By far worse is the hamburger lady

Voin muuten sanoa, että on ollut hieman raskas lista tämä. Raskas kirjoittaa ja raskas kuunnella. Ehkä raskas lukeakin. Seuraavalla kerralla ollaan siinä mielessä viisaampia, että seuraavaa tällaista listaa ei tule. Tulevina päivinä kirjoittelen hauskoista asioista, noloista sattumuksista ja hyvän olon tuottavasta musiikista. Halloween-listani kärkikaksikkoa en kuuntele edes vitsillä.

#2 Throbbing Gristle: Hamburger Lady
Throbbing Gristle oli/on lontoolainen taideyhtye, joka vaikutti (ennen comebackiaan) 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Yhtye kirjoitti Hamburger Ladyn tositapahtumiin perustuen tulipalossa palaneen naisen näkökulmasta. Sairaalan työntekijät kutsuivat palossa eloon jäänyttä naista hampurilaisnaiseksi, koska hänen palanut ihonsa muistutti grillattua jauhelihaa.

D.o.A: The Third and Final Report -albumin kanteen on painettu teksti, joka yhtyettä oli inspiroinut.

"...By far the worst is the hamburger lady, and because of shortage right now of 'qualified technicians', e.g. technicians who can work with her and keep their last meal down, Screwloose Lauritzen and I have been alternating nights with her, unrelievedly. If you put a 250-lb meatloaf in the oven and then burned it and then followed that by propping it up on a potty-chair to greet you at 11pm each night, you would have some description of these past two weeks. Which is to say the worst I seen since viet napalms. When somebody tells you that there is a level of pain beyond which the human mind cannot retain consciousness, please tell them to write me. In point of fact this lady has not slept more than 3-5 minutes at a stretch since she came to us - that was over two weeks ago and, thanks to medical advances, there is no end in sight; from the waist (waste?) up everything is burned off, ears, nose etc - lower half is untouched and that, I guess, is what keeps her alive. I took one guy in to help me change tubes and he did alright, that is alright till he came out, then he spotted one of the burn nurses (pleasant smiling zombies) eating a can of chile-mac at the desk, and that did it: he flashed on the carpet. It is fucking insane is what it is."

-part of a letter sent by Al Ackerman from Portland, Oregon, U.S.A. 1978

Laulun sanoista ei ole saada selvää. Niitä voi seurata esimerkiksi tästä.



#1 Suicide: Frankie Teardrop
Suicide oli/on yhtä kuin Alan Vega ja Martin Rev. Yhtyeen vuonna -77 julkaistua debyyttialbumia pidetään syystäkin yhtenä elektro/syna/industrial-musiikin klassikkona. Frankie Teardrop kertoo miehestä, joka työskentelee tehtaassa, mutta ei pysty tienaamaan elantoa perheellensä. Hän ampuu ensin kuusikuukautisen lapsensa, sitten vaimonsa ja lopulta itsensä. Frankien kärsimys ei pääty kuolemaan, vaan hän joutuu helvettiin. Kappale päättyy Alan Vegan lupsakkaan toteamukseen: "We're all Frankies, we're all lying in hell." Jos jossain on olemassa ahdistavampi kappale, minä en ole kuullut sitä.

Your head will collapse but there's nothing in it

Joku on ehkä saattanut huomata, että Halloween-listani kappaleet on paitsi laitettu käänteiseen kauhistuttavuusjärjestykseen, joka päivä on myös vähän niin kuin keskitytty tiettyyn teemaan. Ensin ahdistukseen, sitten kauhuun ja eilen soundillisiin kokeiluihin. Tänään vuorossa on ihmismielen järkkyminen.

#5 Sonic Youth: Death Valley '69 ft. Lydia Lunch
Death Valley '69 on melkein liian hyvä ollakseen oikeasti kamala. Varsinkin sen kertosäe on niin taivaallinen, että se ei ainakaan itselläni saa aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia. Toisaalta Thurston Moore ja Lydia Lunch vetävät omat suorituksensa jäätävän hyytävästi ja kappaleen sanoitus (I didn’t wanna, but she started to holler, so I had to hit) iskee suoraan sinne, josta Yoda nuoria jedikokeilaita varoitti. Musiikkivideo on klassikko.



#4 Pink Floyd: One of My Turns
Minun piti aluksi jättää One of My Turns pois listalta, koska sen teho perustuu musiikin ja videon yhteisvaikutukseen eikä pelkkään ääneen. Lisäksi kappale on osa The Wallin tarinaa. Mutta sitten taas. Kauhu ja puukotukset ja kirveen heiluttaminen ja massamurhat kuolonlaaksossa ovat hyvää materiaalia ihmisen pimeän puolen kuvaamiseen, mutta harvalla on oikeasti tosielämän yhteyttä niihin. Siinä vaiheessa kun Bob Geldofin esittämällä Pinkillä napsahtaa, ollaan huomattavasti lähempänä niitä tuntemuksia, joita useat ainakin jossain muodossa ovat kokeneet.



#3 Lou Reed: Kids
Esimerkiksi Alice Cooperin, Aerosmithin, Pink Floydin, Peter Gabrielin ja Hanoi Rocksin kanssa työskennellyt tuottaja Bob Ezrin käytti Kidsin nauhoituksissa tekniikkaa, jota ei voi pitää maailman sympaattisimpana. Lou Reedin teksti äidistä, jonka lapset viedään pois (that miserable rotten slut couldn't turn anyone away) kaipasi hänen mielestään "vähän extraa", joten hän valehteli omille lapsilleen, että heidän äitinsä on kuollut onnettomuudessa. Tämän jälkeen Ezrin ohjasi pienokaiset studion koppiin ja laittoi nauhurin päälle. Lasten tuskaiset huudot alkavat noin viiden minuutin kohdalla.



Jos tämänpäiväiset kappaleet vaikuttivat jopa hieman lälläreiltä verrattuina edellisten päivien apocalyptisiin ääniteoksiin, huomenna luvassa on todella, todella, todella ahdistavaa musiikkia...stay tuned for Halloween Top 2!

Something small falls out of your mouth

(Määräsin itselleni pienoisen kivireen vedettäväksi maanantaina, kun lupasin käydä läpi listan häiritseviä, ahdistavia tai muuten mieltä järkyttäviä kappaleita vielä ennen pyhäinmiestenpäivää. Kirjoitan öisin ja valvon, jotta muut perheeni edustajat voivat nukkua. Unelmoin Halloween-juhlista, jotka järjestetään hädin tuskin valaistussa teollisuushallissa. Baaritiski, tuolit, pöydät, lattia ja seinät on verhoiltu mustilla jätesäkeillä. Soittolistani kappaleet soivat ämyreistä niin lujaa, ettei vieruskaverin kanssa voi keskustella mistään. Ovet on lukittu, jotta kukaan ei pääse ulos. Tasan kello 0.00 halli alkaa täyttyä vedellä.)

#8 György Ligeti: Musica Ricercata (II)
Unkarilaisella György Ligetillä oli 50-luvun alussa suunnitelma. Hän tekisi sarjan sävellyksiä, joissa käytettävien nuottien määrä lisääntyisi kappale kappaleelta. Ykkösosassa käytettäisiin alkuun yhtä nuottia ja tuotaisiin lopussa toinen nuotti teokseen. Kakkososassa lähdettäisiin liikkeelle kahdella nuotilla ja tuotaisiin kolmas mukaan jne. Yksitoista osaa käsittävän sarjan viimeisessä sävellyksessä käytössä olisi kromaattisen asteikon kaikki kaksitoista säveltä. Spedeilisin todella mielelläni omassa erinomaisuudessani, jos voisin väittää tutustuneeni Musica Ricercataan jotain toista reittiä kuin Stanley Kubrickin Eyes White Shutin kautta. Mutta sieltä tämä on bongattu. Esimerkiksi heavymetallistit ovat sittemmin käyttäneet samaa kahden nuotin vaihtelua hyvinkin menestyksekkäästi.



#7 The Cure: Pornography
On muuten viehättävää, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät Curelta vain muutaman kepeän poppibiisin ja muodostavat mielipiteensä yhtyeestä niiden perusteella. Pornography on epätoivoisen upea levy ja sen nimikkokappale epätoivoisen upea esitys.



#6 Karlheinz Stockhausen: Gesang der Junglinge
Voi pojat, miten Stockhausenilla olikaan homma hallussa 50-luvun puolessa välissä. Hän yhdisti ensimmäistä kertaa samassa teoksessa elektronisen musiikin ja ihmisäänen. Hän käytti viittä kanavaa aikana, jolloin harva oli päässyt kuuntelemaan edes stereo-ääntä. Hän valitsi poikasopraanon laulamaan Raamattua. I guess he was fun at parties. Gesang der Junglingen sanat on napattu Danielin kirjasta, jossa Sadrak, Meesak ja Abednego heitetään tuliseen pätsiin. He pelastuvat ihmeen ja rukouksen ja enkelin avulla.



Huomenna listalla on kappaleita, joissa on sävel, sanat ja jopa kertosäe.

I sometimes feel a little strange

(Jatkoa edellisestä numerosta.)

#11 Riz Ortolani: Cannibal Holocaust Theme
Tämä on sävellys, jota minun ei pitänyt sisällyttää listaan, enkä ole vieläkään varma, onko tämä hyvä ajatus. Aina kun kuulen Cannibal Holocaustin teeman, minulle tulee epämukava olo. Toivon, ettei kukaan koskaan katso kyseistä elokuvaa ja olen pahoillani, että olen sen itse joskus aikanaan nähnyt. Jos Cannibal Holocaust ei ole tuttu, teemamusiikki on vain yksi sävellys muiden joukossa.



#10 John Carpenter: Halloween Theme
John Carpenterin omaan elokuvaansa säveltämä teema saa edustaa kaikkia kauhuelokuviin tehtyjä tunnelmanluojia. Kannattaa kiinnittää huomiota älyttömän upeaan tikutukseen pianomelodian taustalla ja 5/4 tahtilajiin. Halloweenin tunnusmusiikissa on hienoa myös se, että siinä ei ole nopeita viuluja, yllättäviä iskuja tai sinfoniallisia crescendoja niin kuin useissa muissa jännittäviksi tarkoitetuissa sävellyksissä.



#9 Pink Floyd: Careful with That Axe, Eugene
Pink Floyd julkaisi Careful with That Axe, Eugenensta monta eri versiota, joista tämä Ummagummalla oleva liveäänitys saattaa olla klassisin. Jos et ole koskaan sitä kuullut, kannattaa laittaa kuulokkeet päähän, silmät kiinni ja antaa tunnelman viedä mukanaan. Roger Waters vastaa teoksen ihmisäänestä.



Huomenna listalla on luvassa klassista musiikkia 50-luvun alusta, avant gardea 50-luvun lopulta ja ongelmaista goottarimusiikkia 80-luvulta.

Pumpkins scream in the dead of night

Olen ollut viime päivät niin erillään kaikesta muusta maailmasta, etten tiennyt lauantaina, onko Halloween juuri meneillään vai vasta edessä. Pyhäinmiestenpäivän lipsahtaminen ohi olisi ollut tragedia, koska olin suunnitellut hienon ahdistavien ja mieltä järkyttävien kappaleiden top kympin tälle viikolle. Jopa niin hienon, että siinä on kolmetoista kappaletta.

Etenen maanantaista lauantaihin kahden tai kolmen esityksen päivävauhdilla.

#13 Sonic Youth: Hallowe'en
Sonic Youthin Halloweenissa ei lauleta kyseisestä pukujuhlasta, vaan jostain ihan muusta. New Yorkin altsumaanikoilla on aina ollut kyky luoda poikkeuksellisia äänimaailmoja, ja Kim Gordon ansaitsisi patsaan kyvystään huokailla seksuaalisia painajaisia näin vangitsevasti.



#12 New Order: In a Lonely Place
New Orderin debyyttisinkun Ceremony b-puoli, joka oli kirjoitettu muutama viikko ennen kuin Ian Curtis otti hengen itseltään. Pitkälti Joy Divisionin hengessä etenevän kappaleen kertojalla ei mene hyvin. Ei hyvin ollenkaan.



Huomenna Halloween-listalla on luvassa elokuvamusiikkia ja progressiivista rockia.

I'm gonna shoot through the night like a shotgun

Minä olen muuten manserockin kuningas. Tai ainakin olin 2000-luvun alussa.

Bändimme voitti kilpailun. Saimme palkinnoksi studioaikaa ja muistaakseni yhden maksullisen keikan. Pääsimme Räpärällään vippi-iltaan, jossa oli tarjolla vartaassa paistettu kokonainen sika.

Jouduimme mediamyllytykseen. Meitä haastattelivat niin Aviisi, TV-Tampere kuin Radio Moreenikin. Demomme arvioitiin Soundissa ja Rumbassa, eikä edes mitenkään epäoikeudenmukaisesti. Soundissa demoarvostelun yhteydessä julkaistiin jopa kuva.

Rokkasimme Yo-talolla, Artturissa ja Doriksessa, ja sitten taas Yo-talolla ja Artturissa ja Artturissa. Ja välillä Klubilla ja YT:llä, minkä jälkeen esiinnyimme Artturissa ja muistaakseni Yo-talolla. Suurimmalle yleisöllemme soitimme Hämeenlinnassa Lastenklinikoiden kummien hyväntekeväisyyskonsertissa uimastadionilla. Samassa tilaisuudessa esiintyivät muun muassa Juice Leskinen, Pelle Miljoona, Pantse Syrjä ja Viktor Klimenko. Yövyimme hotellissa ja uimme hotellin uima-altaassa.

Yhdestä kappaleestamme tehtiin musiikkivideo. Siihen oli yritetty kirjoittaa juoni.

Emme saaneet levytyssopimusta, vaikka parista paikasta oltiinkin varovaisen kiinnostuneita.

Seitsemän vuoden jälkeen Manserockin kuninkuus -kisan voitosta kohtasin toisen muusikon barcelonalaisessa puistossa.



Tähti esiintyy keskiviikkona 27. lokakuuta Jack the Roosterissa. Lavalla nähdään myös The Maycranes ja Kone. Itse joudun jättämään keikan väliin, koska olen kotona hoitamassa lasta. I'm gonna rock'n'roll till I die.

It's....Vinyl Wednesd..oh damn it.

Eihän nyt ole keskiviikko. Nyt on torstai. Tosi hieno feature mulla.

Räkärodeo oli maailman paras radio-ohjelma. Miettinen soitti vuosina 1990-2002 Radio Mafiassa keskiviikkoiltaisin musiikkia, jota ei Suomessa muualta kuullut ja jota ei ehkä nykyäänkään ilman Räkärodeota kuulisi. Bongasin ohjelmasta ensimmäistä kertaa esimerkiksi Hellacoptersin, Parasitesin, Fluidin, Splitsvillen, Fat Tulipsin, Backyard Babiesin, All About Chadin, Sloppy Secondsin, Weezerin ja kymmeniä muita bändejä. Lisäksi aloin pitää muun muassa Sonicsista, Johnny Thundersista, Crampsista ja sen sellaisista klassikkoakteista, joista olin kyllä kuullut, mutta joita en ollut varsinaisesti kuunnellut. Räkärodeo oli viimeinen ohjelma, jota nauhoitin c-kasetille.

Yleensä musadiggarit luulevat soittavansa muille ihmisille sellaisia kappaleita, joista nämä eivät ole tienneet pitävänsä, koska eivät ole kuulleet niitä. Oikeasti he kuitenkin soittavat kappaleita, joista itse pitävät ja ajattelevat, että muidenkin on niistä pidettävä. Miettinen tiesi, mistä hänen yleisönsä piti. Tämä johti siihen, että parhaimmillaan hänellä oli yli satatuhatta kuuntelijaa. Se on marginaaliseen musiikkiin keskittyvältä ja illalla lähetettävältä radio-ohjelmalta todella paljon. Räkärodeo keräsi kahdessa tunnissa enemmän kuuntelijoita kuin vaikkapa Radio Helsinki kerää nykyään viikon aikana.

Yksi kappale, josta luultavasti kukaan ei tietäisi ilman Miettistä on Facts About Ratsin rypistys I Don't Wanna Get Involved With You. Bändistä ei tullut koskaan edes keskisuurta, eikä siitä löydy (ainakaan nopealla haulla) netistä mainittavaa tietoa. Räkärodeon kuuntelijoiden keskuudessa kappaleesta tuli kuitenkin miniatyyrihitti, jota toivottiin paljon ja jota äänestettiin tiuhaan Kansan ääni -äänestyksessä.

Oman seiskatuumaiseni ostin aikanaan Swamp Musicin Peteltä. Hintaa en muista, mutta en usko sen olleen kymmentä markkaa enempää.

I Don't Wanna Get Involved With You by stopshakehoneygo

They're always gonna tell you it's a sin

Tiekkönä mikä on erinomaista? Kännissä siivoaminen.

On ollut aika, jolloin lykkäsin siivoamista niin pitkään, että terveysviranomaiset olisivat puuttuneet asiaan, jos olisivat asiasta tienneet. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt siisteydestä. Satuin vain olemaan laiska, eivätkä sotku ja saasta haitanneet minua niin kuin ne näyttävät toisia ihmisiä haittaavan.

90-luvun lopulla, asuessani vielä yksin Sorsapuiston kupeessa meillä oli kavereiden kanssa tapana kokoontua katsomaan jalkapalloa, pelaamaan videopelejä tai vain juopottelemaan. Joskus olimme meillä, joskus jossain muualla. Elimme unelmaa.

Katsoimme luonani vuoden 1999 Mestarien liigan finaalin ManU-Bayern München, jonka aikana joku sattui kaatamaan olohuoneen matolle punaviiniä (jalkapalloa ja punaviiniä. Yes, I know). Siivotessani kämppääni seuraavan vuoden alussa huomasin samaisella matolla kasan suolaa, jonka olimme kaataneet punaviinitahran päälle. Finaali pelattiin toukokuussa.

Joka tapauksessa, nykyään olen vanhempi ja viisaampi. Olen ottanut kotitöissä avukseni alkoholin. Aloitan imuroinnin ns. nopealla syöksyllä (1-2 napsua sitä mitä sattuu kaapissa olemaan, yleensä Jägermeisteria), sitten puolen litran kaljatölkki toiseen käteen ja pölynimuri toiseen. Muuta perhettä on tässä vaiheessa jo kohteliaasti pyydetty siirtymään pois tieltä makuuhuoneeseen läppärin/kirjan/tms kanssa. Tämän jälkeen mieltä ja ruumista stimuloivaa musiikkia soimaan ja hommiin -> Win!

Vielä viime vuonna olin sitä mieltä, että Misfits on parasta siivousmusiikkia ikinä, mutta olen muuttanut mieltäni. Hysteeriset hommat vaativat hysteerisen musiikin, ja vaikka en Dan Deaconia tunnekaan, vaikuttaa siltä, että hän taitaa molemmat.



(Loppukommenttina mainittakoon, että tämä siivousmetodi on omalla kohdallani viime viikosta lähtien taakse jäänyttä elämää. Mutta jos perheeseesi ei kuulu lasta, go for it.)

It's...Vinyl Wednesday or Friday, baby!

Aloitin viikko sitten rinta viisi englannintuumaa röyhällä keskiviikkoisen vinyylisarjan, jonka ideana oli paitsi esitellä ehkä jopa harvinaisia musiikkipaloja, myös elvyttää omaa vinyylilevyjen kuunteluharrastustani. Homma meni puihin jo toisena keskiviikkona, eli toissapäivänä.

Toisaalta voidaan sanoa, että minulla oli hyvä syy. Sain lapsen, kohdallani vieläpä ensimmäisen. Olen onnellinen, kaikki voivat hyvin, lähden kohta sairaalaan mielitiettyjäni katsomaan.

Kun olin itse lapsi, meillä oli siskoni kanssa muutama kappale, joista pidimme hurjasti. Luulen, että kyseiset kappaleet ovat olleet suurina vaikuttimina esimusiikillisdiggarilliseen kehitykseeni. Laulut olivat isämme laajahkosta levykokoelmasta bongattuja. Yksi oli Abban Chiquitita, yksi Maija Poppasesta tuttu Supercalifragilisticexpialidocious, ja yksi Walter Carlosin syntetisaattoriversio What's New Pussycatista.

Jälkimmäinen on ns. ufo tapaus. Walter Carlos oli yksi 60-luvun lopun ja 70-luvun alun syntikkapioneereista. Hän julkaisi vuonna -68 menestykseksi nousseen albumin Switched On Bach ja teki musiikkia Kubrickin Kellopeliappelsiiniin. Isälläni oli neljä Carlosin albumia - Switched On Bach I ja II, Kellopeliappelsiinin soundtrack ja oma suosikkini By Request, joka sisältää What's New Pussycatin. Kyseisen kappaleen soundimaailma tuntui alle kouluikäisestä Antista vähintäänkin kiehtovalta.

Walter Carlos vaihtoi sittemmin sukupuoltaan ja muutti nimensä Wendyksi.

Pussycat by stopshakehoneygo

I can barely breathe (part II)

Vaikka laitan hyvin harvoin ns. välejä poikki yhteenkään ihmiseen, olen tehnyt siten monta kertaa bändien kohdalla. Niin kuin parisuhteissakin, joskus syy on ollut minun, joskus bändin.

Helloween: Heavy Metal Hamsters
Olen jäljittänyt elämästäni hetken, jolloin lakkasin olemasta täysipäiväinen hevari eli metallipää. Oli vuoden 1991 toukokuu. Rakastin Helloweenia. Odotin Helloweenin uutta albumia kuin joulupukkia. Olin säästänyt rahaa. Kun Pink Bubbles Go Ape ilmestyi, riensin Jukebossiin levykaupoille ja intoa puhkuen kotiin vinyyli kainalossa. Albumin kummallinen kansikuva jo hieman arvelutti. A-puolen ensimmäinen biisi oli vitsi. Toinen oli ok. Kolmas oli paska. Neljäs oli paska. Ja kun albumin viides kappale Heavy Metal Hamsters alkoi soida, oli hyvä ettei itku tullut.

Bon Jovi: Always
90-luvun alun kamala aika (kts. part I) ei kestänyt näin jälkikäteen ajateltuna kauan. Pari hassua vuotta ja tiesin kaikesta kaiken. Alwaysiin tiivistyi kaikki se, mitä vihasin. Supersuosittu powerballadi entiseltä kestosuosikilta. Music Television soitti. Diskossa käyvät Take Thatia fanittavat tytöt tykkäsivät. Siinä missä vielä 80-luvun lopussa Bon Jovista heijastunut peilikuva oli sanonut Antille "HELL YEAH!", nyt kuvaa ei tunnistanut edes entiseksi ystäväkseen. Parisuhteemme Bon Jovin kanssa ei koskaan palautunut entiselleen.

CMX: Kultanaamio
Olen yhä sitä mieltä, että Alwaysin kaltainen viisu oli oivallinen syy lopettaa suhde Bon Joviin. Mutta ehkä CMX:n kohdalla hätiköin vähän turhaan. Tilanne nyt vain oli kestämätön 16-vuotiaalle pikkusnobille. Raivo, Kolmikärki ja Veljeskunta ovat tappavan lyömättömiä julkaisuja, ja Aurinkokin vielä vuosikymmenen parhaita levyjä. Ja ne, jotka vähänkään tunsivat minua kasi- ja ysiluokalla muistanevat, kuinka omistautunut CMX-fani olin. Siksi pudotus Auran vesitettyyn lässyttelyyn tuntui liian kovalta. Ja vaikka olen yrittänyt, en ole pystynyt enää palaamaan mukaan Yrjänän posseen.

Nirvana: Smells Like Teen Spirit
Mainittakoon myös, ettei minusta tullut koskaan Nirvana-fania, koska bändi oli liian suosittu mielestäni väärien ihmisten keskuudessa. Offspring ja tietyssä mielessä Green Day kuuluivat samaan kategoriaan. Kuinka tyhmä voi ihminen olla? Parisuhteestani kyseisiin bändeihin olisi hyvinkin voinut tulla...hmm...jos ei kuuma niin ainakin lämmin. Joskus suurimmat virheet ovat niitä, jotka jäävät tekemättä.

Oasis: D'You Know What I Mean?, Who Feels Love?, Lyla etc.
Kun Oasis tapahtui, olin jo tottunut jättämään ja tulemaan jätetyksi. Tämä suhde ei katkennut räjähdyksenomaiseen tyrmistykseen, vaan hitaaseen hiipumiseen sinkku sinkulta ja albumi albumilta. Don't Believe the Truth oli ensimmäinen Oasis-levy, jota en ostanut. Dig Out Your Soulilta en osaa äkkiseltään edes mainita yhtään kappaletta. Omistan yhä kaikki Oasiksen sinkut Stop Crying Your Heart Outiin asti, mutta en nykyään kuuntele juuri muita kuin kahden ensimmäisen levyn aikaisia viisuja.

(Jatkuu jonakin päivänä jossakin numerossa.)

I can barely breathe (part I)

Oliko se vielä vuosi sitten, kun Facebookissa kiersi paljon erilaisia kehotuksia muistiinpanojen/listojen tekoon? En ole enää vähään aikaan sellaisiin törmännyt. Muistin vastanneeni aikanaan vain yhteen, siihenkin väärin.

En haastanut ketään enkä listannut rakastamiani kappaleita. Luettelin lauluja, jotka olivat jättäneet tai jättävät yhä syviä haavoja herkän musadiggarin hauraaseen sieluun. Luin vanhan listani ja tajusin, ettei se ole sinne päinkään täydellinen. Sillä näitä on paljon.

Virtahevot mönkivät
En tiedä, onko Virtahevoista tehty ikinä ns. legendaarisen definitiivistä levytettyä versiota, mutta ekalla luokalla minun oli pakko tutustua kappaleeseen itseni esittämänä. Virtahevot mönkivät, mönkivät, mönkivät / Virtahevot jämerät, paksut pönäkät. Harjun ala-asteen pikkunaperoina meidän piti laulua laulaa, eikä kukaan kertonut syytä. Kotona kuuntelin samaan aikaan vanhempien levy- ja kasettivalikoimasta Abbaa, Harry Belafontea ja Annen jumppalevyä.

Dingo: Levoton tuhkimo
Isosiskoni kuunteli paljon musiikkia, millä oli suunnaton vaikutus omaan musiikkiharrastukseeni. Olin pitänyt Dingosta jo kauan, itse asiassa niin paljon, että huoneeni ovessa oli Neumannin kuva, ja vielä OIKEASSA KOOSSA! Olin maksanut kyseisestä julisteesta pitkän pennin. Eräänä päivänä yksi luokkamme tytöistä toi Levottoman tuhkimon kouluun soittoon. Koska pojat eivät saaneet pitää Dingosta, laitoin kiltisti sormet korviini, irvistin koko kappaleen ajan ja loin merkitseviä katseita muihin luokan poikiin.

London Boys: Dance Dance Dance
Viidennellä tai kuudennella luokalla alettiin järjestää kotibileitä. Osallistumiseni edessä oli kaksi estettä. Toinen niistä oli se, että vanhempani eivät olisi päästäneet minua myöhäisiin illanviettoihin. Toinen oli se, ettei minua kutsuttu niihin. Ok, minulla oli paljon bileissä käyviä ystäviä, ja luultavasti olisin päässyt mukaan, jos olisin pyytänyt päästä. Mutta en ikinä pyytänyt. Muistan, kuinka yhtenä kotibileiltana menin kotiin ja kuuntelin London Boysia repeatilla. Ja ajattelin olevani niin hyvä tanssimaan, että kaikki haluavat aina minut juhliinsa.

Gamma Ray: Lust for Life
Seiskaluokan alkaessa olin kuunnellut pääsääntöisesti heavymetallia jo jonkin aikaa, minkä nyt eurodiscon tanssimiseltani ehdin. Pidin Helloweenia maailman parhaana bändinä, ja olin innoissani myös Kai Hansenin uudesta yhtyeestä. Musiikintunnille sai joskus viedä soittoon lempikappaleitaan, ja päätin soitattaa luokkakavereilleni Gamma Rayta. Yhtä hengenheimolaista lukuun ottamatta kukaan ei pitänyt kappaleesta. Jopa päivien jälkeen jotkut muistelivat, kuinka "Antti toi kouluun sen laulun, josta ei saanut mitään selvää".

MC Hammer: Have You Seen Her
90-luvun alku oli muutenkin kamalaa aikaa. Yläaste, uusia kavereita, pieniä tappeluita ja välinpitämättömiä tyttöjä. Huomasin, että ne pärjäävät, jotka seuraavat muotia (Levi's) ja ovat kapinallisia (tupakka). Olin niin pihalla itseni kanssa, että ostin MC Hammerin levyn. Ja muistan pitäneeni tästä kappaleesta. I mean, 4 real.

(Jatkuu seuraavassa tai sitä seuraavassa numerossa.)

My back pages

Vastasin Jussin blogikirjoitukseen hyvistä musiikkikirjoista, ja ajattelin laittaa oman listani myös tänne hieman täydennettynä. Nämä ovat joko hyviä kirjoja, lukemisen arvoisia kirjoja tai sellaisia, jotka ovat puutteistaan huolimatta vaikuttaneet omaan musiikkiharrastukseeni.

Please Kill Me - The Uncensored Oral History of Punk
Legs McNeilin ja Gillian McCainin hieno, 100% haastatteluihin perustuva teos amerikkalaisista, lähinnä New Yorkissa vaikuttaneista yhtyeistä 60-luvun lopulta 70-luvun loppuun. Sceneen kuuluivat enemmän tai vähemmän tiiviisti Velvet Underground, MC5, The Stooges, New York Dolls, Lou Reed, Ramones, Television, Richard Hell, Blondie, Dead Boys jne. Tähän kirjaan liittyen tein muutama päivä sitten myös soittolistan.

Jee jee jee - Suomalaisen rockin historia
Seppo Bruunin, Jukka Lindforsin, Santtu Luodon ja Markku Salon toimittama järkäle kotimaisesta rockmusiikista. Todella kattava perusteos, joka ei tosin pureudu syvällisesti yhteenkään aiheeseen.

31 Songs
Nick Hornbyn esseekokoelma ei ole ns. oikea (tai perinteinen) musiikkikirja siinä mielessä, että sen käsittelytapa on todella henkilökohtainen. Hornbyllä on kuitenkin jokin tietty pointti kunkin kappaleen kohdalla, poikkeuksellisen kirkas näkemys musikiista ja tietysti kyky kirjoittaa sanomansa helposti luettavaan muotoon.

Miettinen Muistelmat
Suomalaisen punkin grand old maniksi tituleeratun Kimmo Miettisen pikkupokkari vuodelta 1983. Kirja käsittelee pääosin Hilse-lehteä ja suomalaisen punkskenen syntyä, kukoistusta ja hiipumista. Todella mielenkiintoinen katsaus kyseiseen aikaan.

Hilse - Suomipunkin alku ja juuri
Luojan kiitos Like julkaisi viime vuonna Hilseen parhaat jutut yksissä kansissa. Periaatteessa tämäkään ei siis ole oikea kirja, vaan kokoelma lehtijuttuja. En oikein tiedä, mihin Hilsettä vertaisi, jos pitäisi selittää lehden tärkeyttä sellaiselle, joka ei ole sitä lukenut. Ehkä näin: Hilse oli suomalaiselle punkrockille sama kuin Pahkasika oli suomalaiselle huumorille. Tai Facebook on sosiaaliselle medialle. Hilseen numerot 4 ja 5 ovat täynnä sellaista tekemisen riemua, jota en ole tavannut missään muussa musiikkijulkaisussa.

(Pätemisen tekona mainittakoon, että omistan kaikki alkuperäiset Hilseet, ja lisäksi lukuisia kaksois- ja kolmoiskappaleita. Ja molemmat Hilselp:t. Ja Hilse-levyjen julkaiseman Hassisen koneen debyyttisinglen. Ja kaikki Bambi-lehdet, jotka Miettinen päätoimitti Hilseen loputtua. Antti=fani.)

Elvis
Albert Goldmanin vuonna 1981 julkaistu antiteesi Elviksestä on poikkeuksellinen tapaus. Goldman teki yli neljä vuotta taustatöitä ilmeisenä tavoitteenaan teurastaa rockin kuningas. Goldmanin Elvis on lahjaton, muita kopioiva mielisairas perverssi. Ennen kuolemaansa Goldman ehti kirjoittaa vastaavanlaisen, satoihin haastatteluihin perustuvan kirjan The Lives of John Lennon.

Getting High - The Adventures of Oasis
Paolo Hewitt kirjoitti tämän noin 400-sivuisen Oasis-historiikin vuonna -97, siis ennen Be Here Nown julkaisua. Oasiksen kunnianpäivistä kertovassa kirjassa päästään jopa yllättävän lähelle Gallagherin veljeksiä, ja on tavallaan hienoa lukea kirjaa, jossa ei vielä tiedetä, että yhtye on jo julkaissut valtaosan parhaasta materiaalistaan.

Uusi aalto - Suomessa julkaistut punk-levyt hintatietoineen
Aika on pääosin ajanut ohi Petri Kantolan, Matti Kärnän ja Kimmo Pekarin toimittamasta punk-katalogista. Silti juuri kyseinen pokkari teki minusta aikanaan levyjen keräilijän. Lukioikäisenä sata markkaa maksava single tuntui todella, todella arvokkaalta. Varsinkin kirjan kattavat discografiat ja runsas kuvitus toimivat yhä.

It's......Vinyl Wednesday, baby!

Olin tehnyt suunnitelman. Esittelisin keskiviikkoisin pikku siivuissa sellaisia musiikillisia herkkupaloja, joita ei saa iTunesista, Spotifysta tai Youtubesta. Tai ainakaan Spotifysta. Toiminta ehkä elvyttäisi syntisen vähälle jäänyttä harrastustani vinyylien kanssa.

Perustin oikein oman accountinkin Soundcloudiin ja kaikkea. Ensimmäisenä kappaleena olin suunnitellut uploadaavani Patrik Fitzgeraldin taivaallisen folk-punkklassikon Safetypin Stuck in My Heart, kunnes huomasin sen olevan Youtubessa. Fail. Harmi sinänsä, sillä se oli yksi niistä harvoista kappaleista, jonka olin jo aikanaan siirtänyt omalle koneelleni surkealla usb-levysoittimellani. Enkä voi väittää, ettei syy juuri kyseisen kappaleen esittelyyn ensimmäisenä olisi ollut juuri siinä. Aikanaan, kun siirsin laulun digitaaliseen muotoon, sitä ei löytynyt mistään.



Jeah. Ensipettymyksen jälkeen muistin omistavani Ashin debyyttisinglen Jack Names the Planets. Siinäpä biisi! Ja singlekin on suht harvinainen, koska sitä painettiin aikanaan vain 2000 kappaletta. Lisäksi Ash oli sen verran tyytymätön alkuperäiseen vuoden 1994 versioonsa, että äänitti kappaleen uudelleen debyyttialbumilleen Trailer. Hyvä. Paitsi että sekin biisi on Youtubessa.



Vaikeuksia / vaikeuksia / aina vaan. En luovuttanut. Kokeilin Jalla Jallaa. Ei Spotifyssa, ei Youtubessa, iTunesissakin vain yhtyeen kehnoin julkaisu Graverobbers Handbook...täydellistä! Valitsin soittoon Crumelur-albumin kauniin baari-ihastumiskuvauksen Between us. Levy ON julkaistu myös cd:nä, mutta eipä noita ainakaan Citymarketista saa.

Jalla Jalla oli kotoisin Rovaniemeltä. Yleensä bändin yhteydessä tavattiin mainita, että orkesterin jäsenet harrastivat mäkihyppyä. Yhtye julkaisi kolme singleä, yhden ep:n, yhden mini-lp:n ja kolme studioalbumia.

BetweenUs by stopshakehoneygo

It's such a gamble when you get a face

Eräänä päivänä keväällä vuonna 1999 riitelin silloisen tyttöystäväni kanssa. En muista riidan tarkkaa syytä, mutta muistaakseni minä olin oikeassa ja hän väärässä. Päättelen tämän siitä, että riitelimme paljon, ja minä olin usein oikeassa ja hän usein väärässä.

Silloinen tyttöystäväni teki riidan aikana pahan virheen. Palaan siihen kohta.

-

Hittoko siinä New Yorkissa nyt on niin hienoa? Tai Detroitissa. Tai CBGB OMFUGissa ja Max's Kansas Cityssä. Tai Lou Reedissä, Iggy Popissa, Richard Hellissä, Wayne Kramerissa, Tom Verlainessa, Patti Smithissä ja Handsome Dick Manitobassa.

Kun jotenkin vaikuttaa siltä, että kyseiset tyypit kantoivat niitä samoja vahvistimia, soittivat samoille muutaman sadan ihmisen porukoille, joivat samoja juomia ja oksentelivat samoihin rappukäytäviin kuin ihmiset kaikkialla muuallakin. Ainakin ennen kuuluisuuttaan, "aikana jolloin se klassisin materiaali julkaistiin".

Jos minä nyt vertaan New Yorkin 70-luvun musiikkisceneä Tampereen nykyiseen rocksceneen, niin eihän meillä täällä Tampereella ole juuri yhtään samalla tavalla klassista orkesteria. WHAT IS GOING ON, MAAAN? Miksi minun levyhyllyni on täynnä newyorkilaisten bändien albumeita? Minkä takia työhuoneemme seinällä on kuva Velvet Undergroundista eikä Mustista enkeleistä?

It's all so confusing.

-

Olin ennen kyseistä riitaa kuunnellut Richard Hell and the Voidoidsin albumia Blank Generation. Olin ostanut levyn antikvariaatti Aikakoneesta. Omistamani yksilö oli alkuperäinen jenkkipainos (yes, Antti=supernerd), josta olin maksanut kohtuullisen summan rahaa. Kannattaa muistaa, että elettiin vielä aikaa, jolloin levyjä ei saanut itselleen tuosta vain tilaamalla. Olin onnellinen ja ylpeä omistamastani Richard Hellistä. Jopa niin ylpeä, että pidin levyä esillä silloinkin, kun se ei varsinaisesti ollut soitossa.

Syytä en muista, mutta asuntoni lattialla oli pihdit. Kesken riidan silloinen tyttöystäväni nappasi ne käteensä, käveli levysoittimeni luokse, tarttui niillä Blank Generationin kanteen ja alkoi heilutella sitä ilmassa voitonriemuisena.

Tapasin nykyisen vaimoni myöhemmin samana vuonna.

Please Kill Me

A law that shatters earth and hell

Kävimme pääsiäisenä barcelonalaisessa hevibaarissa. Bar Tequila oli lähtökohdiltaan kuin mikä tahansa muukin elämää nähnyt rokkiluola, mutta sillä oli kourassaan muutama ylivoimainen elämän valttikortti.

Valttikortti 1: Baaritiskillä jokaisen jakkaran yläpuolella oli kuulokkeet, joista pystyi kuuntelemaan samaa musiikkia kuin baarissa muutenkin soi. Mutta lujempaa! AAAAAAAALLLRRRIGHT! Jos halusi vain juoda kaljaa ja headbangata heavymetallia, ei muuta kuin luurit päähän ja irti vieruskaverin hölmöistä jutuista. Lisäksi baaritiskillä syntyi outo yhteys kuulokepäiden kesken, kun katseiden kohdatessa ihmiset nyökkäilivät tyytyväisenä kuuntelemansa jyräyksen tahtiin.

Valttikortti 2: Vaikka valtaosa musiikista olikin perinteistä heavybaaritavaraa (Motörhead, Metallica, Rammstein, väliin Iggy Pop tai Sex Pistols, sitten AC/DC ja Megadeth), baarissa soi myös kiitettävän paljon espanjalaista raskasta rockia. Baaritiskillä oli kyniä ja paperia biisitoiveiden esittämistä varten, mutta käytin kyseisiä välineitä lähinnä kysyäkseni dj:ltä kappaleiden nimiä ja esittäjiä.

Valttikortti 3: "Jumalaisen kaunis baarityöntekijä". Eräs seurueemme jäsenistä rakastui palavasti baarissa työskennelleeseen tyttöön, mikä taisi omalta osaltaan vaikuttaa jopa suuresti siihen, että kävimme paikassa joka ilta. Tytöllä oli pitkät tummat hiukset ja valkoinen tank top, ja hän osasi baarissa soivien heavybiisien sanat. Ville left his heart in Barcelona.

Valttikortti 4: Baarissa sai polttaa tupakkaa. Tämä on joko valttikortti tai mustapekka näkökulmasta riippuen. Itselleni baaritupakointi on aina ollut yhdentekevä asia, mutta heavybaari-illan jälkeisenä aamuna jotenkin vain kuuluu kysellä itseltään, johtuuko pääkipu liian kovalla soineesta musiikista, liiallisesta viinanjuonnista, liiasta tupakansavusta vai siitä, onko kenties saanut jossain vaiheessa turpaansa.

Valttikortti 5: Yöllä baarin mentyä kiinni barcelonalaiset nuoret myivät ulkopuolella jääkylmiä sixpackejä ja parmankinkkupatonkeja halvemmalla kuin Suomessa kukaan koskaan tuohon aikaan olisi myynyt. Ok, kyseiset tyypit eivät houkutelleet asiakkaikseen juuri Bar Tequilasta tulevia, mutta olivat kuitenkin ilta toisensa jälkeen juuri matkamme varrella baarista asuntoon.

Valttikortti 6: Extremoduro. Olen päättänyt, etten ota selvää, mistä kappale Puta tarkalleen ottaen kertoo. Suhtaudun lauluun samalla tavalla kuin suhtauduin 80-luvulla Kissin tai W.A.S.Pin machopullisteluihin. Sivuutan sovinismia koskevat kysymykset. Viittaan gangstarappiin ja Esko Kiesiin. Annan vaimolleni jalkahierontaa, ostan söpöläisiä vauvanvaatteita ja jynssään kylpyhuoneen. Laitan ruokaa, otan kädestä kiinni ja pussailen.