Arvio: Lou Reed & Metallica - Lulu

Huomasin hieman ärtyneeni siitä yksimielisestä teurastuksesta, jonka Lou Reedin ja Metallican yhteistyönä syntynyt Lulu on saanut osakseen. Kuukausi sitten julkaistu 30 sekunnin mittainen preview The View'sta lytättiin täysin, ja kun albumi joitakin päiviä sitten annettiin streamattavaksi, netti täyttyi pilkallisista wtf-kommenteista.

Minulla oli antiteesi valmiina. Ajattelin levyn olevan enemmän Lou Reedin kuin Metallican tuotos. Ajattelin, että kaikki Metallican uutta albumia odottaneet olivat pettyneet vääristä syistä. Ajattelin, että albumi pyrkisi tuottamaan tarkoituksella synkkiä ja ahdistuneita tuntemuksia ja viemään kuuntelijan albumin keskushenkilön Lulun ajatusmaailmaan. Vähän niin kuin jotkut elokuvat. Ajattelin, ettei Lulu avaudu perinteisen populaarimusiikillisen ajattelun kautta. Sitten kuuntelin levyn.

Lulu on niin käsittämätön epäonnistuminen, että se hakee vertaistaan populaarimusiikin historiassa. Albumi harhailee 95 minuuttia vailla ideoita, sävellyksiä tai innovatiivisia soitannallisia ratkaisuja. Reedin epämääräisesti tulkitsemat säkeet ovat pelkkää sanallista mössöä, jonka tavoitteena on ehkä ollut tyly rankkuus, mutta joka kuulostaa väsyneeltä kurjuuden maksimoinnilta. Blood in the foyer, the bathroom, the tearoom, the kitchen / And knives splayed / I swallow your sharpest cutter / Like a coloured man's dick / Blood spurting from me / Oh Jack. Metallica soittaa taustalla kuin humoristiseksi tarkoitettu karikatyyri itsestään. James Hetfieldin taustalaulut toistavat puhkikuluneita maneereja, riffit ovat puolinaisia ja unohdettavia ja soolot kiusallisen tavanomaisia tilutuksia. Suuruus loistaa poissaolollaan.

Lou Reed on toki hämmentänyt aikaisemminkin. Metal Machine Musicin neljä vinyylinpuolta täyttänyt feedback-kirskunta meni aikanaan läpi vitsinä, piruiluna tai avantgardistisena kokeiluna, vaikka se ei musiikillisesti ollutkaan kokeellista, taiteellista tai oikein mitään muutakaan. Vuonna 1973 ilmestynyt Berlin on yhä yksi kaikkien aikojen hienoimpia levyjä, mutta sen masentava elämänvastaisuus lieni järkytys Transformerin hitteihin ihastuneelle suurelle yleisölle. Reedin 80- ja 90-lukujen tuotokset ovat olleet toinen toistaan epätasaisempia, mutta jotenkin niihin on voinut suhtautua vanhan mestarin tekemisinä - pienin odotuksin, silloin tällöin positiivisesti yllättyen.

Metallican ura on sentään ollut edes jotenkin relevantti, vaikka yhtyeen kunnianpäivistä alkaakin olla jo 20 vuotta. Bändi ei ole saanut tehtyä hyvää levyä sitten The Black Albumin, vaikka kolme vuotta sitten julkaistu Death Magnetic selvästi olikin yritys palata oikeaan suuntaan. Loadin ja St. Angerin musiikilliset retkeilyt voi toki halutessaan tulkita kokeilunhaluksi tai pyrkimykseksi uudistaa yhtyeen soundia, mutta vuosi vuodelta on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että kysymys on ollut yksinkertaisesti luovuuden tyrehtymisestä. Jotenkin olisi toivonut että nyt, legendojen yhdistäessä voimansa, tekemiseen olisi tullut uutta intoa.

Lulu on täynnä hetkiä, joita ei olisi koskaan toivonut todistavansa. Albumin avaavan Brandenburg Gaten sekoilevat rummut, Baba O'Riley -soinnutus ja demomainen toteutus jo enteilevät pahaa. The View'n tympeä luenta ei muutu yhtään hohdokkaammaksi osana albumikokonaisuutta. Iced Honeyssa Lou Reed onnistuu mahdottomassa lausuessaan puhelaulua väärässä sävelessä. Kappaleen lopussa Reedin ja Hetfieldin äänten epäsynkka kuulostaa niin kamalalta, ettei asiaa ole uskoa todeksi. Mistress Dreadin vauhtikomppi, feedbackaavat kitarat, kliseinen perusriffi ja Reedin kömpelö ulosanti muodostavat uskomattoman amatöörimäisen yhdistelmän, ja on pakko ihmetellä, miten kappale on ylipäätään voitu julkaista. Levyn rauhallisissa kohdissa ei olla aivan yhtä hukassa, mutta esimerkiksi Junior Dadin 19 minuutin mitta ei ole mitenkään perusteltu.

Harmillista tässä kaikessa on se, että Lou Reed ja Metallica ovat tehneet albumin, johon tullaan vielä vuosienkin päästä viittaamaan silloin, kun haetaan referenssiä totaaliselle rimanalitukselle. Lulu on muuttunut vitsiksi jo nyt, ennen ilmestymistään, ja vaikka albumia tekemässä olleet ihmiset kuinka vakuuttaisivat sen olevan mielenkiintoinen ja tarpeellinen kokeilu, uskon jokaisen levyn alusta loppuun kuunnelleen tietävän, ettei sitä olisi pitänyt julkaista ollenkaan, ei ainakaan tässä muodossa ja mitassa.

Lulu on levy, jota minä en aio kuunnella enää koskaan.



Lou Reed & Metallica - Lulu (album stream)

Metallica & Lou Reed - The View (Preview)

Tässä on nyt preview, joka ei lupaa mitään helppoa. Ei ainakaan faneille. Eikä oikeastaan vihaajillekaan, ainakaan ajatteleville. Jotain tosi nihkeää ja pahantuulista saattaa olla tulossa.

Metallican ja Lou Reedin 31. lokakuuta julkaistava albumi Lulu on rakennettu saksalaisen 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneen impressionistin Frank Wedekindin näytelmien pohjalta. Se on konseptialbumi, jonka teemana on seksi ja kuolema. Keskushenkilö Lulua halutaan, himoitaan, rakastetaan ja hyväksikäytetään. Hän kadottaa tunteensa, intohimonsa ja kai lopulta sielunsakin. Hän tapaa Jack the Ripperin. Albumin kannessa hänellä (tai häntä metaforisesti esittävällä mallinukella) ei ole käsiä ja hänen nimensä on kirjoitettu verellä. Kevyttä.

Albumi pitää sisällään kymmenen kappaletta, joista kolme kestää yli kymmenen minuuttia. Albumin päättävä Junior Dad on leppoisasti 19 minuuttia 28 sekuntia pitkä. Kaikkiaan eepos tarjoaa puolitoista tuntia kuunneltava. Niin että ehkä tämä puoliminuuttinen preview ei ihan vielä avaa koko levyä.

Aika hankala olo The Viewistä silti tulee.