Hang on but I know that you're gonna lose the fight

Musiikillinen identiteettini horjui todella pahasti yläasteella. Olin jo ehtinyt muodostaa mielipiteen hyvästä ja huonosta musiikista, ja olin alkanut erotella ihmisiä erilaisiin ryhmiin heidän musiikkimakunsa perusteella. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti musiikkisnobiutta.

Mutta sitten tapahtui jotain. En ole täysin varma mitä tapahtui, mutta jotain sellaista, josta syytän tyttöjä. Paitsi että kiinnostuin tytöistä, onnistuin myös saamaan tytöt olemaan kiinnostumatta minusta. Myöhemmin konkretisoitunut bändärienpokausvauhtini (0-1 bändäriä/elämä) sai alkunsa tuolloin.

Nykyään jokaisessa suomalaisessa kadunkulmassa seisoo hevari. Vuonna -90 ei seissyt. Seiskalla ollessani luokallamme ei ollut lisäkseni ketään, joka olisi kuunnellut raskasta rockia. Rinnakkaisluokilta tunsin yhden. Kun toin musiikintunnille soitettavaksi Gamma Rayn Heading for Tomorrow -albumin, siitä ei pitänyt kukaan. Seuraavana syksynä 1991 kaikki muuttui, kun Guns N' Rosesin Use Your Illusionit ja Metallican Black ilmestyivät, mutta talvella 1990 en voinut tietää sitä.

Halusin sopeutua, miellyttää, olla niin kuin kaikki muutkin ja päästä mukaan porukoihin. Seiskaluokkalaisista osa alkoi juoda viinaa viikonloppuisin (top3: Libis, Gin Lemon, Golden Vodka). En kuulunut tuohon osaan, mutta halusin kuulua.

Päätin sopeutua. Päivitin vaatetustani ja aloin kuunnella Music Televisionia, minkä seurauksena tein kaikkien aikojen pohjanoteerauksia levyhankinnoissani. Ostin esimerkiksi samalla kertaa Epesistä Mc Hammerin Please Hammer, Don't Hurt 'Emin ja Rocky vitosen soundtrackin. Yritin ymmärtää Marky Mark and the Funky Bunchia ja Heavy D & The Boyzia. Ja ymmärsinkin. Vahingossa ostin yhden hyvänkin levyn, De La Soulin kakkosalbumin De La Soul is Dead.

Suunnitelma toimi. Tyttöjä en saanut, mutta muuten pääsin juuri niihin porukoihin, joihin olin halunnutkin. Taisin käydä kerran tai kaksi ihan oikeassa diskossakin.

Luojan kiitos aloin seuraavan talven aikana hengailla vuotta itseäni vanhempien poikien kanssa. Innostuin Anthraxista, Faith No Moresta, Mötley Crüesta ja - dramaattinen tauko - CMX:stä. Dumppasin jossain vaiheessa hairahdusaikani levyt isosiskolleni, joka kai hankkiutui niistä lopulta eroon. De La Soul is Dead on yhä levyhyllyssäni, mutta en kuuntele sitä käytännössä koskaan.