Mikähän siinä on, että kaikista mahdollisista kitarapedaaleista juuri wah-wah ei ole kova juttu indiessä? Ei ainakaan niin kuin se on ollut kova juttu kitarasankareiden ja funk-artistien parissa. Jos ajattelen indieryhmää, jonka hittibiisin toisen kertosäkeen jälkeen lavalle ryntäisi mokkanahkaiseen hapsutakkiin pukeutunut Gibsonin Les Paulia hipelöivä partamies Cry Babynsä kanssa, 100% yleisöstä ajattelisi, että "Aahhahaa, ironiaa, aika hauska juttu, hyvä läppä." Kitaristiparan wa-wah-vinkaisut tulkittaisiin aivan toisin kuin hän olisi tarkoittanut.
Altsubändit ovat käyttäneet wahwahia eri lähtökohdista, yleensä niin, että laitetaan Big Muffista oikein suttuinen fuzz pörisemään, isketään Jazzmasterista sellainen sointu, jota ei ole olemassa ja poljetaan pedaalia ees ja taas. Bändin bioon kirjotetaan vaikutteiden kohdalle Sonic Youth.
Okei, kyllä indiessäkin voidaan pistää reverbit kybälle, soittaa sointuja ja aina välillä vähän veivailla pedaalia, että edes vähän peitettäisiin sitä, ettei oikeasti osata soittaa juuri helkkarinkaan vertaa.
En toivo wah-wah-pedaalille mitään indie-rehabilitaatiota, niin kuin en toivo slap bassillekaan tai peruskompille.
Mutta tämä dokkari kannattaa katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti