Belle & Sebastian - Crash (The Primitives)

1. Aika julkaisurikas päivä takana. Monelta core-bändiltä erilaisia julkaisuja, osa hyviä, osa huonoja, osa jänniä. Vaikka en yleensä tee ns. kokoelmapostauksia, tällä kertaa se lienee jokaiselle osapuolelle paras ratkaisu.

2. Belle & Sebastianin The Primitives -cover Crash menee edellä esitellyistä kategorioista viimeiseen. The Primitivesin alkuperäinen popralli on taivaallisen hyvä, eikä Belle & Sebastianin tulkinta edes yritä ylittää sitä. Poppoo on kääntänyt koko kappaleen vänkään swingimuotoon, joka joko tuntuu ihan kivalta tai vaikuttaa ihan totaalisen paskalta idealta. Ei se taida minulla mihinkään kestokuunteluun jäädä, ja huomatessani esittäjän ja biisin ensimmäistä kertaa odotin kyllä huomattavasti tenhoavampaa tulkintaa.

3. Bon Iverin Towers on viime vuonna ilmestyneen Bon Iver-albumin paras kappale, joka on saanut tuekseen koskettavan ja asiaankuuluvasti viipyilevän musiikkivideon. Siinä partasuu mies pakkaa kalastutarpeensa autoon ja lähtee pyytämään Ahdin antimia. Vanhus ja meri -kytkennöiltä ei vältytä.

4. Girlsin video Father, Son and Holy Ghost -levyn kappaleesta My Ma on vähän niin kuin tunteisiinkäyvä, joskin kellastuneet valokuvat ja taakse jääneen elämän kaihomielinen muistelu on niin suomalaiskansallisen tuttua, ettei siitä kovin hirveästi voi kyyneleitä vuodattaa. Itse biisihän on mitä mainioin.

5. Arctic Monkeysin R U Mine? on tavanomaisella kitarariffillä ja perusrumpufilleillä kuorutettu supergeneerinen ylijäämäpala, joka ei lämmitä yhtäkään maailman ihmistä, vaikka jotkut fanit saattavatkin niin itselleen uskotella.

6. Katsoimme vaimon kanssa tänään Nick Hornbyn kirjaan perustuneen elokuvasovituksen About a Boysta ja mieleen muistui, kuinka kova musiikiniskijä Badly Drawn Boy (Damon Gough) olikaan 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. The Hour of Bewilderbeast on genrensä valioyksilöitä, jonka jokaisen pitäisi sekä omistaa että kuunnella. Rauhassa, ajatuksen kanssa.

7. Stuart Murdochin ääntä kelpaa kyllä kuunnella swinginkin grooven kanssa.

Girls - Lawrence (new song)

Tässäpä olisi nyt tarjolla se Girlsin uusi biisi, jota on jo pari päivää odotettu. Christopher Owens kirjoitti oikein kirjeenkin, jossa hän kertoo tehneensä sen vuonna 2008, aikaan, jolloin hän vielä vaikutti yhtyeessä Holy Shit.

Lawrence on kunnianosoitus Feltin nokkahenkilö Lawrence Haywardille, siinä ei ole sanoja, Owens on unelmoinut Haywardin laulavan sen, ja jotenkin nykyaikaa ja internetiä ja Amerikkaa ja meemiä olisi, jos jonkun ajan päästä Hayward julkaisisi laulullisen version kappaleesta.

Jos minä olisin markkinahenkinen henkilö esimerkiksi jossain isohkossa indiemediassa, minä pyytäisin Owensia, Haywardia ja tukkua ,iuta osaavia laulajia ja/tai lauluntekijöitä kirjoittamaan laulun Lawrencen päälle ja julkaisisin kokoelman ilmaiseksi netissä. Ja ehkä 200 kappaleen painoksena Record Store Dayssä. Tai jotain vastaavaa.

Girls - Lawrence by PIAS Entertainment

Bonuksena Girlsin upea liveversio Vomitista hylätyssä brooklyniläisessä kirkossa taltioituna.

Girls - Father, Son, Holy Ghost

Poppareiden hämmennyksen voi aistia tässä ristiriitaisten kirjoitusten viidakossa. Pitchfork [9.3]. Rumba 2/5. Toisen mielestä vuoden parhaita levyjä, toisen mukaan pop-viittausten täyttämä retrosekamelska. Uncut 60. BBC 70. Spin 90. Mikä on totuus? Onko se hyvä? Onko se pettymys? Älä huoli, Antti kertoo.

Father, Son, Holy Ghost ei ole sellainen mestariteos, jota odotin tai toivoin, vaikka sen ansiot ovatkin ilmeiset. Levy loikkii kepeästi vuosikymmeneltä toiselle, lainaa soundin sieltä, melodian täältä ja rytmiikan tuolta, kuulostaa populaarimusiikin jokaisen aikakauden hiilipaperikopiolta mutta onnistuu kuitenkin lopulta säilyttämään omaperäisen ilmeensä. Upea Vomit saa kylmät väreet kulkemaan vielä viikkojen kuuntelun jälkeenkin, mutta albumin tasapaksuimmat hetket, esimerkiksi melodisesti superstandardit My Ma ja Magic kuluttavat itsensä loppuun jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Onneksi Christopher Owens onnistuu tulkinnallaan kääntämään albumin heikoimmat hetket plussalle. Owensin preesensiä täynnä oleva herkkä ääni puhaltaa kliseisiltä vaikuttavat lauseet täyteen merkitystä, ja vaikka esimerkiksi Saying I Love Youn alkusäkeet How can I say I love you, now that you've said I love you, and how can I say I need you, now that you've said I need you kuulostavat kirjoitettuina lapsellisilta, laulettuina ne heräävät eloon.

Girlsin retroilua kauhistellessa kannattaa muistaa, että muilta vuosikymmeniltä ammennetut lainat alkavat olla jo paitsi todella yleisiä, myös niin monennella kierroksella, että musiikillisten viitausten varsinaista alkuperää on merkityksetöntä jäljittää. Se mikä jonkun korvaan kuulostaa 90-luvulta, merkitsee toiselle 80-luvun revivalia, 70-alun jälkijättöä tai 60-lukulaista "autenttista soundia". Vuonna 2011 retro tarkoittaa aivan eri asiaa kuin se kymmenen vuotta sitten tarkoitti, ja vuosi vuodelta kaikki äänelliset ja rytmilliset ratkaisut alkavat olla lähempänä groundwateria, ajatonta ja alkuperäisestä genrestään irronnutta musiikin perusraaka-ainetta.

Girls tietää, miten populaarimusiikin rakennuspalikoita käytetään. Owens osaa kuljettaa mestarillisesti kappaleidensa tunnelmaa ja rakentaa taitavasti merkityksiä soundillisten ja sovituksellisten ratkaisujen varaan. Ja bändinä Girls soittaa, ainakin levyllä, juuri niin kuin pitää - orgaanisesti, maneerittomasti ja tarvittaessa valtavalla dynamiikalla. Parhaimmillaan Father, Son, Holy Ghost on pakahduttavan koskettava, ajaton ja kuuntelua kestävä albumi, ja vaikka levyä vaivaakin ajoittainen itsestäänselvyys, sen hienoimmat hetket loistavat kirkkaampina kuin mikään muu.

Nautitaan niistä.

Girls - Honey Bunny

Omigod, omigod, omigod! Uusi biisi Girlsiltä. Nimetty ihan tosi hölmösti Honey Bunnyksi. Jännitys kasvaa.... to the Stopshakehoneygomobile, let's go!

Ei liene mikään salaisuus, että Girls on Antin supersuosikkiorkesteri. Ehkä nykyään vaikuttavista ja levyjä tekevistä bändeistä suosikein. Carolina oli mielestäni viime vuoden paras biisi, Vomit tämän vuoden parhaita ja vielä julkaisematon albumi Father, Son, Holy, Ghost syksyn odotetuin julkaisu.

Honey Bunny lienee taktisesti valittu aurinkoinen popbiisi Vomitin itsesäälin ja alakuloisen toiveikkuuden jälkeen. Soundillisesti kappale seilailee, näkökulmasta riippuen, 60-lukulaisissa beachtunnelmissa tai 70-lukulaisissa purkkapopfiiliksissa, kevyesti, tarttuvasti, hyväntuulisesti ja koukuttavasti. Se ei ole sävelteoksena yhtä massiivisen upea kuin Vomit, mutta hetkessä kiinni olevana poprallina se on tykkiässäkamaa.

13. syyskuuta, baby. 13. syyskuuta. Odotukset sky high. 13. syyskuuta.

Girls - Vomit (video)

As a dog returns to its vomit, so a fool repeats his foolishness.

Proverbs 26:11

Jos olit jossain vaiheessa ajatellut, miksi Girlsin uuden biisin nimi on Vomit, niin tuosta syystä. Tyylikäs, mutta löyhä viittaus Raamattuun. Luonnollisesti ilman Christopher Owensin vinkkausta mahdoton tulkinta. Mutta ihan kiva.

Biisin videossa harrastetaan autopornoa Ford Mustangin kustannuksella ja ajetaan Scorsesen Taxi Driverin tyylisissä tunnelmissa ympäri kaupunkia. Kauniin ahdistuneita ollaan. Valot pyörivät, ihmisten kasvot eivät jää mieleen. Lopussa hieno tunnelma päätetään pudottaa takaisin maanpinnalle. Kai aika hauskasti.

Niin kuin edellisestä Vomitin postauksesta saattoi käydä ilmi, biisi on mielestäni vuoden parhaita. Eli kategoriassa viisi tähteä & tykkiässä & tajuttoman kova. Girlsin toinen albumi Father, Son, Holy Ghost julkaistaan 13. syyskuuta. En odota mitään muuta levyä yhtä paljon.

Girls - Vomit (new song)

No nyt! Vuosi 2011 on ollut täynnä toinen toistaan upeampia indiediscojumputuksia, indierocktikutuksia, altsukaahauksia ja punkrypistyksiä, mutta eeppiset, moniosaiset slowarifiilistelyt ovat jääneet vähemmälle. Mutta nyt. Uusi biisi Girlsiltä. Suoraan kuolemattomien teosten joukkoon.

San Franciscosta kotoisin olevan Girlsin viime vuonna ilmestynyt Broken Dreams Club -ep oli vuoden kovimpia julkaisuja. Sen päättävä liki kahdeksanminuuttinen Carolina oli mielestäni vuoden 2010 paras biisi. Olin tuolloin sitä mieltä, että Girlsillä on uskomaton itseluottamus tekemiseensä. Yhtye oli nousemassa keskitasoa paremmasta yhtyeestä joksikin suuremmaksi, poikkeuksellisiin ratkaisuihin pystyväksi orkesteriksi. Kirjoitin, ettei Girls enää kaihoa sinne jonnekin, vaan että se on jo matkalla.

Ja niin se näyttäisi olevan. Vomit on tietyiltä osiltaan Carolinan kaltainen fiilistely, mutta sen tunnelma on täysin toinen. Kappaleen sonicyouthmaiset dynamiikanvaihtelut, melankolinen alavire ja Christopher Owensin piittaamattoman pettyneeltä kuulostava laulusuoritus luovat yhdistelmän, jollaista ei ole aikaisemmin bändiltä kuultu. Yhtye kuljettaa mestarillisesti tunnelmaa alun epätoivoisesta itsesäälistä lopun toiveikkaaseen come into my heart -pyyntöön, joka saa hammondjuoksutuksineen ja gospelkuoroineen ihon kananlihalle.

Yleensä yhtyeet joko kertovat kappaleillaan tarinan tai luovat kuvan jostakin hetkestä. Girls onnistuu kertomaan tarinoita tunnetiloja muuttamalla, ilman alleviivattua narratiivia. Yhtyeen eeppisimmät biisit eivät kuitenkaan käänny puolihumoristisiksi rockoopperoiksi, vaan ne kehittyvät hienovaraisesti, jopa niin, ettei asiaan välttämättä kiinnitä ollenkaan huomiota.

Se on uskomaton taito.

Girls, "Vomit" by The FADER

Girlsin kakkosalbumi Father, Son, Holy Ghost julkaistaan 13. syyskuuta.

Best Tracks of 2010 (10-1)

(50-41) (40-31) (30-21) (20-11) (10-1)

#10 Big Wave Riders – Big Sound
Big Wave Riders on se kotimainen yhtye, josta minä olen tänä vuonna intoillut eniten. Näyttäisi siltä, että indiepiireissä ollaan nyt samanlaisessa tilanteessa kuin progetyypit olivat 70-luvulla Wigwamin, metallipäät 80-luvulla Stonen ja altsuilijat 90-luvulla Flaming Sideburnsin kanssa. On hienoa, että tällainen bändi tulee Suomesta. Myös minulla positiivinen ensikosketus bändiin tapahtui Big Soundin kautta.

Big Wave Riders - Big Sound by Big Wave Riders

#9 Sleigh Bells – Infinity Guitars
Mietin muutamia hetkiä, minkä kappaleen Sleigh Bellsin loistavaakin paremmalta Treats-levyltä valitsisin. Bändi julkaisi Infinity Guitarsin sinkkuna jo viime vuonna, mutta toisaalta albumi ilmestyi tänä vuonna, joten whatthehell. Minun on mahdotonta olla huitomatta nyrkillä ilmaan lopun rymistelyn aikana. Tosin teen sen hillitysti, koska olen jo aikuinen.


#8 Neufvoin – Polar Song
Jos Big Wave Riders on mielestäni vuoden paras kotimainen yhtye, Neufvoinin Polar Song on vuoden kotimainen kappale. Miia, Tomi ja Sami intoilivat kukin tahoillaan yhtyeestä lokakuussa ja hyvä niin, sillä printtimedian puolella Polar Songia ei taidettu juuri noteerata. Omissa kirjoissani biisi sijoittuu samaan kotimaisten esitysten all-time-best-ever-kategoriaan kuin esimerkiksi City and the Streets, Luvher or Hater, Pupu Tupuna, Machine tai Pour Beibinoire.

Polar Song by Neufvoin

#7 Arcade Fire – Suburban War
Arcade Firen The Suburbs ei pettänyt, vaikka se olikin ehkä vähän tavanomaisempi kuin bändin aikaisemmat albumit. Tai ei ehkä tavanomaisempi, mutta pienemmällä paatoksella väännetty. Tykästyin levyn kappaleista eniten Suburban Wariin jo ensimmäisellä kuuntelulla.


#6 The Naked & Famous - Young Blood
Olen huomannut, että useimmat best of -listojeni laulut ovat (ainakin sanoituksiltaan) surullisia/kaihoisia esityksiä, joissa kaivataan jotain, oli se sitten mielenrauhaa, omasta elämästä kadonnutta henkilöä tai sitä joka ei koskaan omaan elämään saapunut. Joko kaihotaan tai raivotaan, tilanteesta riippuen. Young Blood tuntuu vetävän samasta narusta, mutta positiivisella tavalla.


#5½ Sufjan Stevens - I Walked
Minäpä se olenkin varsinainen best offien tekijä. Sufjan Stevens sujahtaa hienosti sijalle viisi ja puoli, koska olin jo ehtinyt saada listan täyteen. Lupasin itselleni, etten näpelöi valintojani, mutta kerrankos sitä (taas) päätöksistään lipsuu. Vaikka ihastumiseni I Walkediin on vasta muutaman päivän ikäinen, olen varma, ettei laulun teho katoa mihinkään tulevien kuukausien aikana. Olisikohan se jotain 4-5 tuntia, kun eilen kuuntelin kappaletta. Ja ehkä tänään samat. Maaaaginen veto.


#5 Perfume Genius – Mr. Peterson
Useilla artisteilla on ongelmia uskottavuutensa kanssa. Enkä nyt tarkoita mitään laulukilpailusta saatua epäuskottavuusstigmaa vaan sitä, että heidän esityksiään on vaikea uskoa todeksi. Jos nuori bändi laulaa olevansa "koukussa" tai "sekaisin" tai "päästään vialla vuoksesi sun" ei kannata ihmetellä, jos pirkkalalainen post alt konkari tulee taputtamaan olalle ja sanoo, että kyllä se siitä, ota tästä vaivojesi vastineeksi vaikka suklaapatukka. Mr. Petersonin tarina ei välttämättä ole tosi, mutta Perfume Geniuksen kappaleeseen luoma tunnelma on. Ja sillä on merkitystä.


#4 Crystal Castles ft. Robert Smith - Not in Love
Yksi nykyindien hienouksista on se, ettei bändien välttämättä tarvitse harjoitella vuosikausia, omistaa satojen eurojen soitinarsenaalia tai edes vuokrata treenitilaa. Jos miljoonia tienanneet heput pystyvät tekemään uuden albuminsa iPadilla, miksi siihen ei pystyisi makuuhuoneessaan demoja vääntävä popparinalku? Hyvin usein makuuhuoneneroilta puuttuu kuitenkin kaksi asiaa. Toinen on poikkeuksellinen laulutaito, toinen on karisma. Not in Lovessa Crystal Castles sai sen, mitä klassikon tekoon tarvitsi - Robert Smithin.


#3 Radio Dept. - Never Follow Suit
I want to, I always wanted to belong to the freak scene, or anyone who had set their mind to never follow suit again, because they have to. Clinging to a Scheme on todella tärkeä levy, jolta olisin valinnut listalleni montakin kappaletta ilman biisi per bändi -sääntöäni. Never Follow Suit on noussut levyn suurimmaksi suosikikseni (ohi Heaven's on Firen ja This Time Aroundin) sanoituksensa takia.


#2 James Blake – I Only Know (What I Know Now)
Kirjoitin marraskuussa näin: "On tapahtunut jotain mystistä. Olen viimeisen vähän yli vuorokauden aikana kuunnellut I Only Know'ta kymmeniä kertoja. Meaning, jos kappaleen ehtii kuunnella tunnissa 11 tai 12 kertaa, olen viettänyt sen kanssa monta tuntia, tästä ajasta jopa yllättävän ison osan keskittyneesti kuulokkeet päässä. Enkä vieläkään ole kunnolla kyennyt ratkaisemaan sitä." Pari päivää siinä meni.

James Blaken 7. helmikuuta julkaistava debyyttialbumi lienee vuoden päästä usealla best of 2011 -listalla. 2011 saattaa muutenkin olla vuosi, jolloin sävellyksensä tuotannollisin keinoin silpovat artistit muodostavat oman genrensä (enkä puhu nyt dubstepistä).


#1 Girls – Carolina
Girlsillä näyttää olevan uskomaton itseluottamus tekemiseensä. Harva bändi olisi tohtinut tehdä Carolinasta liki kahdeksanminuuttista, hitaasti huippuunsa kehittyvää teosta. Kappaleessa tapahtuu niin paljon hienoja asioita, että tuntuisi ilon pilaamiselta luetella ne kaikki. Kannattaa nyt kuitenkin kiinnittää huomiota esimerkiksi sanojen merkityksen yhteispeliin sävellyksen ja taukojen kanssa, taustakuoron Crystals-viittaukseen ja lopun kaikutekniseen soundimuutokseen.

I'm going to pick you up baby, throw you over my shoulder, take you away, I'm going to carry you home, to Carolina, Carolina, away to Southern Carolina, and then I'll never let you go.

Girls ei enää kaihoa sinne jonnekin. Yhtye on jo matkalla.

Something good (part 4)

Tekisi jo nyt mieli kirjoittaa siitä mistä kirjoitan seuraavaksi, eli seksistä, väkivallasta ja indiestä. Mutta first things first etc.

Tässä Antin kuluneen viikon suosikkikappaleet. Osa uusia, osa uudehkoja, osa vanhoja, riippuu keneltä kysyy. Vanhat suosikit olivat Hüsker Dün New Day Rising ja The Mae Shin Run to Your Grave. Mietin tässä samalla mitä tekisin tuon oikean sarakkeen Something Good -jutun kanssa. Tuntuu vähän hölmöltä linkkailla samoihin biiseihin kaksi kertaa saman viikon aikana. But anyway...

#5 Memoryhouse - Caregiver
Memoryhouse on kanadalainen duo, joka käyttää kaikua säveltaiteessaan. Caregiverissä on jopa Twin Peaksmaista menoa ja meininkiä. Tai siis Julee Cruisemaista.


#4 Sex Bob-Omb - Garbage Truck
Musiikkia elokuvasta Scott Pilgrim Vs. The World. Sex Bob-Omb ei ole oikea bändi, mutta olisi ihan ok juttu, jos se olisi. Elokuvan musiikkeja on tehnyt esimerkiksi Beck.


#3 Big Wave Riders - Skate Or Die
Suomalaisen indietoivon kappale mainokseen/mainoksesta. Hypen arvoinen bändi ja hieno biisi, olkoonkin että tässä yhteydessä tynkäversiona. Kun Big Wave Riders tekee jotain ajankohtaista palaan bändiin tarkemmin.


#2 The Naked And Famous - Young Blood
The Naked and Famousin Young Blood -sinkku oli kotimaassaan Uudessa-Seelannissa ensimmäinen uusiseelantilaisen bändin listaykkönen kolmeen vuoteen. Bändin debyyttialbumi Passive Me, Aggressive You ilmestyi syyskuussa.

The Naked And Famous - Young Blood by The Wounded Jukebox

#1 Girls - Carolina
Jos ei Girlsiä tunne niin kannattaa tuntea. Carolina on vuoden parhaita kappaleita.

GIRLS // Carolina by TheArtOf...

Confessions of an indiesnobi

Olen aikaisemminkin kirjoitellut siitä, kuinka muutama vuosi sitten lopetin musiikista innostumisen. Innostus ei loppunut muutokseen elämässä, kyllästymiseen tai rahojen loppumiseen. Se loppui snobismiin.

Sisälläni asunut snobi oli estänyt minua innostumasta tiettyihin bändeihin jo kauan, ainakin yläasteelta alkaen. Minusta ei esimerkiksi koskaan tullut Nirvana-fania, koska se oli liian suosittu. Hylkäsin myös Offspringin ja Green Dayn (tai en antanut niille mahdollisuutta), CMX:n kun siitä tuli suosittu, Oasiksen (ennen kuin tulin järkiini), Metallican, Kentin ja niin edelleen.

Myöhemmin snobiuteni sofistikoitui. Aiemmin olin kontrannut musiikkimakuani valtavirran musiikkimakuun, mutta mitä enemmän olin tekemisissä itseni kaltaisten ihmisten kanssa, sitä enemmän aloin kontrata makuani heidän makuunsa. Aloin vältellä hypeä ja hypettäjiä. En uskonut Rumban arvosteluja, koska ne olivat niin holtittomia. Puhuin pahaa NME:stä, koska he löivät aina kehuissaan yli. Olin epäluuloinen kaikkea kohtaan ellen 1) sattunut itse löytämään yhtyettä ennen kuin musiikkilehdet niistä kirjoittivat tai 2) ellei joku arvostamani musiikki-ihminen antanut suosituksiaan. Heitä ei ollut paljon.

Tämä pistämätön taktiikka johti kahteen asiaan. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että löysin todella paljon bändejä ennen muita, koska minun ei tarvinnut tuhlata aikaani ns. ilmeisiin tapauksiin. Huonona puolena aloin missata yhä enemmän oikeasti hyviä yhtyeitä ja kappaleita.

Siis sen sijaan, että olisin hypännyt muiden musiikista pitävien innostujien kelkkaan, päätin surffata backlashwaven harjalla tai sitten vain olla välinpitämätön.

Pretty fucking logical.

GIRLS // Carolina by TheArtOf...

Olen kuunnellut viimeisen parin vuorokauden aikana miljoona kertaa Girlsin Carolinaa ja olen yhä vakuuttuneempi, että se on tämän vuoden biisien top vitosessa.

(edit. Luin kirjoitukseni uudestaan ja tajusin, että tästä voi saada vähän väärän kuvan nykytilastani. Nyttemmin olen parantunut, innoissani ja vastaanottavainen. Pidän maailmasta, ihmisistä, eläimistä ja lauluista. Meillä on kuusiviikkoisen lapsemme kanssa mukava yhteinen indietanssiharrastus. Kohta saatan jopa tilata jälleen jonkin musiikkilehden.)