LCMDF - Paranoia (video)

LCMDF alkaa olla viimeinkin siinä vauhdissa, joka sille kuuluu.

Niin että ep:n nimi on Mental Health, ensimmäinen siltä julkaistu biisi I Go Insane ja ensimmäinen video Paranoia. Että nyt ovat linjassa musiikin lisäksi auringot, kuut, tähdet ja muut. Niinku.

Taannoin Pitchfork noteerasi (jälleen) Emman ja Mian, Musiikki & Median special-haastattelussa Xfm-radiokanavan dj John Kennedy kehui yhtyettä ja LIM-keikkakin oli Hietalan Antin mukaan yksi kovimmista. Että siinäkin mielessä pöhinä alkaa olla taas kohdillaan.

Paranoia on pirteän kuuloinen ralli, jossa on mukana tarvittava määrä niin ajankohtaista soundia kuin menneiltä ajoilta noukittua uustuoreuttakin. Video on niin sanotusti sopivan hipster eläimineen, Appleineen ja aseineen. Hyvä biisi, hyvä bändi, hyvä pöhinä.

Jokaiselle kuunteluun, myös Suomessa.

LCMDF - I Go Insane

LCMDF:n uusi biisi yhdistää Tomorrow Never Knowsin ja We Care a Lotin nykyajassa kiinni olevaan popmusiikkiin.

On muuten aika jännä veto. LCMDF:n uusi single I Go Insane lainaa vailla häpeää The Beatlesin Tomorrow Never Knowsin kompin ja itämaisuuden ja ottaa hokemansa rytmin Faith No Moren We Care a Lotilta. Eikä silti kuulosta muiden omalta.

LCMDF on ollut hankala tapaus suomalaisille musadiggareille, koska yhtye oli silloin ensimmäisellä kerralla liian nopeasti ja liian vähän aikaa tosi tyylikäs. Siihen päälle pari itsetietoista kommenttia Suomen tylsyydestä, ja äkkiä kaikkien oli vaikea rakastaa Emmaa ja Miaa.

Onneksi muualla maailmassa bändiin ei ole liittynyt vastaavia jännitteitä, eikä olisi enää syytä Suomessakaan. Tämä on nimittäin oivallista popmusiikkia.



LCMDF:n Mental Health EP ilmestyy 29. lokakuuta.

Le Corps Mince de Françoise - Gandhi

Olen elänyt ison osan musadiggarin elämästäni aikana, jolloin suomi- tai hevirockia soittaneet muusikot olivat saaneet uskoteltua ihmisille, etteivät koneet ole oikeita soittimia. 90-luvun alussa koneiksi laskettiin mitkä tahansa laitteet, joissa ääni ei muodostunut kielen, kalvon, metallin tai puun värähtelystä. Hammond nyt ei ollut vielä kone, mutta Juno-106 ehkä oli. TR-808 ehdottomasti oli. Ja jokainen 90-luvun alussa musiikin tekoon suunniteltu digitaalinen härpäke todellakin oli. Konsensus sanoi, että koneilla tehty musiikki on kylmää, sielutonta ja muutenkin ala-arvoista.

Ikuisesti kestäneiden väittelyiden jälkeen tapahtui seuraavaa. 80-luvun hyvät rockbändit menivät pois muodista, 90-luvun hyvät rockbändit sinnittelivät vuosikymmenen loppuun ja vähän yli ja menivät pois muodista, radiot luulivat 2000-luvun alussa levyttäneiden uusien suomalaisten rockbändien olevan hyviä, mutta ostava yleisö tiesi paremmin, levy-yhtiöt tuskastuivat sainattuaan turhaan vääriä bändejä, levymyyntien sukeltaessa a&r-tyypit lopettivat huonojen bändien kiinnittämisen ja suomalainen rock kuoli. Tai tarkennetaan. Suomirock kuoli, ainakin sellaisena kuin se oli opittu tuntemaan. Suomirockista tuli nostalgiagenre, uusiutumaton ja vanhoihin ansioihin nojaava lajityyppi, jonka nykymääritelmään eivät uudet bändit enää mahdu.

Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos suomalaiset muusikot olisivat aikanaan olleet kiinnostuneita musiikista eivätkä soittimistaan. Olisiko Suomessa enemmän ns. ulkomaan menestyjiä. Olisiko täällä enemmän huipputuottajia. Olisiko meillä uuteen musiikkiin erikoistuneita radiokanavia.

Olisiko meidän täytynyt odottaa kaksi vuosikymmentä ennen kuin parhaat suomalaiset yhtyeet kuulostavat yhtä hyvältä tai paremmalta kuin ulkomaiset vastineensa.

LCMDF: 'GANDHI' from The Line Of Best Fit on Vimeo.