The Smiths - Unreleased Demos (with a download)

Aikanaan levymessut olivat kova juttu. Todella kova. Siis tajuttoman kova. Vinylmania järjestettiin Tampereella kerran vuodessa, yleensä marraskuussa ja useimmiten Pakkahuoneella. Osallistuin aina.

Varauduin vuosittain levymessuihin satojen markkojen (ja myöhemmin satojen eurojen) käteisvarannoilla. Muistan erään syystalven joskus 90-luvun lopulla, kun minulla oli ollut vaikeuksia maksaa vuokraa ja laskuja, ja olin tilittänyt asiasta Yo-talolla Cessnan Samille. Vuodatukseni jälkeen kysyin, onko hän ehkä tulossa ensi viikolla Vinylmaniaan. Sami piti (syystäkin) hieman epäuskottavana sitä, että rahahuolissa kieriskelevä opiskelija voisi tuosta vain puskea satasia keräilyharvinaisuuksiin. Mutta niin se vain oli. Aikanaan levymessut olivat kova juttu.

Fiilis messuovien aukenemista odottaessa oli samalla tavalla kihelmöivä kuin pikkupoikana Särkänniemen jonossa seisoskelu. En ehkä juossut Pakkahuoneen narikasta portaita ylös messualueelle, mutta mieleni teki. Pari päivää ennen tapahtumaa saatoin nähdä unia, joissa löysin tolkuttoman halvalla tolkuttoman kalliita levyjä. Herätessä pettymys oli aina melkoinen, kun pilkkahintaan ostamani älpeet olivatkin jääneet alitajuntani tuolle puolen.

Omistan tietyn määrän harvinaisiksi luokiteltavia äänitteitä. Minulla on kaikki Levy-yhtiön vinyylisinkut (T.S. ♥ A.L. kahteen kertaan Ruiskupuhelin-lehdellä varustettuna), Bad Religionin Into the Unknown alkuperäisenä ja aitona versiona, Ratsian Kloonattu sukupolvi -kasetti, Teenage Fanclubin deletoitu The King, Smashing Pumpkinsin Tristessa Sub Popin singleklubista, neljä kappaletta Ville Leinosen Yöaikaan/Surusirpale-sinkkua, joista kolmea ei ole koskaan soitettu (Yes, Spinal Tap!) ja niin edelleen. Silti nautin enemmän harvinaisista versioista/kappaleista kuin harvinaisista esineistä. (Vaikka kyllä ne harvinaiset esineetkin hienoja ovat.)

Koin tänään miniatyyrimuotoisen ilon tunteen, kun huomasin, että joku oli uploadannut The Smithsin julkaisemattomia demoja nettiin. Kannattaa ladata ennen kuin ne (mahdollisesti) poistetaan.

Linkki Morrissey-foorumille on tässä.

Embarrassing moments like this

Disclaimer:
Ihan totta olin jo kirjoittamassa aika lailla vakavaa entryä. Sitten seurasi kyllästys ja del del del. Olin ajatellut, etten kirjoita itsestäni. Olin ajatellut, ettei tästä tule nostalgiablogia. Olin ajatellut olla musiikkijournalisti. Mutta minusta tulikin Hector. Alan tästä lähtien käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: "itseäin, piirakka, naapurinain, kultainen tie, oon keskinkertainen, aa...maljan juon".

Sinä päivänä en säästänyt itseäin. Olin luvannut soittaa pianoa koulun itsenäisyyspäivänjuhlassa. Kappaleen piti olla isänmaallinen klassikkomarssi Siniristilippumme. Partiopukuihin sonnustautuneiden yläluokkalaisten oli määrä marssia Suomen lippujen kanssa juhlasalin perältä salin etuosaan soittoni tahdissa, muun koulun seuratessa sydän ylpeyttä turvoten.

Seiskaluokalla olin ikäisekseni kohtuullisen hyvä pianisti. En mikään sensaatio tai koulun paras, mutta ihan ok. Olin käynyt soittotunneilla kuusi vuotta, osasin lukea sujuvasti nuotteja ja vetelin sukujuhlissa kaikkien iloksi Bacheja ja helpoimpia Mozarteja. Mutta jostain syystä olin kokonaan unohtanut harjoitella sitä kappaletta, joka minun piti soittaa.

Oli käynyt niin, että uskonnonopettaja Liisa Lindell oli antanut minulle Siniristilipun nuotit ehkä kaksi viikkoa aikaisemmin. Minulla oli ollut hyvin aikaa opetella viisu, joka ei edes ollut kovin vaikea. Itsenäisyyspäivän aatonaattona Lindell (tai Lissu) kysyi oppitunnin lopussa, haluaisinko esittää kappaleen luokallemme. Tajusin, että nuotit ovat yhä koskemattomina oppikirjani välissä. Kieltäydyin kunniasta, mutta hädän hetkellä lupasin soittaa laulun välittömästi kahden kesken.

Kävelimme juhlasaliin ja istuimme pianon ääreen. Tein parhaani. Esityksen jälkeen Lindell oli sitä mieltä, että Siniristilipun sovitus taitaa nyt kuitenkin olla minulle liian vaativa, ja että yläluokkalaisten saattaa olla vaikea marssia, jos marssista puuttuu rytmi. Päätimme, että hän soittaa kappaleen itse. Minua ei tapauksen jälkeen pyydetty soittamaan pianoa kertaakaan niiden kuuden vuoden aikana, jotka Kaarilan yläasteella ja lukiossa vietin.