Metallica & Lou Reed - The View (Preview)

Tässä on nyt preview, joka ei lupaa mitään helppoa. Ei ainakaan faneille. Eikä oikeastaan vihaajillekaan, ainakaan ajatteleville. Jotain tosi nihkeää ja pahantuulista saattaa olla tulossa.

Metallican ja Lou Reedin 31. lokakuuta julkaistava albumi Lulu on rakennettu saksalaisen 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneen impressionistin Frank Wedekindin näytelmien pohjalta. Se on konseptialbumi, jonka teemana on seksi ja kuolema. Keskushenkilö Lulua halutaan, himoitaan, rakastetaan ja hyväksikäytetään. Hän kadottaa tunteensa, intohimonsa ja kai lopulta sielunsakin. Hän tapaa Jack the Ripperin. Albumin kannessa hänellä (tai häntä metaforisesti esittävällä mallinukella) ei ole käsiä ja hänen nimensä on kirjoitettu verellä. Kevyttä.

Albumi pitää sisällään kymmenen kappaletta, joista kolme kestää yli kymmenen minuuttia. Albumin päättävä Junior Dad on leppoisasti 19 minuuttia 28 sekuntia pitkä. Kaikkiaan eepos tarjoaa puolitoista tuntia kuunneltava. Niin että ehkä tämä puoliminuuttinen preview ei ihan vielä avaa koko levyä.

Aika hankala olo The Viewistä silti tulee.

Tarvitsenkohan minä Record Store Dayta?

Olen joskus maininnut olleeni semisti intohimoinen keräilijä. Mietin Record Store Dayn aamuna, onko haluni haalia harvinaisia julkaisuja kadonnut vai ei. Jotenkin ajattelin, että se olisi.

Minulla oli muutama itseeni kohdistuva raskauttava todiste.

- En jaksanut käydä kokonaan läpi Record Store Dayn spesiaalijulkaisuja
- En soittanut etukäteen levykaupoissa työskenteleville tutuilleni ja kysynyt, mitä levyjä he olivat saaneet myyntiin
- En himoinnut uutta Radioheadin 12-tuumaista
- En mennyt levykaupan eteen odottamaan ovien aukaisemista
- En pyytänyt ketään Helsingissä asuvaa kaveriani käymään Stupido Shopista ostamassa joitakin sellaisia julkaisuja, joita Tampereelta ei saanut

Nukuin hyvin, heräsin hoitelemaan lasta, vaimon herättyä kävin suihkussa, keitin kahvit, lähdin ajelemaan Tampereen keskustaan puolen päivän aikaan ja jätin auton vähän halvemmalle, vähän kauempana levykaupasta sijaitsevalle paikalle. Kävelin Levykauppa Äxään ja kysyin Arilta, mitä spessuja vielä on jäljellä.

Interpol oli ja Arctic Monkeys oli. Grinderman olisi ollut ja Lady Gaga ja Beth Ditto ja paljon muitakin, mutta niitä en ostanut. Heräteostoksena hankin OFF!in seiskatuumaisen, vaikka en tiennyt bändistä mitään.

Swamp Musicista ostin ehkä jopa vähän niin kuin armosta tai huvin vuoksi Queenin ältsinpinkin singun ja Morrisseyn kuvalevyn. Vähän niin kuin Mallorcalta ostetaan t-paitoja tai pullonavaajia tai pikkutuhmia mustekyniä.

But suddenly.

Huomasin, että Swampin kassalla minua ennen oli henkilö, joka oli varannut itselleen kauhean kasan levyjä. En tiennyt, että jotkut levykaupat ottivat varauksia vastaan, koska ajattelin, että tuolloin koko Record Store Dayn idea menee pilalle. Niin kuin että mitä järkeä on mennä levykauppaan, jos valtaosa myytävistä tuotteista on myyty jo ennen kuin teemapäivä alkaa.

Ehkä kyseinen tyyppi oli jonkun kaveri tai sitten Swamp Music antoi mahdollisuuden varauksien tekemiseen, en tiedä. Joka tapauksessa huomasin silmäileväni himoiten niitä levyjä, joita hän kassiinsa ahtoi. Radiohead, Franz Ferdinand, The National, Gorillaz, Beach Boys, tämä harvinaisuus, tuo harvinaisuus.

Hetken aikaa minua harmitti, etten ollut nähnyt vaivaa Record Store Dayn harvinaisuuksien eteen. Että olin vain ajatellut osallistua, en heittäytyä. Että minulla olisi varmasti nuo levyt, jotka kymmenessä vuodessa saattavat jopa puolitoistakertaistaa arvonsa.

Päätin, että vuoden päästä teen näytävän ja onnistuneen comebackin.

I Need That Record by The View

Kotona tarkistin netistä, mitä levyjä olin oikein ostanut. Yllätyin iloisesti kun huomasin, että Interpolin remix-levyä on painettu vain 300 kappaletta. Ellei kuvauksesta ole vahingossa jäänyt kolmatta nollaa pois.

edit. Äxästä noita saa nyt tilattua, jos haluaa.