Aikaisemmin näin paljon vaivaa musiikin ymmärtämiseen. Saatoin hyvinkin kuunnella joitain albumeja kymmeniä kertoja (tai ainakin yli kymmenen), vaikka en erityisesti pitänyt niistä. Ja nyt en tarkoita huonoja julkaisuja, vaan sellaisia, jotka katsoin kuuntelemisen arvoiseksi. Näitä olivat esimerkiksi In Search of the Lost Chord, Forever Changes, Kid A, Trout Mask Replica ja Unknown Pleasures. Näistä en vieläkään ymmärrä Moody Bluesin ja Captain Beefheartin levyjä, vaikka bändien yksittäisistä kappaleista pidänkin. Muut albumit kuuluvat all-time-best-albums-in-the-world-you-know-like-ever-listalleni.
Battles perustettiin New Yorkissa vuonna 2003. Niin kuin monet muutkin, tutustuin yhtyeeseen vuonna 2007, kun orkesteri julkaisi albumin Mirrored ja singlen Atlas. Battles oli yhtye, jota kriitikot ylistivät.
Aikaisemmin olisin ostanut Mirroredin ja kuunnellut sitä parin viikon ajan, kunnes olisin päässyt sen sisään. Mutta nykyään olen töissä ja kiireinen ja aikuinen ja herään aamulla ja menen nukkumaan illalla ja muuta tavanomaista, eikä minulla ole aikaa omistautua asioille samalla tavalla kuin vielä vuosituhannen alussa. Joten en erityisesti pitänyt Battlesista. Se oli mielestäni vain ihan ok bändi.
Viime vuoden marraskuussa kotitaloudestamme hajosi tiskikone. Koska käytimme uuteen masiinaan tarkoitetut rahat ulkomaanmatkaan, olen tiskannut viimeiset kuukauden käsin. Tiskatessani kuuntelen musiikkia.
Taisi olla joulukuun alussa, kun tajusin Atlaksen.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
People won't be people when they hear this sound
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hyvän albumin anatomiahan on sellainen, että se ei ekalla kuuntelulla aukea. Mutta pari sellaista selvää kutittelevaa koukkua siellä pitää olla, jotka on pakko kuulla pian uudestaan.
VastaaPoistaJa kun kuuntelee niiden parin koukun tai ilmiselvän hittibiisin takia levyn uudestaan, huomaa pari uutta juttua, jotka saavat kuulijan entistä pahemmin nalkkiin.
Ja muutaman kuuntelukerran jälkeen on suotava havaita, että tämähän on mestariteos.
Ja tuo tietynlainen vaikeus ja piilotettu nerokkuus ovat ne, jotka antavat hyvälle levylle elinikää.
Mutta minusta kyllä ei olisi / ole koskaan ollut siihen, että työllä ja vaivalla pitkään yrittäisin sisäistää jonkun levyn. Minun on aina helppo linkittää tällainen keskustelu johonkin mitä Metallica on tehnyt (mikä ei auta yhtään pääsemään irti kuulemastani Hetfield-läpästä), mutta esim. St. Angerin kanssa luovutin parin kuuntelukerran jälkeen enkä aio ikinä jaksaa yrittääkään löytää sen sisältä hyvää levyä.
Jännää on, että tämä toimii näennäisesti myös päinvastaisten levyjen kanssa. Eli jos levy kuulostaa liian helpolta ja suoraviivaiselta, pitää joskus löytää sen sisältä moninaisuutta kuuntelukertojen myötä. Esim. toinen ikisuosikkini Bad Religion on sellainen, että ensikuulemalla levy kuulostaa järjestäen helpolta, liiankin helpolta, mutta vasta hetken päästä tajuaa, että eihän tämä pelkkää punk-rallattelua olekaan, täällähän on ihan näppäriä musiikillisia oivalluksia.
Että sellasia. Pistetääs tehden.
(Ai muuten kommentit toimivat!)
VastaaPoistaNiissä levyissä, joiden kanssa olen nähnyt vaivaa on yleensä aina ollut jokin syy ylimääräiseen kuunteluun.
Auktoriteetti on kehunut. Se on ollut suosikkibändin levy. Ns. konsensus sanoo, että se on klassikko. Ymmärrän, että levy on hyvä, mutten silti pidä siitä. jne.
Pelkästään se, että haluan pitää jostain, ei riitä syyksi.