Voi perkele, kuinka sitä voikaan olla joskus tyhmä. Tuli vain mieleen, kun vasta tänään kuuntelin ensimmäistä kertaa Kakka-hätä -77 ja The Heartburns -bändeistä tutun Teemu Bergmanin uutta yhtyettä Pää Kii. Sillä nyt on kaikki niin kohdillaan kuin punkrockbändillä vain voi olla.
Kalifornia Dreamin' nousee samantien yhdeksi kovimmista kotimaisista biiseistä tänä vuonna. Kitarat sahaavat niin kuin ennen vanhaan, melodia tarttuu kuin Hubba Bubba tukkaan, tarina on sydäntäsärkevän surullinen ja Karkkiautomaatti tulee mieleen juuri oikealla tavalla. Taustan surf-henkinen uu-uu-uu-kuorokin soi niin kuin vuonna 1993, eikä ihme, sikäli että taustalauluista vastaa ainakin Otto Grundström.
Airiston Punk-levyt julkaisee Pää Kii -yhtyeen ensimmäisen ep:n Inkkarit kanootissa toukokuun puolessa välissä. Levyllä on ainakin kappale Kylän pahalla puolella, joka sekin on loistavalla tavalla hyvä, joskaan ei yhtä maagisella kuin Kalifornia Dreamin'.
No jopa vainen, kun on ärhäkkää tykitystä. Pitchfork nosti viikko sitten Köpenhaminasta kotoisin olevan Iceagen Broken Bonenuudeksi parhaaksi musiikiksi. Tuolloin ajattelin, että no jopas, mutta en innostunut keskimääräistä enempää. Eilen kuuntelin toisen biisin bändiltä, ja nyt upposi.
Collapse on täytetty rumpuloinnilla, sahaavilla kitaroilla, toisteella ja eteenpäin hallitsemattomasti kaatuvalla groovauksella. Vähän niin kuin 10 000 antelopes callopping. Kuvissa pojat näyttävät nuorilta ja kai vihaisiltakin, tai ainakin välinpitämättömiltä.
Bändin debyyttialbumi New Brigade julkaistaan 21. kesäkuuta. Pitchfork kutsui sitä ultralupaavaksi. Itse olen vähän että noooh, katsotaan nyt vielä, mutta tuoretta & energistä punkalointia tämä ehdottomasti on.
Taitaapi olla niin, että musiikkimakuni keskiössä on kuitenkin aina se musiikki, jota tehdään yksinkertaisesti, spontaanisti ja luonnollisesti. Ennen vanhaan se tarkoitti sitä, että kaverit nappaavat soittimet käteensä ja alkavat rymistellä. Tai sitä, että poikakaveri laittaa grooveboxista kompin päälle, alkaa painella koskettimia ja pyytää tyttöystävänsä laulamaan. Nykyään se yhä useammin tarjoittaa sitä, että joku tyyppi jossain ohjelmoi 27 ääniraitaa päällekkäin Cubaseensa, laulaa muutamia säkeitä ja uploadaa tuotoksensa nettiin. Tai jotain vastaavaa. Niin, että 99% yrittäjistä saa aikaan hirveää jälkeä, mutta aina se noin sadas bändi/duo/artisti osuu.
Eternal Summersin Nicole Yun ja Daniel Cundiff kutsuvat musiikkiaan dream punkiksi. Roanokelainen bändi syntyi, kun Yun oli bookannut itselleen keikan, josta alkuperäinen rumpali oli jänistänyt. Cundiff tuli paikkaamaan ja kaksikon kemiat kohtasivat. He päättivät, että ei tässä muita tarvita, vedetään kaksistaan.
Kokoonpanon debyyttialbumi Silver julkaistiin viime syksynä. Tammikuun lopussa yhtye julkaisi uuden videon kappaleesta Safe at Home. Pogo oli tehty jo aikaisemmin.
Ajattelin oikein repäistä paljon lupaavalla otsikolla. En ole tietääkseni kuunnellut kaikkia ruotsalaisia punkbändejä, mutta niistä joita olen, Ebba Grön on paras.
Yhtyeen perustivat Joakim Thåström, Gunnar Ljungstedt ja Lennart Eriksson vuonna 1977. Bändi julkaisi 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa tukun sinkkuja ja kolme toisistaan hyvinkin paljon poikkeavaa albumia.
Ebba Grönin vuonna 1979 julkaistu debyytti We're Only in It for the Drugs oli vielä aika perinteinen punklevy, joka muutamasta hienosta hetkestään huolimatta ei nouse genren kestoklassikkojen sarjaan. Silti esimerkiksi ärhäkkä Beväpnä er potkii vieläkin.
Ebba Grön - Beväpnä er
Seuraavana vuonna bändi ulospani sinkun Staten & kapitalet / Ung och kåt, jota voidaan pitää yhtenä ruotsalaisen punkrockin hienoimmista julkaisuista. (edit. Tai mistä hittolasta minä tiedän mitä voidaan pitää. Minä pidän sitä yhtenä hienoimmista julkaisuista.)
Ebba Grönin toinen albumi Kärlek & uppror oli hieman samankaltainen julkaisu kuin Pelko ja viha oli Pelle Miljoonalle ja Maximum Jee & Jee Eppu Normaalille. Ensimmäisen levyn kohkaus oli hieman laantunut, mutta äkäisen rempseä asenne elämään ja rokänrolliin säilynyt. Åttahundra grader on yksi hyvä esimerkki levyn soundista, Mental istid toinen.
Ebba Grön - 800°C
Ebba Grön ei kolmannella, yhtyeen omaa nimeä kantavalla albumillaan ollut enää varsinainen punkbändi. Tai ehkä vielä sanoitusten ja asenteen perusteella oli, mutta musiikillisesti ei. Kitaran, basson ja rumpujen lisäksi levyllä soivat brucespringsteenmaisesti saksofoni ja koskettimet. Bändi itse kertoi myöhemmin halunneensa tehdä levyn, joka kuulostaa Rolling Stonesilta.
Ebba Grön - Stopp!
Bändi hajosi vuonna 1983. Joakim Thåström on vedellyt myös soolokeikoillaan taivaallisen hienoa & pateettisuuteensa pakahtuvaa Die Maueria. Se on ns. best ever.
Lähden illalla viettämään firmamme pikkujouluja. Pikkujouluista mieleeni tuli alkoholi. Alkoholista mieleeni tuli punkrock. Aika loogista, vai mitä?
Tein listan perjantai-iltapäivään itselleni hyvin sopineista rypistyksistä. Tänään ei ollut britti- tai suomipunkfiilis. Käänsin katseeni ison veden tuolle puolen.
#5 New Bomb Turks - Mr. Suit Wikipedia: "The New Bomb Turks are an American punk rock band from Columbus, Ohio, formed in 1990." Bändillä on paljon loistavia omia kappaleita, mutta jotenkin olen aina pitänyt eniten !!Destroy-Oh-Boy!!:lla olevasta Wire-coverista.
#4 Zero Boys - Civilizations Dying Vuosia sitten Kantolan Pete Swamp Musicista suositteli minulle Zero Boysia ja saikin myytyä paitsi yhtyeen ensimmäisen ep:n Living in the 80s, myös albumin Vicious Circle. Civilizations Dying ja ehkä Zero Boyskin nousivat vähän aikaa sitten aiempaa suurempaan tietoisuuteen, kun Hives teki kappaleesta oman versionsa.
#3 Operation Ivy - Sound System Kalifornialaisen Operatio Ivyn ainoaksi jäänyt albumi Energy on paitsi nimensä veroinen, myös yksi harvoista skacore-julkaisuista, joista aidosti pidän. Bändin kitaristi Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat Operation Ivyn hajottua Rancidin.
#2 The Viletones - Screaming Fist Toinen yhtye, jota Swamp Musicin Pete suositteli. The Viletonesin vuonna 1977 julkaistu ensimmäinen ep on yksi kaikkien aikojen parhaista punkseiskoista (en liioittele). Sillä on kolme kappaletta, Rebel, Possibilities ja äreä Screaming Fist.
#1 NoMeansNo - Oh No! Bruno! Minulla liittyy todella paljon hyviä muistoja NoMeansNouhun. 80-luvun alussa perustettu bändi on vieraillut monesti Suomessa, ja olen omaksi onnekseni nähnyt heidät kahdesti. Punkkia voi soittaa nopeammin ja äänekkäämmin, mutta harvassa kappaleessa on enemmän energiaa kuin tässä.
Satutko tuntemaan ihmisiä, jotka soittavat bändissä?
Oletko koskaan kuullut joko suoraan sanottuna tai rivien välistä luettuna, että kyseisistä bändeistä tulisi jotain tai olisi voinut tulla jotain, jos ne saisivat biisinsä radioon tai hyvän tuottajan tai niitä mainostettaisiin tai niillä kävisi tuuri tai heidän genrensä olisi muodissa tai ihmiset kuuntelisivat hyvää musiikkia eivätkä Idols-tähdenlentoja tai jotain sen kaltaista?
Tunnetko ihmisiä, joiden mielestä ihmiset ovat ihan tyhmiä, kun he eivät ymmärrä?
Kannattaa kokeilla seuraavaa. Pyydä bändiä ottamaan monomagnetofoni treenikämpälle, äänittämään keikkasetillisen verran biisejä, julkaisemaan tuotos noin sadan kappaleen omakustanteena, lähettämään muutaman äänitteen levy-yhtiöihin ja musiikkitoimittajille, laittamaan pari pikkuilmoitusta musiikkilehtiin ja tekemään keikkoja.
Sano heille, että jos he ovat tarpeeksi hyviä, kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä Pirkkalassa asuva perheellinen radiotoimittaja kuuntelee syvän liikutuksen vallassa heidän tuotostaan, tanssahtelee hillitysti työhuoneessaan ja kokee mahdollisesti itsekin vielä olevansa nuori.
Eräänä arki-iltana yli kymmenen vuotta sitten olimme kavereiden kanssa baarissa. Doriksessa kolmen hengen pöytäseurueeseemme lyöttäytyi vahvasti humalassa oleva nainen.
Kyseinen nainen näytti siltä, että hän oli ollut vahvasti humalassa aikaisemminkin. Jopa niin monta kertaa aikaisemmin, että harrastus oli alkanut kerääntyä hänen vartaloonsa ja kasvoilleen tiettynä pöhäköitymisenä. Vaikka tuohon aikaan en tienny alkoholista paljoakaan siihen verrattuna mitä nykyään tiedän, huomasin jo tuolloin, että nyt ollaan elämänhallintaa koskevien kysymysten äärellä.
Kyseinen nainen ei ollut istunut pöytäämme seuran takia. Hän jutteli niitä näitä, mutta tämän tästä muisti kysyä, voisimmeko tarjoa hänelle juotavaa. Rahaa meillä oli juuri ja juuri omaan tarpeeseen, joten kieltäydyimme kohteliaasti. Olimme myös siinä mielessä hyvätapaisia, ettemme pyytäneet naista poistumaan, emmekä itse vaihtaneet paikkaa tai baaria.
En muista enää tarkkaan oliko kevät, syksy vai talvi, mutta joka tapauksessa sellainen vuodenaika, joka aiheuttaa nuhaa. Olin potenut jo muutaman päivän ajan harmillista räkätautia, minkä takia kurkkuni oli täynnä limaa. Lima oli sen verran tukevasti kurkussa, etten pystynyt niistämään sitä pois, ja olin varannut pöydälleni yhden tyhjän gt-lasin välttämättömille lunsseilleni. Vajaan parin tunnin aikana lasi oli ehtinyt täyttyä ehkä kolmasosaan vaivihkaa ulos sylkemistäni pikku ysköksistä.
Seuraamme hakeutunut nainen alkoi kyllästyä. Hän oli istunut mukavilta ja siisteiltä näyttävien poikien seuraan, virittänyt keskustelua, pyydellyt kohteliaasti drinksuja, välissä hakenut itse omansa, sitten taas keskustellut, pyytänyt, keskustellut ja pyytänyt. Hän oli investoinut meihin jo niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei hän aikoisi jäädä ilman juotavaa. Hän otti ohjat omiin käsiinsä.
Nainen nojasi minua kohti, nappasi lunssilasin edestäni ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka keskeytti hänen hämmentynyt kysymyksensä.
- Mitä tässä oli?
Siirryimme Doriksesta Yo-talolle, jossa oli tapana soittaa vähintään kerran illassa Undertonesin Teenage Kicks. Nainen ei välittänyt lähteä mukaan.
Eihän nyt ole keskiviikko. Nyt on torstai. Tosi hieno feature mulla.
Räkärodeo oli maailman paras radio-ohjelma. Miettinen soitti vuosina 1990-2002 Radio Mafiassa keskiviikkoiltaisin musiikkia, jota ei Suomessa muualta kuullut ja jota ei ehkä nykyäänkään ilman Räkärodeota kuulisi. Bongasin ohjelmasta ensimmäistä kertaa esimerkiksi Hellacoptersin, Parasitesin, Fluidin, Splitsvillen, Fat Tulipsin, Backyard Babiesin, All About Chadin, Sloppy Secondsin, Weezerin ja kymmeniä muita bändejä. Lisäksi aloin pitää muun muassa Sonicsista, Johnny Thundersista, Crampsista ja sen sellaisista klassikkoakteista, joista olin kyllä kuullut, mutta joita en ollut varsinaisesti kuunnellut. Räkärodeo oli viimeinen ohjelma, jota nauhoitin c-kasetille.
Yleensä musadiggarit luulevat soittavansa muille ihmisille sellaisia kappaleita, joista nämä eivät ole tienneet pitävänsä, koska eivät ole kuulleet niitä. Oikeasti he kuitenkin soittavat kappaleita, joista itse pitävät ja ajattelevat, että muidenkin on niistä pidettävä. Miettinen tiesi, mistä hänen yleisönsä piti. Tämä johti siihen, että parhaimmillaan hänellä oli yli satatuhatta kuuntelijaa. Se on marginaaliseen musiikkiin keskittyvältä ja illalla lähetettävältä radio-ohjelmalta todella paljon. Räkärodeo keräsi kahdessa tunnissa enemmän kuuntelijoita kuin vaikkapa Radio Helsinki kerää nykyään viikon aikana.
Yksi kappale, josta luultavasti kukaan ei tietäisi ilman Miettistä on Facts About Ratsin rypistys I Don't Wanna Get Involved With You. Bändistä ei tullut koskaan edes keskisuurta, eikä siitä löydy (ainakaan nopealla haulla) netistä mainittavaa tietoa. Räkärodeon kuuntelijoiden keskuudessa kappaleesta tuli kuitenkin miniatyyrihitti, jota toivottiin paljon ja jota äänestettiin tiuhaan Kansan ääni -äänestyksessä.
Oman seiskatuumaiseni ostin aikanaan Swamp Musicin Peteltä. Hintaa en muista, mutta en usko sen olleen kymmentä markkaa enempää.
Terveet kädet oli täydellinen yhtye. Alkuperäisessä kokoonpanossa metelöivät Läjä Äijälä, Tiimo Viik, Piäsky ja Peedro. Tämä versio TK:sta julkaisi kolme klassista hardcorepunk-ep:tä vuosina 80-82. Rock laahausta vastaan, II ja Ääretön joulu kestävät yhteensä hieman yli kymmenen minuuttia. Levyillä on neljätoista kappaletta.
Yleisesti ottaen suomalainen hardcore oli liian usein liian tosikkomaista. Yhteisön tosikkomaisuudesta en tiedä, koska en siihen ikinä kuulunut. (Ja tuskinpa vuonna -82 Kaaoksen ja Bastardsin pojat olisivat viisivuotiasta Anttia porukoihinsa huolineetkaan.) Hc-bändit vastustivat systeemiä, kyttiä, kirkkoa ja atomipommia. Koska en 90-luvun puolessa välissä pelännyt mitään edellä mainituista, en myöskään voinut ottaa hc-bändejä kovinkaan vakavasti, vaikka niiden levyjä ostinkin.
Terveet kädet sen sijaan tekivät kappaleita muun muassa lyhyestä sängystä, vihreistä polkupyöristä ja s/m-seksistä. Vaikka yhtyeen jäsenet eivät osanneet soittaa teknisesti oikein, he onnistuivat kuulostamaan juuri siltä, miltä punkrockin kuuluukin kuulostaa: energiseltä, spontaanilta ja kovaääniseltä.
Terveiden käsien myöhempi tuotanto liukui julkaisu julkaisulta lähemmäs metallia. TK:n musiikki muuttui sitä tavanomaisemmaksi, mitä taitavammiksi soittajat tulivat tai vaihtuivat.
(Youtube-pätkässä on koko ensimmäinen ep, eli kolme kappaletta: Minä haluan paljon rahaa, Joutukaa sielut ja Vapaa pohjola.)
