 |
| Kelpo remix kelpo biisiin kelpo artistilta ja kelpo remixaajalta. |
1. Aika julkaisurikas päivä takana. Monelta core-bändiltä erilaisia julkaisuja, osa hyviä, osa huonoja, osa jänniä. Vaikka en yleensä tee ns. kokoelmapostauksia, tällä kertaa se lienee jokaiselle osapuolelle paras ratkaisu.
2. Belle & Sebastianin The Primitives -cover Crash menee edellä esitellyistä kategorioista viimeiseen. The Primitivesin alkuperäinen popralli on taivaallisen hyvä, eikä Belle & Sebastianin tulkinta edes yritä ylittää sitä. Poppoo on kääntänyt koko kappaleen vänkään swingimuotoon, joka joko tuntuu ihan kivalta tai vaikuttaa ihan totaalisen paskalta idealta. Ei se taida minulla mihinkään kestokuunteluun jäädä, ja huomatessani esittäjän ja biisin ensimmäistä kertaa odotin kyllä huomattavasti tenhoavampaa tulkintaa.
3. Bon Iverin Towers on viime vuonna ilmestyneen Bon Iver-albumin paras kappale, joka on saanut tuekseen koskettavan ja asiaankuuluvasti viipyilevän musiikkivideon. Siinä partasuu mies pakkaa kalastutarpeensa autoon ja lähtee pyytämään Ahdin antimia. Vanhus ja meri -kytkennöiltä ei vältytä.
4. Girlsin video Father, Son and Holy Ghost -levyn kappaleesta My Ma on vähän niin kuin tunteisiinkäyvä, joskin kellastuneet valokuvat ja taakse jääneen elämän kaihomielinen muistelu on niin suomalaiskansallisen tuttua, ettei siitä kovin hirveästi voi kyyneleitä vuodattaa. Itse biisihän on mitä mainioin.
5. Arctic Monkeysin R U Mine? on tavanomaisella kitarariffillä ja perusrumpufilleillä kuorutettu supergeneerinen ylijäämäpala, joka ei lämmitä yhtäkään maailman ihmistä, vaikka jotkut fanit saattavatkin niin itselleen uskotella.
6. Katsoimme vaimon kanssa tänään Nick Hornbyn kirjaan perustuneen elokuvasovituksen About a Boysta ja mieleen muistui, kuinka kova musiikiniskijä Badly Drawn Boy (Damon Gough) olikaan 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. The Hour of Bewilderbeast on genrensä valioyksilöitä, jonka jokaisen pitäisi sekä omistaa että kuunnella. Rauhassa, ajatuksen kanssa.
7. Stuart Murdochin ääntä kelpaa kyllä kuunnella swinginkin grooven kanssa.
Hihihiiii-hihiii! Hihiii! Nyt on käynyt James Blakelle ja Bon Iverille ns. vanhanaikaiset. Minäpä satun tietämään miten kettu haukkuu, eikä se hauku ollenkaan sillä tavalla kuin Fall Creek Boys Choirin superhauska ketunhaukahdus-sample antaa ymmärtää. Ihan koira se on. Syntetisaattori-koira.
Tai sitten kyseessä on jokin neljännen levelin nerojen megavedätys. Että jee, laitetaan levyn kanteen ketun kuva mutta biisiin syntetisaattori-koira. Että sitten indiepoikaset ja -tyttöset kuuntelevat seuraavat tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet meidän mestariteostamme luullen, jotta että kettuhan se siellä haukahtelee. Ja sitten jossain dramaattisessa haastattelussa miehet paljastavat asian oikean laidan ja kaikki indiepoikaset ja -tyttöset ovat ihan että NOOOOOOOOUUUUUUUUUUUU! että mun uskoni neroihin on tiessään, että mua on huijattu, että mitä mää nyt teen tälle mun Indie Fox 4eva -tatuoinnille?
Niin sen täytyy olla. James Blaken ja Bon Iverin kaliiberisille musiikintekijöille ei satu vahingossa virheitä.
Fall Creek Boys Choir on rakennettu emailin välityksellä tänä keväänä. Justin Vernon laulaa, Blake tuottaa. Kokonainen levy Enough Thunder ilmestyy lokakuussa. Biisi menee kirkkaasti vuoden parhaiden joukkoon, ja vastaavalla menolla albumikin (tai ep) menee. Vaikka Anttia varmaan naurattaakin elämänsä loppuun asti tuo feikkikettu.
Facebookissa kiersi muutama päivä sitten polli, jossa kysyttiin, kuka on maailman paras Bon. Vaihtoehtoina olivat muun muassa klassikkomäen miehet Bon Scott, Simon Le Bon ja Jon Bon Jovi. Bon Iver ei ollut saanut yhtään ääntä. Jopa Napoleon Bonaparte päihitti hänet.
Sinänsä mielenkiintoista, sillä yleisestä arvostuksesta ja neljän vuoden takaisen For Emma, Forever Agon -arvioista päätellen Iverin pitäisi olla nykyisistä lauluntekijöistä arvostetuimpia. Saattaapi hyvin olla, että muutaman kuukauden päästä Justin Vernonin yhtye/taiteilijanimi saisi vastaavassa kyselyssä huomattavasti enemmän kannatusta, kunhan ihmiset saavat kunnolla sisäistettyä hänen taiteilemansa tuoreen Bon Iver -albumin. Se kun on aika saakelin hyvä.
Näin on toki on helppo sanoa nyt, kun Pitchfork antoi levylle poikkeuksellisen suuren arvosanan 9.5. Itsekin tartuin levyyn vasta tuon arvostelun jälkeen, lähinnä siksi, että halusin tietää osuuko fuzz ja buzz omaan sydämeeni. (Bon Iverin debyytti kuului aikanaan niihin levyihin, joihin en jostain syystä tutustunut, joten olin tanakasti kujalla sen suhteen, mistä ihmiset oikein intoilivat.)
En vielä muutaman kuuntelun jälkeen pidä Bon Iveriä viiden tähden julkaisuna, mutta uskomuksissani on, että se kasvaa kuunteluiden lisääntyessä. Levyn biiseistä Towers on jo ainakin lunastanut paikkansa Best Tracks of 2011 -listalleni. Jussi kirjoitti albumista hyvän arvostelun Rumbaan ja Tomi hienon song-by-song -kirjoituksen Echoes-blogiinsa. Niistä lisää, jos kaipaa syvempää näkemystä albumista.
Bon Iver - Towers
Albumin voi jonkin aikaa myös streamata laillisesti.
