King Tuff - Alone & Stoned (Video)

King Tuff laulaa länsimaisen pojan perustilasta, yksinäisyydestä ja pöllyisyydestä. Oikein sympaarrista.

King Tuffin Sub Pop -debyytti King Tuff on yksi tämän vuoden pirteimmistä kitara-albumeista levyn soundien, sävelien, aiheiden ja yleisilmeen perinteisyydestä huolimatta. Vähän niin kuin menisi syömään tavallista paremman hampurilaisen jonnekin tavallista parempaan hampurilaisravintolaan. Hyvässä seurassa, hassulla nimellä varustettuja oluita kitaten, kaikelle hyväntuulisen hölmölle naureskellen.

Tai sitten vaihtoehtoisesti kotona yksin istuen, television, sipsien, alkoholin, internetin ja hukattujen mahdollisuuksien kanssa viihtyen.

Tai sitten bändin keikalla nyrkkiä ilmaan takoen, sillä aikalaiskertomusten mukaan Kyle Thomas on vangitseva ja mukaansatempaava live-esiintyjä.

Lisää King Tuffista esimerkiksi Sub Popin nettisivuilla.

Yuck - Milkshake (new song)

Kaikkien ysärialtsufanien nykyinen suosikki Yuck julkaisi juuri sinkun, jossa on yksi uusi biisi. Milkshake on kaunis, jopa teenagefanclubmainen melodiapala, joka groovailee letkeästi eteenpäin. Rankemman rymistelyn ohessa Yuck osaa tämän lajin oikein hyvin. Sinkun a-puoli Shookdown on kotoisin bändin oivaakin paremmalta debyyttialbumilta.

Lisää voi kuunnella esimerkiksi bändin Soundcloud-profiilista. Yuckista lisää esimerkiksi levy-yhtiö Fat Possumin sivuilta.

Milkshake by Yuck

The Vines - Gimme Love (video)

Kuka vielä muistaa, kuinka hypetetty bändi The Vines oli vuonna 2002? Aidosti, jos suosiota mitattaisiin kirjoitusten määrällä, bändi oli HUUUUUUUUUUUGE. Ja nyt puhuttiin ajasta, jolloin netin osuus musiikin promotoimisessa oli vain murto-osa siitä mitä se on nykyään.

The Vinesistä pitivät aluksi kaikki, mutta luonnollisesti NME johti hehkuttajien joukkoa. Lehti kehui taivaisiin yhtyeen kolmannen sinkun Highly Evolved ja nosti Get Freen yhdeksi vuosituhannen parhaista kappaleista. Tuntui siltä, että joka ainoassa New Musical Expressin numerossa oli joku kirjoitus The Vinesistä, koski sen sisältö sitten yhtyeen musiikkia, kaoottisia livekeikkoja (ei aina hyvässä mielessä) tai bändin nokkamiehesn Craig Nichollsin mieltymystä McDonald'sin hampurilaisiin.

Bändin debyytti Highly Evolved on loistava altsulevy, joka tuntui lunastavan ainakin osan niistä odotuksista, jotka sen päälle oli kasattu. Albumi oli oivallinen yhdistelmä suoraviivaista rockmusiikkia ja rauhallisempia tunnelmointeja, joista vaikkapa Country Yard on erinomainen esimerkki. Se ei kuitenkaan noussut 2000-luvun suurimpien klassikoiden joukkoon, eikä The Vinesistä tullut rokänrollin pelastajaa.

Tuntui siltä, että ensimmäisen levyn jälkeen Nicholls menetti kykynsä tehdä biisejä. Kakkosalbumi Winning Days piti sisällään oikeastaan vain yhden hyvän biisin, Ride. Seuraavia albumeita Vision Valley ja Melodia en ole edes kuunnellut alusta loppuun, koska en niitä omista. Näiltä levyiltä kuulemani satunnaiset kappaleet ovat hyvin tavanomaisia.

The Vinesin viides studioalbumi Future Primitive ilmestyy 3. kesäkuuta. Odotukseni eivät ole korkealla, koska niitä ei juurikaan ole. Kumpaankaan suuntaan.

Gimme Love on levyn ensimmäinen single.

Yuck - Shook Down (Live on KEXP)

Oletteko muuten huomanneet, että suomalaisilla rokkibändeillä on livenä vähän turhan usein aivan liian kova yritys kovaan rokkimeininkiin? Ja siis nimenomaan perinteisillä rokkibändeillä, sellaisilla, joilla on Gibsonit ja Marshallit ja jollakulla ehkä buutsit ja toisella jalka monitorin päällä.

Kun bändejä käy katsomassa, laulaja paahtaa naama punaisena kybä/kybä-teholla kuin kliimaksin saavuttanut moukarinheittäjä, kitaristi rynkyttää rystyset valkoisena mahtisointuja rokänrollkirveestään kuin Hulkin veli, toinen kitaristi tiluttaa naama tuskasta vääntyneenä ompelukoneen lailla ja rumpali hakkaa kuolemankannujaan kuin hänen kätensä olisivat tuulimyllyn siivekkeisiin sidotut Thorin vasarat. Basisti sentään tajuaa pysyä siellä missä kuuluukin, eli rumpupatterin vieressä lavan taustaverhon lähellä, miettien jotta että minkähänlaista pornoa sitä tämänkin keikan jälkeen yksin kotona ryhtyisi downloadaamaan.

Yleisö ajattelee, että tämä se vasta on poikaa.

Tuli vain mieleen, kun katsoin Yuckin keikkaa KEXP-radiolla. Bändi on halvatun rento, mutta soitto kulkee silti napakasti ja letkeästi groovaten. Biisi ei toki ole bändin repäisevimpiä, ja soittajain lavapreesens saattaa jonkun mielestä vaikuttaa vähän flegulta, mutta jotenkin en vain pidä tätä sisäänpäin kääntyneenä kenkiintuijotteluna (mikä taas on usein ongelmana indiehenkisillä bändeillä).

Yuck ei näytä yrittävän liikaa eikä liian vähän. Se on hyvän bändin merkki.

Smashing Pumpkins - Lightning Strikes

Smashing Pumpkins julkaisi tänään uuden biisin massiviselta (ja vielä keskeneräiseltä) Teargarden by Kaleidyscope -albumiltaan. Bändin tarkoituksena on julkaista muutaman vuoden aikajänteellä kaikkiaan 44 kappaletta, joista lopullinen levy koostuu. Lightning Strikes on projektin yhdeksäs biisi, jos vain albumille päätyvät lasketaan, ja yhdestoista, jos aikaisemmista kappaleista koostettujen kahden ep:n b-puolet lasketaan. Lisää tolkkua asiaan saa smashingpumpkins.comista.

Lightning Strikesia voi pitää jopa aika pirteänä esityksenä. Se on osoitus siitä, että Smashing Pumpkinsin kannattaa olla vielä olemassa. Kappaleen soundi, dynamiikka, kitarakuviot, sävelkulut ja Corganin laulumaneerit ovat tosin kaikki tuttuja jo 90-luvun alusta, mutta kyllähän ne saavatkin olla. Synakuvio tuo biisiin tuoreeseen päin kallellaan olevan vivahteen.

Smashing Pumpkins on jo kauan sitten muuttunut yhtyeeksi, jolta ei odoteta maailmaa muuttavia asioita, eikä tämäkään uusi tekonen klassikoksi nouse. Teargarden by Kaleidyscope on silti teos, jonka valmistumista kannattaa seurata tulevien kuukausien ja/tai vuosien aikana.

Burnt Ones - Bury Me In Smoke

Minulla on idea bändistä. Ostetaan särökitara, basso ja muutama rumpu, muttei koko rumpusettiä. Hankitaan tarpeistoksi aurinkolasit, isoveljen tai -siskon vanhat vaatteet ja vhs-nauhuri. Ryhdytään tekemään alternative-musiikkia. Otetaan paljon vaikutteita Jesus and Mary Chainilta.

Burnt Ones tekee paljon asioita, joita monet muut tekivät ns. autenttisesti 80- ja 90-luvuilla, ja joita todella monet tekevät nykyäänkin, in the name of retro & homage. Jos ei anna läpinäkyvien ja kuluneiden visuaalisten vaikutteiden tai läpinäkyvien ja kuluneiden musiikillisten vaikutteiden häiritä, yhtye on itse asiassa aika hyvä.

San Franciscosta kotoisin oleva bändi lokeroi musiikkinsa kolmeen laariin - Glam/Psykedeelinen/Thrash. Jaa-a. Kylläpä tämä nyt ihan perinteistä altsua on, sanoivat ketkään mitä sanoivat.

Lisää Bandcampissa.

Bazooka - I Want To Fuck All of the Girls in my School

Sori tosi paljon kaikille, really. Bazooka. I Want To Fuck All of the Girls in my School. Teenage angst, kenties? Bändi on jopa kotoisin Kreikasta. Cursed Beach, Please select your region, Greece. Aivan oikein.

Mutta kun tämä on oikeasti aika hyvä. Alun punkahtavan Sonic Youth -jyräyksen jälkeen ilmoille kajahtaa 90-lukulainen altsukertsi ja tietysti tuo sekä iskevä että mieleenpainuva hokema. Aluksi ajattelin, että tästä on nyt yritetty tehdä jollain käänteisen nololla tavalla hauska, mutta ei se kyllä siltä biisiä kuunnellessa tunnu.

Bazookan MySpace-sivulla on teksti Upcoming EU tour. We are planning our European tour from April 15th to May 15th. If you have any suggestions for shows contact us! Pojat tuskin tekevät kiertuetta suuren maailman malliin isoilla liksoilla. Levy-yhtiötä kun heillä ei ole, ja ne pari uploadattua kappalettakin ovat saaneet vain vähän yli 300 kuuntelua. Joku seiskatuumainen on kai tulossa joskus jonkin levymerkin kautta, joten toivoa paremmasta & suuremmasta huomisesta on.

Joten ihan tosi, tervetuloa Tampereelle. Lupaan ehkä tulla katsomaan.

Lapko - Sad CV (video)

pic: Tero Yliahtela

Lapkolta julkaistiin tänään uusi video, ehkäpä siitä syystä, että tänään Lapkolta julkaistiin myös uusi ep. Horse and Crown rajoitettu painos pitää sisällään neljä kappaletta, 3D-kannet ja 3D-lasit.

Sad CV:n video on aika perus nettiajan tuotos. Pienehkö budjetti, ei poikkeuksellista ideaa, silti ihan ok & ammattimainen lopputulos, ei kuitenkaan maailman parhaiden visuaalisten taideteosten joukkoon pääsevä.

Näin kattomääreena mainittakoon, että Lapkon visuaalinen ilme on keskimääräistä parempi ja tunnistettavampi. Siitä seurauksena on muun muassa laaja valikoima kaupattavaa bändihärpäkettä.

Lapko - The Day I'm Gone (new song)

Tajusin päivänä eräänä yhden asian. Olen tajuamattani käyttänyt kirjoitusissani polarisoitua bändirangea. Siis niin, että kirjoitan joko genren superbändeistä (Radiohead, The Strokes, PJ Harvey jne.) tai vielä/ikuisesti tuntemattomista yhtyeistä. Mutta esimerkiksi tunnetut, levy-yhtiön löytäneet ja paikkansa vakiinnuttaneet kotimaiset aktit ovat olleet vähemmällä huomiolla. Muutan kirjoituskäyttäytymistäni.

Lapko julkaisee 10. maaliskuuta Horse and Crow -ep:n, joka sisältää viime vuotiselta A New Bohemia -levyltä tutun biisin lisäksi kolme ennenjulkaisematonta kappaletta, The Day I’m Gone, Sad CV ja Guillotine. EP:stä julkaistaan rajoitettu, numeroitu cd-painos 3D-kansilla. Levyn mukana tulee myös tarkoitukseen sopivat 3D-lasit.

Saatan ostaa ep:n jo siitäkin syystä, että saisin vihdoin välineet paitsi Lapkon levynkannen ihailuun, myös Zebra and Snaken musiikkivideon katsomiseen. Win!

Horse and Crow on Lapkomaisen tuttu tykitys, mutta ainakin nykyiseen olotilaani ja musiikilliseen yleismakuuni The Day I’m Gone sopii huomattavasti paremmin. Sovituksellisesti siinä on paljon enemmän ilmaa, se on rauhallisempi kuin iso osa Lapkon biiseistä, mutta ei kuitenkaan ns. lässy. Varsinkin lopun sähkökitara kuulostaa todella hienolta. Harmi vain, että biisi on niin lyhyt. Samaa tunnelmointia olisi kuunnellut kauemminkin.



Horse and Crow -ep:n voi tilata esimerkiksi Fullsteamilta. Lapkon edesottamuksia voi seurata MySpacesta tai perinteisiltä nettisivuilta.

Joensuu 1685 - Lost Highway

Miten rakastua junnaukseen ja jumitukseen? Tuota noin. Olisikohan se niin, että jos makaa sairaalassa lonkka sijoiltaan kolme kuukautta, alkaa ymmärtää molempia.

Lähtösoundi + bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio, bassokuvio....ja lopulta soundillinen muutos ja/tai toinen sointu ja/tai uusi soitin ja/tai rytmiikan vaihdos. Aaaaaahhhh! Jos on ollut sairaalavuoteen vankina neljä viikkoa, semisti tylsänkin tyypin vierailu saattaa tuntua piristävältä tapaukselta.

Minun mielestäni Joensuu 1685:n Lost Highway on hienosti etenevä junttaus. Biisissä ainoa omaan musiikilliseen historiaani liittyvä huono puoli on 90-luvulta peräisin oleva totaalinen ihastumiseni Circleen. Kaikki edes lähelle samaan genreen kuuluvat jutut ovat aina jääneet Circle-faniuteni varjoon, niin nytkin.

Aluksi ajattelin, että tätähän tämä nyt on. Ja niin onkin joo, mutta loistavaa tätä.

'Lost Highway' - Joensuu 1685 by KaikuStudios

Luin Lost Highwaystä ensimmäisenä Paskasohvasta. Tä-änks. Lisää Kaiku Studiosin nettisivuilta.

(En ole muistaakseni koskaan viettänyt edes yhtä yötä sairaalassa.)

www.supersexywebcamchat.com

Tässäpä se vainen onkin vänkä tapa markkinoida omaa tuotetta. Jotenkin niin, että mitä jos me tehtäisiin tällainen juttu, jossa on sexy websivu, jossa voi oikeasti chatata leikisti rohkeita ja jossa on meidän hauska video, jossa puetaan joku jamppa, ei tyttö, pikkupikku lateksiin ja josta ei oikeasti löydy mitään lapsilta kiellettyä jne. www.supersexywebcamchat.com FTW!

Minulla on vähän sellainen olo, että valtaosa rokkikirjoittajista ei uskalla kehua Home Junioria niin paljon kuin olisi syytä. Jyväskyläläispumppu on täynnä nuoruuden energiaa, hauskaa kohkausta, kevyitä sanoituksia ja hölmöjä ideoita. Niin kuin nuorella rockbändillä pitääkin olla. Lisäksi yhtye tekee hyvin sen minkä tekee. Biisit, soundit, ulkonäko, ääntäminen ja sen sellaiset perusasiat ovat pojilla oikein hyvin hallussa. Hittojako tässä kehujaan säästelee?

Home Junior lainaa ilmeisiltä esikuvilta joo. Simianin kitarakuvio on 0.75/1 Offspringilta, videon kamerakulmat ja poseeraukset 0.6/1 Green Daylta ja huumori 0.4/1 vaikkapa Blink 182:lta. Mutta kun edellä mainitut yhtyeet eivät itsekään ole tätä musiikin genreä keksineet. Jos nuoret bändit eivät saisi seurata esikuviaan, musiikkibisnes olisi kuollut jo kauan sitten.

Simianin videohan on kaikkiaan aivan järkyttävän huono. Mutta biisi täyttä rautaa ja bändi jopa terästä.



Home Junior Facebookissa, MySpacessa ja webissä.

School Knights - Fuck the Beach

Tampereella on monta uimarantaa. Kun olin nuori, vietimme aikaamme pääosin Tohlopissa, Raholassa tai Pyynikillä. Jos halusimme uida, menimme Tohloppiin. Jos halusimme harrastaa muita nuoruuteen kuuluvia aktiviteetteja, menimme Raholaan tai Pyynikille, vähän tilanteesta ja rannan käyttötarpeesta riippuen.

Tohlopissa on monta uintimahdollisuutta, mutta kaksi varteenotettavaa rantaa. Toinen tunnetaan (tai ainakin ennen vanhaan tunnettiin) liukumäkirantana. Toista ei taideta tuntea millään mainittavalla nimellä, mutta se on vähän liukumäkirantaa isompi ja enemmän perheiden suosiossa. Meaning, liukumäkirannan laituri oli osin palanut nuotioiden takia ja juuri sillä rannalla saatettiin useammin juoda kaljaa, Gin Lemonia, Liebfraumilchiä tms. Isommalla rannalla harrastettiin simpukoiden sukellusta, uintikisoja ja muita nuoruuteen sopivaisia pullisteluja.

Joskus kesäöisin saatoimme uida tai soutaa järven keskellä olleeseen pieneen saareen paistamaan makkaraa. Veneellä pääsi saareen kätevämmin, mutta laittomammin, koska silloin piti lainata jonkun toisen paattia. Omaa kun ei ollut.

Lisäksi Tohlopissa on kolmas ranta, mutta muistaakseni en ole käynyt siellä koskaan, ainakaan mitään järkevää tekemässä.

Kuvitteellisesta Tampere Party Beach -tittelistä kisattaessa Tohloppi ei kuitenkaan missään mielessä vetänyt vertoja Raholan tai Pyynikin rannoille, jonne saattoi kerääntyä parhaassa tapauksessa satoja nuoria laittomuuksia harrastamaan. Rosendahlin (=Pyynikin) ranta oli ykköspaikka koulujen päättymisen aikaan, mutta 90-luvun vaihteessa Rahola saattoi olla tupaten täynnä silloinkin, kun mitään varsinaista juhlapäivää ei vietetty.

Rahola oli jossain vaiheessa niin suosittu, että sinne virtasi nuorisoa myös kauempaa. Puhutaan siis aidosti sadoista nuorista, ei kymmenistä. Muualta tulleet tunnisti siitä, että he juoksivat pakoon poliisia. Alueella asuva vakkariporukka oli jo tottunut poliisin vierailuihin ja tiesi miten tilanteessa piti toimia (juotavat piiloon & play it cool).

Eräänä vappuna vedin Raholassa tujakat kossuöverit, mistä seurasi runsaasti erinäisiä negatiivisia seurauksia. Minun piti kertoa niistä nyt, mutta postaus alkaa olla tarpeeksi pitkä jo tällaisenaan.

Palaan nuoruuteni rantamuistoihin sitten, kun joku yhtye julkaisee seuraavan rempsakan ranta-aiheisen rallin.

Blood, boobies and 90s are here again

Kirjoitin tammikuun alussa muutamia nostalgisoivia lauseita 90-luvusta. Olen myös haikaillut kuukausikaupalla hyvien kitarabändien perään. Sitten taas pari viikkoa sitten julistin kyllästyneeni retroiluun.

Tuota noin...nämä mielihalut tai -haluttomuudet ovat jonkin verran ristiriidassa keskenään. Eihän kukaan voi nostalgisoida & romantisoida 90-lukua, haikailla hyvien kitarabändien perään ja kertoa kyllästyneensä retroiluun. Lienee pakko päivittää omaa asennemaailmaa.

Yuckilta on tullut uusi video. Siinä on verta ja tissejä ja se kuulostaa 90-luvun altsulta. Aika ässää menoa.

Soittolista: Alternative like no other, baby!

Minun pitäisi mennä ostamaan itselleni uudet kengät. Nykyään on vain aika paljon mistä valita.

Johonkin aikaan Converseja sai vain yhtä tai kahta sorttia. Johonkin aikaan niitä ei saanut ainakaan Tampereelta ollenkaan. Johonkin aikaan niissä pelattiin koripalloa. Johonkin aikaan oma isäni pelasi koripalloa ja hänellä oli vanhat 60-luvun koripallotossut, jotka eivät olleet Converset, mutta näyttivät niiltä. Totaalisessa idioottimyrskyssäni en ottanut niitä vastaan ehkä vuonna 2002, koska ne olivat suht rikki. Vaikka Conversejen tai niiden näköisten tossujen kuuluukin olla suht rikki.

Minulla ei ole 60-luvulla tehtyjä Conversen näköisiä koristossuja. Sen sijaan minulla on 70-luvulla USA:ssa tehdyt Converset, jotka aikanaan omisti kaverini Pertin isä. Hänkin pelasi koripalloa. Tossut olivat Pertille liian isot, joten Pertti antoi ne minulle. Ne ovat tuossa kuvassa nuo vihreät. Ne ovat lempikenkäni.

Eiks se oo vähän niin, että altsumaanikoille Converset = vapaus, vähän niin kuin Springsteenille autolla ajaminen = vapaus, punkkareille niitit & riehuminen = vapaus ja suomirockareille viinan juonti = vapaus?

Saako jostain tilattua hyvään hintaan Converseja?

Alt like no other. Soittolista, jossa bändit soittavat kitaroilla. Olin listaa tekiessäni sen verran fiiliksissä, että nuo 75 kappaletta tulivat mieleeni reilussa tunnissa. Lisäilen listaan kappaleita, jos tulee huvitus.

Your head will collapse but there's nothing in it

Joku on ehkä saattanut huomata, että Halloween-listani kappaleet on paitsi laitettu käänteiseen kauhistuttavuusjärjestykseen, joka päivä on myös vähän niin kuin keskitytty tiettyyn teemaan. Ensin ahdistukseen, sitten kauhuun ja eilen soundillisiin kokeiluihin. Tänään vuorossa on ihmismielen järkkyminen.

#5 Sonic Youth: Death Valley '69 ft. Lydia Lunch
Death Valley '69 on melkein liian hyvä ollakseen oikeasti kamala. Varsinkin sen kertosäe on niin taivaallinen, että se ei ainakaan itselläni saa aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia. Toisaalta Thurston Moore ja Lydia Lunch vetävät omat suorituksensa jäätävän hyytävästi ja kappaleen sanoitus (I didn’t wanna, but she started to holler, so I had to hit) iskee suoraan sinne, josta Yoda nuoria jedikokeilaita varoitti. Musiikkivideo on klassikko.



#4 Pink Floyd: One of My Turns
Minun piti aluksi jättää One of My Turns pois listalta, koska sen teho perustuu musiikin ja videon yhteisvaikutukseen eikä pelkkään ääneen. Lisäksi kappale on osa The Wallin tarinaa. Mutta sitten taas. Kauhu ja puukotukset ja kirveen heiluttaminen ja massamurhat kuolonlaaksossa ovat hyvää materiaalia ihmisen pimeän puolen kuvaamiseen, mutta harvalla on oikeasti tosielämän yhteyttä niihin. Siinä vaiheessa kun Bob Geldofin esittämällä Pinkillä napsahtaa, ollaan huomattavasti lähempänä niitä tuntemuksia, joita useat ainakin jossain muodossa ovat kokeneet.



#3 Lou Reed: Kids
Esimerkiksi Alice Cooperin, Aerosmithin, Pink Floydin, Peter Gabrielin ja Hanoi Rocksin kanssa työskennellyt tuottaja Bob Ezrin käytti Kidsin nauhoituksissa tekniikkaa, jota ei voi pitää maailman sympaattisimpana. Lou Reedin teksti äidistä, jonka lapset viedään pois (that miserable rotten slut couldn't turn anyone away) kaipasi hänen mielestään "vähän extraa", joten hän valehteli omille lapsilleen, että heidän äitinsä on kuollut onnettomuudessa. Tämän jälkeen Ezrin ohjasi pienokaiset studion koppiin ja laittoi nauhurin päälle. Lasten tuskaiset huudot alkavat noin viiden minuutin kohdalla.



Jos tämänpäiväiset kappaleet vaikuttivat jopa hieman lälläreiltä verrattuina edellisten päivien apocalyptisiin ääniteoksiin, huomenna luvassa on todella, todella, todella ahdistavaa musiikkia...stay tuned for Halloween Top 2!

It's....Vinyl Wednesd..oh damn it.

Eihän nyt ole keskiviikko. Nyt on torstai. Tosi hieno feature mulla.

Räkärodeo oli maailman paras radio-ohjelma. Miettinen soitti vuosina 1990-2002 Radio Mafiassa keskiviikkoiltaisin musiikkia, jota ei Suomessa muualta kuullut ja jota ei ehkä nykyäänkään ilman Räkärodeota kuulisi. Bongasin ohjelmasta ensimmäistä kertaa esimerkiksi Hellacoptersin, Parasitesin, Fluidin, Splitsvillen, Fat Tulipsin, Backyard Babiesin, All About Chadin, Sloppy Secondsin, Weezerin ja kymmeniä muita bändejä. Lisäksi aloin pitää muun muassa Sonicsista, Johnny Thundersista, Crampsista ja sen sellaisista klassikkoakteista, joista olin kyllä kuullut, mutta joita en ollut varsinaisesti kuunnellut. Räkärodeo oli viimeinen ohjelma, jota nauhoitin c-kasetille.

Yleensä musadiggarit luulevat soittavansa muille ihmisille sellaisia kappaleita, joista nämä eivät ole tienneet pitävänsä, koska eivät ole kuulleet niitä. Oikeasti he kuitenkin soittavat kappaleita, joista itse pitävät ja ajattelevat, että muidenkin on niistä pidettävä. Miettinen tiesi, mistä hänen yleisönsä piti. Tämä johti siihen, että parhaimmillaan hänellä oli yli satatuhatta kuuntelijaa. Se on marginaaliseen musiikkiin keskittyvältä ja illalla lähetettävältä radio-ohjelmalta todella paljon. Räkärodeo keräsi kahdessa tunnissa enemmän kuuntelijoita kuin vaikkapa Radio Helsinki kerää nykyään viikon aikana.

Yksi kappale, josta luultavasti kukaan ei tietäisi ilman Miettistä on Facts About Ratsin rypistys I Don't Wanna Get Involved With You. Bändistä ei tullut koskaan edes keskisuurta, eikä siitä löydy (ainakaan nopealla haulla) netistä mainittavaa tietoa. Räkärodeon kuuntelijoiden keskuudessa kappaleesta tuli kuitenkin miniatyyrihitti, jota toivottiin paljon ja jota äänestettiin tiuhaan Kansan ääni -äänestyksessä.

Oman seiskatuumaiseni ostin aikanaan Swamp Musicin Peteltä. Hintaa en muista, mutta en usko sen olleen kymmentä markkaa enempää.

I Don't Wanna Get Involved With You by stopshakehoneygo