Joskus lupailin palata tänä vuonna ilmestyneiden suosikkibiisieni pariin, kun oli tuo monen kuukauden blogihiljaisuus ja kaikkea.
Field Mousen You Guys Are Gonna Wake Up My Mom kuuluu omiin suosikkeihini, lähinnä siitä syystä, että sitä on miellyttävä kuunnella viikko toisensa perään ja koska sillä on hauska nimi. Eihän tätä suoranaisesti järkisyillä voi genrensä klassikoksi nostaa, mutta u know, that's pop music.
Field Mouse on kotoisin Brooklynistä. Jäseniä bändissä on neljä, musiikkityylinsä he kertovat olevan cool ja heidän ihastuttavan laulajansa nimi on Rachel. Facebook-tykkääjiä heillä on 1770, eli ei ainakaan vielä kovin monta.
High Higsh jatkaa rauhallisten ja tunnelmaa pursuavien täysosumien tehtailua. Flowers Bloom, Open Season, Horses, Once Around The House, nuo kun laittaa debyyttialbumille, niin kylläpä kelpaa, sano. Kuuntele lisää bändin nettisivuilta ja tunne olosi hyväksi.
Jukka Ässä kolkuttelee uudella kappaleellaan valtavirran leimoilla varustettuja portteja.
Jukka Ässä julkaisi eilen uuden singlen Eläköön, amatöörit!, joka jatkaa Jukka Salmisen leppoisaan ja rauhalliseen elämänmenoon kaihoavaa tuotantoa, nyt jo lähelle radiosoundia tuotettuna.
Aika moni kaupunkilainen yhtye pukee urbaanin ahdistuksensa kylmään ja toivottomaan muotoon. Ja aika usein unohtuu, että heidän luomansa maailmankuva on negatiivi todellisuudesta, valikoima päin helvettiä menneitä parisuhteita, masennukseen ajautuneita roolihahmoja ja romanttisiksi kyllästettyjä kaupungin huonomainesia katuja.
Jukka Ässän maailma on toiveikkaan kaunis. Kaupungista halutaan jonnekin kauas, sukeltamaan keuhkot täynnä ilmaa, jonnekin, jossa routa sulaa nopeampaa, jossa katkeruus on poissa ja tytön kanssa ollaan aivan rauhassa.
Kirjoitin maaliskuussa Jukka Ässän antavan uskoa paremmasta huomisesta ja yleisestä kaikkia koskevasta hyvästä. Olen yhä enemmän sitä mieltä.
Kyseessä on yksi kontribuutio Bon Iverin joitakin viikkoja sitten julkistamaan remix-kisaan. Että jos olit ajatellut tehdä omia versioita näistä biiseistä ja vieläpä päästä tulevaisuudessa julkaistavalle remix-albumille asti, hyvää onnea.
Flaming Lipsin ja Amanda Palmerin uusi video on aika NSFW. Siinä on läsnä muun muassa karvoitusta.
Nyt on tarjolla verrattain vahvaa tulkintaa, niin visuaalisessa kuin korvin kuultavassakin mielessä. Ja vielä aika legendaariseksi käyneellä tarinalla maustettuna.
The Flaming Lipsin nokkamies, kaikkien rakastama & arvostama Wayne Coyne hieman keulasi The First Time Ever I Saw Your Facen ensimmäisen version ja videon kanssa. Alun perin kappale tehtiin keväällä yhteistyössä Erykah Badun kanssa. Videon ajatus oli pääpiirteissään sama kuin tällä toisellakin versiolla, mutta koska Erykah katsoi alastomuuden ja erinäisiltä eritteiltä näyttävien elementtien yhdistelmän itselleen liian roisiksi, myös hänen siskonsa Nayrok kutsuttiin esiintymään videolle.
Pitchfork julkaisi The First Time Ever I Saw Your Facen videon 1. kesäkuuta, mikä käynnisti muutaman päivän kestäneen paskamyrskyn. Badun fanit pöyristyivät, koska vaikka alkuperäisestä videosta näkee selvästi, että sillä esiintyy kaksi eri naista, monet luulivat Erykahin itsenä paljastavan ns. kaiken. Kun vielä ilmeni, ettei Badu ollut nähnyt saatikka hyväksynyt Coynen Pitchforkille antamaa videota, Flaming Lipsin oli pakko pyytää monisanaisesti anteeksi ja poistaa video Vimeosta.
Badu oli tapauksesta todella käärmeissään, eikä luultavasti tee enää koskaan minkäänlaista yhteistyötä Coynen kanssa. Hän kirjoitti aiheesta pitkän vuodatuksen Twitterissä, jossa hän sanaili muun muassa näin:
Consequently, brother, As a human I am disgusted with your what appears to be desperation and poor execution. And disregard for others . As a director I am unimpressed . As a sociologist I understand your type. As your fellow artist I am uninspired. As a woman I feel violated and underestimated.
I guess u feel it better to apologize than ask for permission and be refused . Hey, Love u man, but your ways are not very nice . O, And on behalf of all the artists u have manipulated or plan to manipulate, find another way . These things have been said out of necessity. And if you don't like it you can KiSS MY Glittery ASS .O and Nayrok told me to tell u to kiss her ass too .
Nyt The First Time Ever I Saw Your Facesta on julkaistu uusi versio, jossa esiintyy Dresden Dollsin laulaja Amanda Palmer. Videossa ei ole verta, kimalteita tai mitään tuhdilta siemennesteeltä näyttävää, mutta vastapainoksi tarjolla on tissit, karvoitusta ja näytelty orgasmi.
Yksi vuoden parhaista biiseistä on saanut seurakseen ns. oikean musiikkivideon.
Ihan vain sinänsä hauskaa, että olen jo kuukausia luullut sen alkuperäisen videon olleen se oikea video, mutta sitten julkaistaankin tämä, joka on tunnelmaltaan hieno, hurmaava ja helposti hehkutettava.
Major Lazerin ja Dirty Projectorsin Amberin Get Free ei ole menettänyt reilussa neljässä kuukaudessa tehoaan tippaakaan, ennemminkin päinvastoin. Tämä on ollut soitossa niin kevään kylminä iltapäivinä, kesäöiden leppeimpien tunnelmien aikaan kuin nyt, syksyn jo otettua otteen päivien yleisilmeestä.
Major Lazerin albumi Free the Universe ilmestyy 6. marraskuuta Mad Decentin / Downtownin julkaisemana. On jotenkin epäreilua ja väärin, ettei Amber fiittaa levyn jokaisella kappaleella.
I Was A Teenage Satan Worshipper tekee paluun upealla tavalla.
Tätä on odotettu enemmän kuin Eppu Normaalin Studio Etanaa aikanaan! Uusi single I Was A Teenage Satan Worshipperilta, ensimmäinen suupala yhtyeen syyskuun puolessa välissä ilmestyvältä albumilta There. Ja voi jännityksen & huokauksen helpotus, se on helvetin hyvä.
Vuodesta 2004 asti toiminut bändi alkaa olla jo veteraaniosastoa suomalaisessa indiescenessä. Julkaistuja albumeita IWATSW:lla on kolme, joista edellinen kahden vuoden takaa. Tuon levyn huippuhetki, vuoden parhaalla kotimaisella musiikkivideolla (Antin mielestä) koristettu Amsterdamned on yhä vakituisessa soitossa Stopshakehoneygon residenssissä, eikä mikään anna syytä olettaa, ettei Lucid Dreaming jäisi samanlaiseksi kestosuosikiksi.
Gaea Records julkaisee, Antti ottaa koko levyn kuunteluun illalla ja aikoo olla onnellinen.
Southern Shores saa minut aina unelmoimaan Barbadoksesta, kiireettömyydestä, vapaa-ajasta, internetittömyydestä, Barbadoksesta, vaimon kutittelusta, hölmöistä juomista ja Barbadoksesta. Olen pääni sisällä hypettänyt Barbadoksen niin korkeisiin lentoihin, että jos ikinä matkustan sinne (not likely), tulen pettymään. Aaaaarg, tämä indiebloggaajan kirous!
Dum Dum Girls julkaisi heinäkuun lopussa sympaattisen indiepopkaikuilun Lord Knows. Se on osa bändin 25. syyskuuta julkaisemaa End of Daze EP:tä. Bändi osaa tehdä nykyaikaisista perusaineksista musiikkia, jota on mukava kuunnella. Se on hyvän yhtyeen merkki, joskaan ei sellaisenaan kuolemattoman. Lisää vaiks täältä.
Big Wave Riders jatkaa Solitin laadukkaiden julkaisujen sarjaa tuoreella albumillaan. Jo aikaisemmin netissä julkaistusta Sunny Seasonista ilmestyi tänään video.
Stopshakehoneygon suosikkina blogin alusta saakka pysytellyt Big Wave Riders julkaisee ylihuomenna perjantaina debyyttialbuminsa Life Less Ordinary. Maalailen levystä niin sanotulla monipuolisemmalla pensselillä myöhemmin tällä viikolla, mutta pakkohan bändin uudesta musiikkivideosta on jotain mainita.
Yhtyeen soundi- ja rytmimaailma on kuluneen vuoden aikana siirtynyt 2000-lukulaisesta indierockista muutamia isoja harppauksia 90-luvulle, ehkä lähinnä Manchesterin suuntaan, Oasista edeltävään aikaan. Käytännössä bändi onnistuu olemaan muodikkaampi näin, häivytettyään biiseistään muutaman vuoden takaiset trendimelodiat ja ryhdyttyään tekemään enemmän itseltään kuulostavaa musiikkia.
Sunny Seasonin videon on ohjannut yhtyeen laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä Teppo Meriläinen. Kameran takana ovat olleet Antti Linko, Pyry Kovanen ja Patrick Lindholm. Tarjolla on soittoa, värejä ja kaleidoskooppimaisia ominaisuuksia.
Big Wave Ridersin voi nähdän esiintymässä ainakin seuraavissa tilaisuuksissa.
25.08. Block Party, Lahti 31.08. Tavastia, Helsinki (+ Merries) 07.09. Kissojen Yö, Korkeasaari, Helsinki 14.09. Doris, Tampere 29.09. Dynamo, Turku 21.12. O´Connells, Tampere
Idiomatic on iskenyt peliin radioystävällisen, modernin rockbiisin, joka kuuluu genressään parhaisiin kotimaisiin.
Swoooooooosh-a-bang! Tiedätkös, mikä ääni tuo oli? Se oli se, joka kuului, kun Idiomatic siirtyi Antin Lupaus-vai-ikuinen-lupaus? -pinkasta Jumaleissön-tämähän-on-kova -pinkkaan.
Tampereeltä käsin vaikuttava Idiomatic on ollut kasassa jo hyvän aikaa ja ehtinyt saada itselleen jonkin verran tunnettuutta myös kotikaupunkinsa ulkopuolelta. Exogenic kiinnitti bändin rosteriinsa jokin aika sitten, ja yhtye on tämän vuoden aikana valmistellut 28. syyskuuta ilmestyvää debyyttialbumiaan New Terrain. Levy on äänitetty Fisher Lane -studiossa Lontoossa tuottaja Ercolan johdolla.
Lost Together groovaa QOTSAn No One Knowsin tapaan energisesti ja tyylikkäästi. Soundi on iso, tukeva ja radioon sopiva. Laulu on kivasti vähän säröllä ja kertsi kasvaa hallitusti kohti lopun paiskontaa. Piano tuo kappaleeseen kivan lisän. Sinkun pituuskin on oikea, 2 minuuttia 44 sekuntia. This is how it's done, boys and girls!
Jos pidät pianosta, laulusta, melodiasta, kauniista ja tunnelmasta, pidät Dark Dark Darkin How It Went Downista. Albumi Who Needs Who ilmestyy 1.10. Melodic Recordsin kautta.
Animal Collectiven uusi albumi on turvallinen mutta laadukas askel taaksepäin.
Animal Collective antoi viime yönä kuunteluun uuden, massiivisesti odotetun albuminsa Centipede Hz. Tätä kirjoittaessa sen voi vielä kuunnella Centipede Radio -sivulla vänkien visuaalisten tarjontojen maustamana, ja toki tästä eteenpäin mistä tahansa netin sopukasta haluaa.
Centipede Hz on Animal Collectiven kymmenes albumi ja sellaisena tietynlainen paluu johonkin entiseen, mieluummin vuoteen 2005 kuin 2009. Yhtyeen neljästä jäsenestä Deakin on palannut takaisin kokoonpanoon (hän ei osallistunut Merriweather Post Pavilionin tekoon), Panda Bear soittaa nyt oikeita rumpuja ja Geologist oikeita kiippareita. Nyt puhutaan enemmän bändilevystä kuin netin välityksellä ideoista kasatusta ylinykyaikaisesta tuotoksesta.
Käytännössä Avey Tare, Panda Bear, Deakin ja Geologist ovat olleet samassa fyysisessä tilassa vaihtamassa ideoita ja luomassa musiikkia. Ajatuksena on ollut luoda albumi, joka kuulostaa yhdistelmältä avaruuteen kadonneita, menneiden aikojen radiosignaaleja ja toisten elämänmuotojen radiolähetyksiä, yhdistettynä bändin kirjoittamiin kappaleisiin, hälyääniin ja päällekkäin soiviin taajuuksiin. Niinku.
Tuloksena on yhtyeeltä itseltään kuulostavaa uuspsykedeliaa, joka levottomista päällekkäisäänityksistään huolimatta nojaa huomattavasti enemmän melodioihin ja perinteiseen laulunkirjoittamiseen kuin äänitekstuureilla leikkimiseen tai rytmillisiin kokeiluihin. Toki Centipede Hz putoaa silti helposti experimental rock -määritelmän alle, mutta ainakin yhtyeen faneille seaukennee helposti ja vaivattomasti.
Levyn ensimmäinen single Today's Supernatural antaa hyvän kuvan albumin kokonaissoinnista. Jos kappaleen tunnelman on kokenut omakseen, koko levy on helppo sulattaa - muussa tapauksessa
Centipede Hz:n paikoin hysteerinen äänimaailma saattaa aiheuttaa häiritsevää ja epämukavaa rauhattomuuden tunnetta.
Jos viileyspisteitä jaetaan, ja niitähän jaetaan, Jessie Waren debyyttialbumi on vuoden viileimpiä levyjä. Hyvässä mielessä.
Jessie Ware on hehkutusmielessä turvallinen valinta. Soundit ovat kohdallaan, biitit ajanmukaisia, artisti näyttää pupuselta ja osaa laulaa, ja mainstream-indie-akselilla ollaan levittäydytty nätisti niin leveälle, että melkein jokaiselle kelpaa. Ja tietysti, kun käyntikortteina on 100%:n ja Wildest Momentsin kaltaiset osumat, mikäs on Jessien ollessa.
Devotionia on kutsuttu vuoden parhaaksi debyytiksi ja onhan se leppoisalla tavalla onnistunut, joskin koko mitassaan omaan makuuni verrattuna turhan leudosti maalaileva/soulahtava. Mutta jos kuuluu musiikkilajin ydinkuuntelijoihin tai onnistuu jostain muusta syystä pysymään levyn fiiliksessä alusta loppuun, ymmärrän innokkaan vastaanoton oikein hyvin.
The Guardianin tarjoama stream alla, Spotifyssa levyä ei ole ainakaan vielä. Virallinen julkaisupäivä on huomenna maanantaina 20. elokuuta.
King Tuff laulaa länsimaisen pojan perustilasta, yksinäisyydestä ja pöllyisyydestä. Oikein sympaarrista.
King Tuffin Sub Pop -debyytti King Tuff on yksi tämän vuoden pirteimmistä kitara-albumeista levyn soundien, sävelien, aiheiden ja yleisilmeen perinteisyydestä huolimatta. Vähän niin kuin menisi syömään tavallista paremman hampurilaisen jonnekin tavallista parempaan hampurilaisravintolaan. Hyvässä seurassa, hassulla nimellä varustettuja oluita kitaten, kaikelle hyväntuulisen hölmölle naureskellen.
Tai sitten vaihtoehtoisesti kotona yksin istuen, television, sipsien, alkoholin, internetin ja hukattujen mahdollisuuksien kanssa viihtyen.
Tai sitten bändin keikalla nyrkkiä ilmaan takoen, sillä aikalaiskertomusten mukaan Kyle Thomas on vangitseva ja mukaansatempaava live-esiintyjä.
Lisää King Tuffista esimerkiksi Sub Popin nettisivuilla.
Jos on pellet tarkoitettu hauskuuttamaan eikä pelottamaan, niin silti aika harva pelle pyrkii hauskuuttamaan. Ajattele, jos tämä tyyppi olisi sinun isäsi.
Animal Collectiven uusi albumi on tietysti kaikesta huolimatta oleva yksi isoimmista jutuista tänä vuonna, vaikka yhtyeen ympärillä leijunut jumalallinen värikehä onkin haihtunut murto-osaan siitä, mitä se oli loppuvuodesta 2009 Merriweather Post Pavilionin totaalisen onnistumisen jälkeen.
Today's Supernatural on hyvä muistutus siitä, ettei Animal Collective ole yhtä kuin Panda Bear, vaan bändissä on huomattava määrä muutakin luovuutta, ja tietysti hyvä esimerkki sen suhteen, kuinka kova laulaumies Avey Tare on. Kappale ei ole herättänyt samanlaisia innostuksen voihkaisuja kuin vaikkapa My Girls aikanaan, mutta on tämä silti kova.
Ja videossa on pelottava Avey-pelle, aavikkokiituri, irrallaan olevia, hakkaavia käsiä, tsygedeelistä vilkuntaa ja välkyntää - ja biisissä se hurmaava LELELELELELELELELELELELELELET GO!, josta on vaikea päästä irti sen kerran kuultuaan.
Centipede Hz ilmestyy 3. syyskuuta. Domino julkaisee.
Näin sitä vain tässä ollaan veden äärellä niin kuin ei mitään, vaikka tiedetäänkin, että ollaan tehty biisi, josta Antti pitää.
Niin kuin että se jokin, joka pyörittää koko tätä bisnestä on aina ollut hittibiisi ja tulee olemaankin. Noin niin kuin periaatteessa, vaikka albumikokonaisuudet olisivatkin arvostetumpia. Ja sen takia minäkin hoitelen musadiggariuttani todella paljon enemmän kappaleiden kuin albumeiden avulla, vaikka periaatteessa haluaisinkin kuunnella enemmän kokonaisia levyjä.
Haluaisin myös lukea enemmän kirjoja, mutta kun ne ovat niin paksuja. Ja novellit niin tylsiä. Ja juonelliset romaanit ne vasta ovatkin. Ja kielelliseen kauneuteen perustuvat vaativat liikaa omistautumista. Jos totta puhutaan, sarjakuvatkin vievät minulta nykyään aika paljon voimia.
Onneksi telkkarista tulee Seinfeld ja The Soft Pack julkaisee ihan noin vain kolmen minuutin pläjäyksen, jota tykkään kuunnella yömyöhään, hiljaa, etteivät muut herää.
Satellite Storiesin Sirens (Slow Magic Remix) on ehkä parasta viikkoihin. Kaikki rakastavat niin kuin holtti puuttuisi.
Olen tehnyt paluun! Comebackin! Tullut takaisin kotimaisen kielen kirjoittajaksi! Jättänyt väkinäisen englanninkielen! Innostunut jälleen sellaisesta tekemisestä, josta alun perin innostuin, kun aloitin Stopshakehoneygon kirjoittamisen. Olen jotenkin taas musiikillisesti havahtuva.
Menneet kuukaudet olen kirjoittanut Battlestar Pluto -blogiin, mutta se toiminta on ollut aika hätäistä. Jos on joku scene olemassa, olen ollut siitä irti ja kuunnellut vain silloin tällöin hyviä biisejä. Ja silloin tällöin postannut niistä.
Tällä välin on tapahtunut paljon kaikkea, jonka olen huomannut tai jättänyt huomaamatta, niin musiikki- kuin blogirintamallakin. Muutama kaveriblogi on ainakin lopettanut, mikä on aina ikävää, enkä tiedä, onko tilalle tullut uusia hyviä. Jos on, niin kertoa saa. Uusia kotimaisia bändejä on tullut mukaan joitakin, joista ainakin kaksi on ihan tajuttoman hyviä.
Teen tässä tulevien päivien aikana jonkinomaista koontaa kuluneen vuoden asioista, lähinnä itseni takia, mutta ehkä myös osin lukijakuntaa palvellen. Painopiste on siinä missä ennenkin, eli uudessa indiessä, ajankohtaisessa alternativessa ja kaikkia huvittavassa hölmössä.
Ja mikä olisikaan parempi tapa palata takaisin tähän puuhaan kuin hehkuttamalla ehkä parasta kotimaiseen biisiin tehtyä indie-electropop-remixiä tänä vuonna / ikinä? Satellite Storiesin Sirens on kelpo biisi kitaravetoisena bändiversionakin, mutta voi taivahan talikynttilät, kuinka Slow Magic onkaan saanut biisin lentoon! Hidas nytkytysgroove on toimiessaan grooveista parhaimpia, biisin upea synariffi ns. tekee kertsin ja tietysti Esa on niin hyvä laulaja, ettei voi oikein mitään jäädä kaipaamaan.
Satellite Storiesin debyyttialbumi Phrases to Break the Ice ilmestyy 21. syyskuuta. XYZberlinMusic / Finetunes julkaisee, Fullsteam hoitaa buukkauksia. Maailman portit ovat avoinna, nyt bändin on vain kuljettava niistä.
