Bendagram julkaisi juuri uransa ensimmäisen videon kappaleesta Windows. Video on samanlainen kuin kappalekin, u know, running through the heavy rain of sensory data, ei ensimmäisellä kuuntelulla ja katselulla helppo, mutta hiljalleen avautuva ja lopulta hyvin koukuttava. Tai joo, kappale on, video on kai graafisesti balanssissa, tyylikäs ja niin edelleen, mutta ei kuitenkaan kuolematon.
Lauri Solinin ja Pekka Tynkkysen muodostama Bendagram on yksi lupaavimmista kotimaisista yhtyeistä, joka oli esimerkiksi omalla Tough Twelve 2012 -listallani ja toki laajasti huomioitu muuallakin kotimaisessa musiikkimediassa. Ja vähän ulkomaisessakin. Aikanaan ensireaktiona kirjoittamani kuvaus "monipuolisista rytmeistä ja äänistä koostuvasta coctailista, intensiivisyydestä ja vaikeasti selitettävissä olevasta jännitteestä" pitää yhä kutinsa.
Jos biisi ei heti aukea, kokeile monta kertaa. Ja sitten vielä muutama. Ja sitten kun se aukeaa niin.... whoa boy.
tiistai 31. tammikuuta 2012
Bendagram - Windows (new video)
maanantai 30. tammikuuta 2012
Stopshakehoneygo's Best Albums of 2011 (4/5)
Best Albums of 2010 (50-41) (40-31) (30-21) (20-11)
Hiljaa tulee ja vielä hyvä. Kunnianhimoisena tavoitteena olisi se, että saisin albumilistaukseni valmiiksi tammikuun aikana. Eli tänään ja huomenna. Jeh? Levyt on niin hyviä, että jokaisen tulisi ne omistaa, ja vieläpä niin hyviä, että niitä kannattaa kuunnella tänäkin vuonna, vaikka kuinka uudet loistavat yksilöt puskisivat päälle.
PJ Harvey julkaisi albumin, joka oli lyyrisesti vahva, soundillisesti orgaanisen kaunis ja sanomaltaan ajankohtainen. Jopa niin, että kaikki maailman kriitikot rakastuivat siihen syvemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. [Kuuntele]
Yuck oli yksi 2011-lukulaisen ysäri-revivalin vahvimpia yhtyeitä. Lontoolaisbändin debyytti koostui suurelta osin aikaisemmin julkaistujen sinkkujen materiaalista, joiden Teenage Fanclubiin ja Dinosaur Jr:iin kallellaan olevat soundit ja sävelet veivät mukanaan. [Kuuntele]
Brian Oblivion ja Madeline Follin perustivat bändin, julkaisivat ep:n, julkaisivat biisin ja sitten vielä biisin, ja heihin rakastuivat kaikki. 60-lukulainen indieretroilu toimi erityisesti vahvan kappalemateriaalin ja Follinin söpöläisen äänen ansiosta. [Kuuntele]
Aikaisemmin Gownsissa laulanut Erika M. Anderson osoitti debyyttialbumillaan, miten nuoruudet traumat, epäonnistuneet parisuhteet ja moderni urbaani ahdistus muutetaan musiikilliseen ja uskottavaan lyyriseen muotoon. [Kuuntele]
Bon Iverin kakkosalbumi onnistui lunastamaan vuorien kokoisiksi nousseet odotukset täysin puskista tulleen For Emma, Forever Agon jälkeen. Levy debytoi Billboardin listan sijalla kaksi, ja myös ostava yleisö löysi Justin Vernonin säveltaiteen. [Kuuntele]
Solitin kiinnittämä turkulainen The New Tigers löysi äänensä heti debyyttialbumillaan. Levyn keskuskappale Pocketful Of Sand nosti yhtyeen kertaheitolla potentiaalisten tulokkaiden joukosta suoraan kotimaisen indierockin mestaruussarjaan. [Kuuntele]
Zachary Francis Condonin sooloprojektista oikeaksi bändiksi kasvanut Beirut julkaisi vuoden pakottomimman albumin, jonka sävelet olivat täynnä hyvää mieltä ja toiveikasta kaihoa. Yhtyeen luonnollisuus viimeisteli Condonin vision saumattomasti. [Kuuntele]
Fotoshopin debyyttialbumi hämmästytti ja hurmasi valmiilla soundimaailmallaan ja käsittämättömän vahvalla kappalemateriaalillaan. Jarno-Erik Faarisen sooloprojekti nousi loppuvuodesta suoraan suurimpien kotimaisten lupausten joukkoon. [Kuuntele]
Ernest Greene osoitti Washed Outin ensilevyllä, ettei chillwave ollut genrenä kuollut, kunhan paljon käytetyt palaset laittoi oikeaan asentoon. Within And Without miellytti jopa niitä, jotka olivat aaltoilu-indien aikaisemmin hylänneet. [Kuuntele]
Bradford Coxin kolmas Atlas Sound -albumi oli täynnä poikkeuksellista herkkyyttä, pakahdutavaa tunteen paloa ja tunnustuksellista haurautta. Heti albumin nauhoitusten jälkeen Deerhunterin kanssa kiertueelle lähtenyt Cox romahdutti hermonsa liiasta työnteosta. [Kuuntele]
Top 10 mahdollisesti jo huomenna! Ja mahdollisesti paljon myöhemmin! Mutta mahdollisesti jo huomenna!
Husky Rescue - Deep Forest Green
Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä!
Terveisin,
Analyysi-Antti
perjantai 27. tammikuuta 2012
Wild Nothing feat. Andrea Estella - Nowhere
On muuten sinänsä ihan mielenkiintoistakin olla vähän tauolla näistä indiepuolisista musiikkijutuista. Uudet biisit kuulostavat tuoreemmilta, soundit ovat vähän niin kuin kotiin tulisi, vanhojen suosikkibändien uusista tuotoksista innostuu enemmän, taitavasti tuotettu orgaanis-lofistinen ääni on kuin musiikkia korville ja niin edelleen.
Tai ehkä ei. Tai ehkä kyllä. Tai ehkä ei. Tai ehkä kyllä. Ajattelin vain jotenkin perustella itselleni sitä, etten ole hirveästi parin viime viikon aikana ollut inessä yhtään missään.
Wild Nothingilta ilmestyi tänään uusi biisi Nowhere. Jack Tatumilla on yhä homma hallussa. 21. helmikuuta tulee single. Sen toinen puoli Wait julkaistaneen viimeistään silloin. Netissäkin. Veikkaan. Vinyylinä 500 kpl painos, Captured Tracks julkaisee.
Toivottavasti tulee ihan koko levykin.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Zebra and Snake - Sweetest Treasure (video)
Kato helkkari, blogissa oli juuri viikon mittainen tauko. Se johtuu infernaalisista mutta samalla infernaalisen palkitsevista työhommista. Ne jutut eivät ole ainakaan vähenemässä tulevien viikkojen aikana, joten saattaa olla hyvin vaikea pitää kiinni siitä postaus per päivä -rytmistä, josta olen aina uhonnut. Sinänsä sellaista joo, että netissä tapahtuva musiikillinen meno & meininki ei hidastu, vaikka Antti kuinka vierailisi Helsingissä työjutuissa. Mutta ns. kattellaan.
Zebra and Snakelta ilmestyi, oliko se nyt eilen, uusi musiikkivideo kappaleesta Sweetest Treasure. Biisi on tuttu jo kuukausien takaa, mutta versio on uusi. Ja mikä hienointa, video ihan oikea visuaalinen taideteos, eikä pelkkä nettimateriaalista koottu montaasi. Bändi julkaisee Sweetest Treasure ep:n 27. helmikuuta. Sillä on neljä kappaletta: Sweetest Treasure, Now and Forever, Empty Love Song ja Burden.
Kovimpia kotimaisia.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Sleigh Bells - Comeback Kid
Sleigh Bells julkaisi juuri toisen biisin helmikuussa julkaistavalta Reign of Terror -albumilta. Se on samalla tavalla tarttuva & jytäävä & jännästi soinnuteltu kuin aikaisemmin netitetty Born to Lose, mutta se ei nouse duon edellisen Treats-levyn parhaiden biisien (Rill Rill, Infinity Guitars) tasolle.
Joskohan tässä olisi käymässä niin, että Sleigh Bells on tehnyt levyn, joka on ihan hyvä, myy ihan hyvin ja kelpaa ihan kivasti kaikille, mutta ei nouse vuoden kirkkaimpien hetkien joukkoon? Tai sitten nämä biisit vaativat toimiakseen jotain sellaista, jota minä en ole vielä kokeillut.
Reign of Terror ilmestyy 21. helmikuuta. Mom + Pop Music julkaisee. Odotan sitä kaikesta huolimatta.
Stopshakehoneygo's Best Albums of 2011 (3/5)
Best Albums of 2011 - (50-41) (40-31) (30-21)
Albumilistauksen sijoilla 30-21 alkaa olla jo niin hyviä levyjä, että köyhempänä vuotena niistä kukin olisi voinut olla listan kärkisijoilla. Tarjolla on poppailua, tunteilua, postrokkailua, blib-blobbailua ja avantgardeilua. Ja musiikkia, jota alkuvuodesta kutsuttiin dubstepiksi, mutta loppuvuodesta ei enää kutsuttu.
Kuin varkain Siinain debyytistä tuli yksi vuoden merkittävimmistä kotimaisista albumeista. Olympic Gamesin krauttailu ei avautunut likimainkaan jokaiselle kuuntelijalle, mikä ehti johtaa backlashiin jo ennen albumin ilmestymistä. [Kuuntele]
Helsingissä neljän viikon aikana äänitetty Era Extraña oli vuoden onnistuneimpia elektronisia albumeita. Levyn hienoimmat yksittäiset hetket, Hex Girfriend ja Polish Girl kuuluivat vuoden parhaiden biisien joukkoon. [Kuuntele]
James Blake ylikuumensi itsensä superhype-sarjaan edellisenä vuonna julkaistuilla taivaallisen hyvillä ep:illä. Blaken debyytti oli yhdistelmä kokeellista ja popahtavaa materiaalia, joka ilmestyessään oli dubstepiä mutta vuoden lopussa enää ei. [Kuuntele]
Mirel Wagner vastasi vuoden pysäyttävimmästä kotimaisesta albumista. Laulaja-lauluntekijän tulkinta ei tarvinnut taustakseen mitään muuta kuin kitaran. Kauneus ja synkkyys olivat molemmat hyvin vahvasti läsnä. [Kuuntele]
Los Angelesista kotoisin olevan Foster the Peoplen ensimmäinen albumi oli täynnä kesäisen tanssittavia biittejä, loistavia kertosäkeitä ja raikasta yleisfiilistä. Pumped Up Kicks löi jopa vähän yllättäen läpi myös suomalaisilla radiokanavilla. [Kuuntele]
Alex Turner ja kumppanit julkaisivat vuoden kamalimman comeback-sinkun Brick By Brick, ja yllätys olikin melkoinen kun Suck It And See oli totaalisen onnistunut kokoelma tarttuvia melodioita ja Turnerin teräviä lyriikoita. [Kuuntele]
Avantgardistille poluille jo edellisellä albumillaan lähtenyt Ville Leinonen julkaisi kunnianhimoisen teoksen, joka toimi loistavasti nimenomaan albumimitassa. Levyltä pystyi kuulemaan Leinosen uudelleen syttyneen intohimon musiikin tekoon. [Kuuntele]
Gang Gang Dancen viides studioalbumi otti syleilyynsä jo eeppisellä avausraidallaan Glass Jar. Levy ei kuitenkaan ollut läpeensä kokeellinen, vaan sisälsi myös Mindkillan kaltaisia popahtavampia kappaleita. [Kuuntele]
Daysin kepeys, pakottomuus ja todella vahva kappalemateriaali tekivät levystä yhden vuoden parhaista kitaravetoisen indiepopin laajassa genressä. It's Real nousi välittömästi lajityypin kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden joukkoon. [Kuuntele]
Huomenna sijat 20-11, ylihuomenna top 10. Yeah?
lauantai 14. tammikuuta 2012
23:23 - Tell Me Your Name
Tunnen katapultin puuosien kiristyvän. Niks, niks, niks, niks, kiristyy, kiristyy, niks, niks, niks, niks, köysi anoo armoa, niks, niks, niks, kohta lähtee, niks, niks, niks... SKOOOOOOOOOOOOOOSSSSSSHHHHHHHH!
Delay Treesistä tutun Rami Vierulan makuuhuoneprojekti 23:23 lennähtää viimeistään nyt Stopshakehoneygon kotimaisten suosikkiaktien terävimpään kärkeen. Jo viime vuoden lopulla julkaistu Safe miellytti suuresti, ja uusi, eilen Friday the 13th:in kunniaksi julkaistu Tell Me Your Name sitäkin enemmän. Lo-fisti vedetään ja doowopmelodioilla ja kivoilla lyriikoilla ja lämpimällä soitannalla. Tykkiässästi kuin mikäkin.
Jos nykyorkestereihin vertaa, 23:23 kuulostaa vähän niin kuin Youth Lagooniin ja Girlsin yhdistelmältä. Vierula tekee samalla tavalla populaarimusiikin peruselementteihin nojaavaa, tutulta kuulostavaa säveltaidetta, joka kuitenkin on persoonallista ja äärimmäisen koukuttavaa. Ja aivan kuten Trevor Powersilla ja Christopher Owensilla, myös Vierulalla on hallussaan taito kirjoittaa ja toteuttaa ajattomia poplauluja. Jos minä saisin päättää, 23:23:a kuuntelisivat kaikki maailman indiediggarit.
Tell Me Your Namen lopun doo-aa-pappaappaa-kuoro on niin hieno, etten tarvitse pariin päivään mitään muuta.
Tykkää bändistä Facebookissa, jookos?
perjantai 13. tammikuuta 2012
Robyn vs. Whitney Houston - Dancing in Houston (Zooash Glam-Pop Mashup)
U know, ei mitään sen ihmeellisepää, aika kiva versio, vuoden vanha or something, Robynin pohjat, Whitneyn laulu, kantsii kuunnella sillä mielellä että oikeasti pitää tästä, ei niin että tässä olisi minkään muotoista postmoderinia levelöintiä.
Ennen kuin Whitney baby söi vatsansa täyteen huumeita ja alkoi tarjoilla pää ja jalat huojuen valuvia jätskitötteröitä hämmentyneille rikkaiden perheiden pienokaisille, hän oli aikamoinen laulumäen nainen. Lähtevät nimittäin nämä circa -85 laulusuoritukset aika hienosti, ja vielä kun tähän aikaan kukaan ei tiennyt mitään siitä, että reilun viiden vuoden päästä samainen laulaja naisi Bobby Brownin ja tuhoaisin Dolly Partonin klassikon ikuisiksi ajoiksi, niin jopa klassikkomateriaalista voidaan puhua.
Mash-upien maailmassa tämä mash-up on perus-mash-upiakin perus-mash-upimpi. Mutta kun lähdekoodit ovat niin loistavat, on lopputuloskin rautaa.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Stopshakehoneygo's Best Albums of 2011 (2/5)
Best Albums of 2011 - (50-41) (40-31) (30-21)
Stopshakehoneygon albumilistauksen toinen osa, s'il vous plaît. Sijat neljästäkymmenestä kolmeenkymmeneenyhteen, lyhyellä jälkiviisastelulla ja linkillä kuuntelumahdollisuuteen.
Mietin aika pitkään sitä, teenkö erikseen listaukset kotimaisille ja ulkomaisille levyille, koska suomalainen konsensus ja maan tapa sitä näyttävät suosivan. Joskus aikaisemmin minäkin olisin tehnyt tiukasti erilliset listat, mutta en enää.
Ensinnäkin Suomessa tehdään nykyään niin laadukasta musiikkia, että vuoden parhaiden joukkoon mahtuu joka tapauksessa monta kotimaista albumia. Aikaisemmin näin ei välttämättä ollut, vaan ulkomaiset yhtyeet olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ylivertaisia kotimaisiin verrattuna.
Toinen syy on filosofis-elämänkatsomuksellinen. Me kaikki operoimme samassa länsimaisessa musiikkikulttuurissa, riippumatta valtioiden rajoista, hallitsijoista, ihmisten poliittisista näkemyksistä tai vallitsevista taloudellisista olosuhteista. Brasilialaisten indiediggareiden musiikkimaku on hyvin samankaltainen kuin amerikkalaisten, ranskalaisten, japanilaisten tai suomalaisten. Toki joka maassa on omat painotuksensa ja omat paikalliset suosikkinsa, niin minullakin, mutta käytännössä me pidämme samasta musiikista, riippumatta siitä missä se on äänitetty.
En usko, että jaottelen musiikkia bändien kotimaan mukaan tulevaisuudessakaan, ellen sitten erityisesti keskity esittelemään jonkin tietyn scenen tai alueen artisteja.
Korallrevenin marraskuussa julkaistu debyytti oli juuri niin aaltoileva ja utuisen tunnelmoiva kuin aikaisemmin syksyllä ilmestynyt As Young As Yesterday antoi odottaa. Jos levy olisi julkaistu kesällä, siitä olisi voinut tulla isompikin tekijä vuoden musiikkitarjonnassa. [Kuuntele]
Fleet Foxes hurmasi jokaisen folkahtavalla indiekaikuilullaan, puhuttiin sitten kaiken kuulleista musadiggareista tai Grammy-raadista. Helplessness Blues nousi lajissaan klassikoiden joukkoon, vaikka itselleni se ei ollutkaan ns. tärkeä levy. [Kuuntele]
Wild Beasts onnistui kolmannella albumillaan olemaan yhtä aikaa sekä persoonallinen ja hauras että helposti lähestyttävä ja tarttuva. Smotheriin oli helppo ihastua, ellei Hayden Thorpen omalaatuinen lauluääni karkoittanut luotaan. [Kuuntele]
Vaikka 90-lukulainen säröpop tulvi viime vuonna ulos tuhansien bändien styrkkareista, vain harvat onnistuivat kirjoittamaan Belongin veroista albumikokonaisuutta. The Pains Of Being Pure At Heart ihastutti powerilla poppailullaan myös Flow'ssa. [Kuuntele]
Sami Suova ja Mikko Pykäri lunastivat ne odotukset, jotka Shine 2009:n ensimmäiselle levylle oli asetettu. Myös Pitchfork innostui kirjoittamaan yhtyeestä, vaikka ei puhjennutkaan ylisanoihin Realismin arviossa. Paula Abdulin vierailu albumilla oli mukava lisä. [Kuuntele]
Justice nosti odotukset kattoon heruttamalla uuden albuminsa biisejä mainos, teaseri ja kappale kerrallaan. Indie-mammutiksi kasvanut ranskalaisduo ei silti vakuuttanut kaikkia elektronisilla stadionsoundeillaan ja progehtavalla lähestymistavallaan. [Kuuntele]
Kanadalaisen Austran debyytti oli raikas tuulahdus elektropopin toisiaan muistuttavien albumien joukossa. Yhtyeen vahvuudet olivat hienojen popmelodioiden lisäksi Katie Stelmanisin poikkeuksellisessa lauluäänessä ja yllättävissä sanoituksissa. [Kuuntele]
Jori Hulkkosen ja Jerry Valurin muodostaman yhtyeen kakkoslevy oli kahdeksantoista kappaleen mitassaan tuhdisti liian pitkä, mutta sen upeimmat hetket (Nightfall, Take Me To Your Leader) löivät jalat alta. [Kuuntele]
Radiohead yllätti viime vuonna ennemminkin nopeilla julkaisullisilla käänteillään kuin musiikillisella edistyksellisyydellään. The King of Limbs ei kurotellut uusia kuuntelijaryhmiä kohti, mutta piti yhtyeen nykylinjaan tykästyneet fanit tyytyväisinä. [Kuuntele]
Max McElligottin käytännössä yksin tekemä Suego Faults oli täynnä tarttuvia popmelodioita, komeita kertosäkeitä ja itseluottamusta pursuavia laulusuorituksia. Heinäkuussa ilmestyneen debyytin jälkeen Wolf Gang aloitti miltei heti kakkosalbuminsa äänitykset. [Kuuntele]
Sijat 30-21 ovat luvassa huomenna torstaina. Stay tuned!
tiistai 10. tammikuuta 2012
Stopshakehoneygo's Best Albums of 2011 (1/5)
Best Albums of 2011 - (50-41) (40-31) (30-21)
Sain vihdoin laitettua vuoden 2011 parhaat albumit mieleiseeni järjestykseen. Siihen nähden, että listoja tehdään verrattain paljon, näin oman listaukseni tekemiseen enemmän vaivaa kuin juuri mihinkään muuhun blogiin liittyvään. Väänsin, käänsin, kuuntelin ja mietin. Ajattelin jotain if it's worth doing it's worth doing rightin tapaista ja äkkiä huomasin, että vuosi on päättynyt ja uuttakin on jo eletty melkein kaksi viikkoa. But so it goes ja niin edelleen.
Julkaisen Stopshakehoneygo's Best Albums of 2011 -listan luettavuuden ja kepeän kulutettavuuden nimissä viidessä osassa. [Kuuntele]-linkistä pääsee joko Spotifyhin, Soundcloudiin, Bandcampiin tai muuhun vastaavaan paikaan koko levyn tai joissakin tapauksissa muutaman biisin kuuntelemaan.
Coloradolaisyhtyeen omakustanne tulvi amerikkalaista high school -elämää, pienimuotoista angstia ja teini-ikään sopivaa huumoria. Äänenlaadullisesti School Knights veti välillä niin rennon lo-fisti, että oikein sydäntä lämmitti. [Kuuntele]
Emma ja Mia julkaisivat debyyttialbumin, jonka kevyt soundimaailma, pakottamaton energia ja tarttuvat popbiisit uivat aurinkoisia kesäpäiviä ihastuttamaan. Love & Nature taisi kuitenkin lopulta ilmestyä pari vuotta liian myöhään. [Kuuntele]
Vaikka Euphoric Heartbreak tuntuikin ilmestyessään musertuvan valtavien odotusten alle, se on vuoden aikana paljastanut myös positiiviset puolensa. Miljoonan kilometrin korkuisten soundien sisällä oli myös biisejä, kunhan ne malttoi sieltä etsiä. [Kuuntele]
Pintandwefall kasvoi ulos suoraviivaisesta garagerockista, mutta säilytti maanläheisen yllätyksellisyytensä. Livenä bändin häröily meni ajoittain yli tarpeellisen, mutta levy pysyi hassuttelusta huolimatta hyvin kasassa. [Kuuntele sampleri]
New Yorkin matikkarokkarieiden albumi ei päästänyt helpolla. Gloss Drop syöksyili tempojensa, rakenteidensa, melodiakulkujensa ja rytmillisten ratkaisujensa kanssa enemmän kuin keskiverron rokkibändin koko tuotanto, mutta palkitsi kärsivällisen kuuntelijan. [Kuuntele]
Chicagolaisen Smith Westernsin kakkosalbumi Dye It Blonde iski sydämeen 60- ja 70-lukulaisilla soundeillaan, perinteeseen nojaavilla sävellyksillään ja ennakkoluulottomalla asenteellaan elämiseen, kuolemiseen ja soittamiseen. [Kuuntele]
Kööpenhaminasta ponnistavasta Iceagesta tuli indiemedian suosikki, kun Pitchfork alkoi hehkuttaa sitä vuoden alkupuolella. Amerikkalaisten oli helppo ennakoida kesällä ilmestyneen levyn erinomaisuus, koska se julkaistiin Tanskassa jo tammikuussa. [Kuuntele]
Vuosi 2011 oli indiekonkari Nick Trianille hieno. Levy-yhtiö Solitin perustamisen ja tuottajan töiden lisäksi hänen bändinsä NT's White Trash julkaisi yhden vuoden komeimmista kotimaisista kitara-albumeista. [Kuuntele kolme biisiä]
Sune Rose Wagnerin ja Sharin Foon viides studioalbumi oli epätasainen ja harhaileva kokonaisuus, jonka kirkkaimmat hetket Recharge & Revolt, Forget That Your Young ja tunnelmallinen Summer Moon olivat kuitenkin liki hienointa, mitä yhtye on koskaan tehnyt. [Kuuntele]
22-Pistepirkko teki kymmenennellä levyllään upean paluun Suomen parhaiden bändien joukkoon. Poissa olivat koneet, tempoilu ja turhat tuotannolliset kikat, jäljelle olivat jääneet lämpö, innokkuus ja uudelleenlöytämisen riemu. [Kuuntele]
Sijat 40-31 tässä!
