsumaanikoilla on aina ollut kyky luoda poikkeuksellisia äänimaailmoja, ja Kim Gordon ansaitsisi patsaan kyvystään huokailla seksuaalisia painajaisia näin vangitsevasti.



#12 New Order: In a Lonely Place
New Orderin debyyttisinkun Ceremony b-puoli, joka oli kirjoitettu muutama viikko ennen kuin Ian Curtis otti hengen itseltään. Pitkälti Joy Divisionin hengessä etenevän kappaleen kertojalla ei mene hyvin. Ei hyvin ollenkaan.



Huomenna Halloween-listalla on luvassa elokuvamusiikkia ja progressiivista rockia.

Hey groupie won't you take my hand

Meillä oli bändi. Meillä oli monta bändiä. Itse asiassa meillä on vieläkin bändi, vaikka viimeisten vuosien aikana julkiset esiintymisemme ovat rajoittuneet pitkälti kaverien juhlissa soittamiseen. Mutta 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa meillä oli sellaisia bändejä, jotka tekivät oikeita keikkoja ja esiintyivät oikeilla rokkiklubeilla.

Me emme olleet koskaan mitään varsinaisia bändärimagneetteja. Tai tehdään tarkennus. Minä en ollut koskaan mikään varsinainen bändärimagneetti. Elämäni aikana minulla on ollut yhteensä 0-1 bändäriä. Jotta seuraavassa tarinassa olisi vähääkään järkeä, pyöristetään luku yhteen.

Oli Halloween -99. Yhtyeemme oli reilun vuoden sisään soittanut Tampereen Yo-talolla Pixiesiä kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kokoonpanon nimi oli Bone Machine, toisella kerralla In Heaven. Halloween-bändimme nimeä en muista, ehkä sekin oli In Heaven. Juhlat järjestettiin Laternassa. Iltamissa soitti monta yhtyettä, muistaakseni ainakin Sara ja Can Can Heads. Emme soittaneet viimeisenä, mutta emme ensimmäisenäkään.

Juhlat oli järjestetty todella hyvin. Paikka oli tupaten täysi ennen kuin yksikään bändi oli aloittanut settiään. Kaikki olivat pukeutuneet ns. viimeisen päälle juhlan mukaisiin naamiaisasuihin.

Orkesterimme oli päättänyt säväyttää soittamalla ilman paitoja, ylävartalot ja kasvot kultaisella maalilla (tai meikkivärillä kai?) maalattuina. Idea oli hyvä, ja siitä seurasi kolme asiaa. Ensinnäkin rumpalimme sai liiasta kultaamisesta johtuen allergisen reaktion ja oli kuolla. Toiseksi yksi kitaroista tahriintui niin pahasti kultaiseen väriin, että sitä jouduttiin hinkkaamaan tuntikaupalla, eikä kaikki väri siltikään lähtenyt irti. Ja kolmanneksi minä hurmasin Elviraksi pukeutuneen tytön, joka vei minut kotiinsa keikan jälkeen.

Siinä se oli. Vuosisadan bändäritarina. En ole aivan varma, mistä syystä Elvira oli päättänyt ottaa minut mukaansa, mutta aika kiistatta voidaan olettaa, että kyseessä oli bändäri. Olin vain päättänyt jo ennen keikkaa vetää sen verran tujakat pyhäinmiestenpäivän lärvit, etten ole aivan varma asioiden todellisesta laidasta.

Ja lisäksi taisi olla niin, ettei rumpalimme oikeasti käynyt lähelläkään kuolemaa, mutta kyllä hänen naamansa silti suht isosti turposi. Ja kitara tahriintui todistettavasti, koska se on tietääkseni yhä olemassa ja koska siinä on tietääkseni yhä kultaisia maalitahroja.