Last Tango in Flow Festival (Final Episode)

Tähän asti tapahtunutta: (osa1, osa2, osa3, osa4, osa5). Antti on viettänyt kaksi päivää Naantalissa rajun työn ja vahvojen huvitusten parissa, nukkunut vain silmäyksiä ja saapunut lauantai-iltapäivänä Flow Festivaaleille. Antti on ehtinyt nähdä lukuisia bändejä ja pitänyt niistä melkein jokaisesta. Päälavan backstagella Antti on ehtinyt haastatella Lykke Litä ja taltuttaa tappaja-apinoiden ensimmäisen hyökkäyksen, jonka seurauksena Lykke Lin keikka on jouduttu perumaan. Janelle Monáen esiintymisen jälkeen apinat ovat aloittaneet massahyökkäyksensä ja festivaalialueella on puhjennut kaaos.

Juoksimme kaaoksen keskellä Siniseltä teltalta ruokakojujen ja Cirkon ohitse kohti Champagne Baria ja festivaalin takapiha-aluetta apinat perässämme. Ihmiset törmäilivät toisiinsa ja säntäilivät edessämme kuin vauhkot jänikset. Apinat riuhtoivat ja repivät indie-poloja maahan ja iskivät ahnaasti torahampaansa heidän itujen ja kasvisruoan riuduttamaan ohueen lihaansa. Me onnistuimme väistelemään sekä paniikkiin joutuneita ihmisiä että heistä kiihtyvällä vauhdilla selvää tekeviä petoja.

Olin tavannut Mäntysaaren Jussin Janelle Monáen keikan alkuvaiheilla. Hän oli seissyt miksauskopista katsoen vasemmalla teltan takaosassa. Itse olin aluksi huomattavasti edempänä, mutta lyhyen missä-sää-oot-mää-oon-täällä-henkisen tekstarivaihdon jälkeen olin lähtenyt könyämään ihmismassassa taaksepäin. Jälkikäteen ajatellen Jussi saattoi pelastaa henkeni jäämällä hieman väljemmälle alueelle keikkaa katsomaan.

Samppanja-baarin edessä kokemamme näky oli lohduton. Kaikki pöydät oli revitty irti ja paiskottu ympäri aluetta. Muutamat tappaja-apinat olivat ilmeisesti saaneet jo tyydytettyä lihanhimonsa ja alkaneet kaataa skumppaa kurkuistaan alas. Yksi eläimistä karjui keuhkojensa pohjasta IT'S MILLER TIME, IT'S MILLER TIME! ja heitteli kuohuviinilaseilla kauhun vallassa pakenevia ihmisiä.

Emme jääneet tekemään apinoiden kanssa lähempää tuttavuutta, vaan jatkoimme Viini & Sapaksen ohi kohti Backyardia. Silloin näimme helikopterit.

Sörnäisten rantatien ja Itäväylän risteyksen yllä kaarteli seitsemän daftpunkiaanista neonvaloa hohkaavaa taistelualusta, jotka olivat laskeutumassa festivaalialueen sisäpuolelle. Paikalle oli jo ehtinyt joitakin futuristisiin nahka-asuihin ja sinertäviin cyberpunk-kypäriin sonnustautuneita henkilöitä, jotka viittoivat indiekansaa helvetin kuuseen helikoptereiden tieltä. Tiesin keitä he ovat, ja niin tiesi Jussikin.

Juoksimme cybersotilaiden luokse. Yksi heistä tunnisti meidät ja osoitti tiiliseinän viereen viskottuja putkikasseja. Nykäisin yhden kasseista auki ja suustasi pääsi spontaani naurahdus. Chaingun, Rocket launcher, Plasma gun, BFG9000. Nämä sotilaat olivat satsanneet klassikoihin. Heitin Plasma gunin Jussille ja virnistin.

- Let's tango!

Jussi lähti juoksemaan kapeaa käytävää pitkin kohti Mustaa telttaa. Ennen kuin hän katosi nurkan taakse, näin, kuinka hän tiputti kolme sähkövoimalan rakenteissa roikkunutta apinaa kolmella laukauksella. Dhugga, dhugga, dhugga. Latasin oman BFG9000:ni ja lähdin hölkkäämään takaisin kohti Champagne Baria.

En ehtinyt ottaa montakaan askelta, kun näin Monsters of Popin tuottajan Antti Hietalan nojailemasssa puhelin kädessään tyhjentyneen Viini & Sapas -baarin tiskiin. Antti kiroili olemattomia wifi-, gsm- ja 3G-yhteyksiä ja kertoi vaimonsa ja kavereidensa päässeen pakoon festariaidan alta. Antti kertoi myös, kuinka osa henkilökunta- ja pressiportin kautta ulos yrittäneistä ihmisistä oli joutunut kääntymään takaisin petojen teurastettaviksi, sillä järjestysmiehet olivat vedonneet saamiinsa ohjeisiin eivätkä päästäneet ketään asiaankuuluvalla passilla varustautumatonta henkilöä läpi.

Kysyin, onko Antti parempi ampumaan Chaingunilla vai Rocket launcherilla. Antti valitsi Chaingunin, sillä se oli hänen mielestään tehokkaampi taistelussa isoja joukkoja vastaan. Lähdimme yhdessä kohti Nokia Blue Tentia.

Koin vahvan déjà vu -elämyksen. Kadotin ajantajun. Näin välähdyksiä. Dagadagadagadaga! Karjuntaa. Shwoooosh! Huutoa. Dhugga, dhugga, dhugga! Ärjymistä. Hahmo. Laukaus. Isku. Loikka. Romahdus. Helikopteri. Neonvalo. Tumma massa. Karjuntaa. Ikeniä. Juoksua. Laukauksia. Tömähdys. Valoja. Ääniä. Musiikkia.

Havahduin. Seisoimme päälavan ja Nokia Blue Tentin välissä sijaitsevilla portailla. Katsoimme mykistyneinä lavalle. Eloon jääneet tappaja-apinat tuijottivat lumoutuneina Empire of the Sunin happoshowta, joka oli jossain vaiheessa alkanut taistelusta huolimatta. Luke Steele ja Nick Littlemore olivat tuutanneet itsensä niin koviin pöllyihin, etteivät he tajunneet esiintyvänsä joukolle karvaisia epäihmisiä. Apinat heiluivat musiikin tahdissa silmät puoliksi kiinni, ynisivät biisien melodioita ja heiluttivat käsiään ilmassa syvän liikutuksen vallassa. Aluetta pyyhkivät värikkäät valomuodostelmat saivat koko tilan näyttämään psykedeelisen satukirjan eläväksi muuttuneilta sivuilta.

Helikopterien jylinä sekoittui Empire of the Sunin musiikkiin. Alueen laidat alkoivat täyttyä sadoista cyberarmeijan sotilaista. Näin Mäntysaaren valmiudessa romahtaneen Black Tentin vieressä. Musiikki lakkasi.

Avasimme tulen.

Last Tango in Flow Festival (osa 5)

Tähän asti tapahtunutta: Antti on selviytynyt apinoiden hyökkäyksestä ja nähnyt tukun loistavia keikkoja. The Dø on onnistunut Mustassa teltassa ja MC Taakibörsta Open Source Stagella, mutta Iron & Winen musiikki ei ole vienyt Anttia mukanaan. Festivaalialue alkaa olla täynnä ihmisiä, joista noin joka toinen näyttää pitävän Tea Khalifaa vääränä valintana tapahtumaa juontamaan. Antti on matkalla Nokia Blue Tentiin, jossa Janelle Monáe on juuri aloittamassa.

Rakastan tärkeitä konsertteja edeltävää hytinää. Kun hyväksi tiedetty artisti tai bändi on aloittamassa, yleisön jännittyneen odotuksen voi aistia. En tiedä johtuuko se puheensorinan laadusta, hermostuneesta liikehdinnästä vai siellä täällä puhkeavista taputuskonserteista, mutta jokainen kyseisen tunnelman kokenut tietää mistä puhun. Se on poikkeuksellinen.

Nokia Blue Tentin tunnelma oli kuuma ennen Janelle Monáen keikkaa. Ihmiset alkoivat olla sopivasti päissään, tummunut ilta oli ehtinyt paljastaa Flow'n valaistuksen upeat kasvot ja oivalliset bändit olivat nostaneet ihmisten mielialan kattoon. Kaikki oli kohdallaan.

Valot himmenivät. Lavalle asteli frakkiin, silinteriin ja valkoisiin käsineisiin sonnustautunut pitkänhuiskea mies, joka alkoi itsetietoisesti huudattaa yleisöä. MAKE... SOME... NOOOOOOOISE! Are you ready to have a good time? Will you help me to bring Ms. Monáe to the stage? When I say Janelle, I want you all to screeeeaam Monáe. Can you do that? I DON'T BELIEVE YOU! CAN YOU DO THAT? JANELLE! MONAE! LOUDER! JANELLE!! MONAAEE!! LOUDEEEEERRR!!! JANEELLLLEE!!!! MONAAAEEEEEE!!!!!!!

Screeneille alettiin heijastaa liikkuvia, James Bond -elokuvien tyylillä tehtyjä ihmisten siluetteja. Taustalla soineiden viulujen ääni voimistui. Musiikki aaltoili sinfoniallisen uhkaavasta fantasioivan kautta kohti räjähtävää afrobeatia, jonka päälle naisääni alkoi räpätä. Bändin lisäksi lavalle oli astellut kolme valtaviin kaapuihin pukeutunutta hahmoa, jotka ryhtyivät tanssimaan musiikin tahdissa. Kappaleen puolessa välissä valot pyyhkäisivät lavan eloon, keskimmäisenä hahmona liikehtinyt Monáe paljasti itsensä kaavun alta ja yleisö sekosi lopullisesti.

En ole luultavasti ikinä, koskaan, missään, nähnyt niin mielipuolisen upeasti groovaavaa yhtyettä kuin nyt näin. 12-13-jäseninen orkesteri soitti, tanssi, riehui ja svengasi niin hillittömästi, että pelkästä katsomisesta pääsi stratosfäärisiin korkeuksiin. Soundi oli täydellinen. Rytmiikka kuin toiselta planeetalta. Taustakuorot taivaalliset. Kitaristi kuin aivosähköiskun saanut soul demi-god. Ja Monáe keulakuvana uskomattoman vangitseva. Kun parinkymmenen minuutin tykityksen jälkeen bändi loihti ilmoille Jackson 5:n I Want You Backin ensimmäiset tahdit, tuntui kuin koko monituhatpäinen yleisö olisi saanut yhtä aikaa musiikillisen orgasmin.

-------neljänkymmenen minuutin päästä

Yksi apinoista riuhtaisi Khalifan taustascreeniä päin samalla kun yli kaksikymmentä eläintä syöksyi yleisön sekaan. Kukaan ei näyttänyt aluksi tajuavan mitä oli tapahtumassa, sillä lavan edestä alkaneet avunhuudot sekoittuivat osaksi ihmisten ekstaattista encore-mylvintää.

Tilanne muuttui, kun lavalle jääneet tappaja-apinat latasivat pumppuhaulikkonsa ja alkoivat tulittaa teltan pystytysrakenteita. Osa pedoista ryhtyi paiskomaan lavalla olleita soittimia yleisön sekaan. Valot sammuivat. Apinoilla oli selvästi huumorintajua, sillä äänentoistolaitteisto alkoi tykittää ns. kaakkovolumella Young Fresh Fellowsin kappaletta Gorilla Time! Teltassa puhkesi paniikki.

kaksikymmentä minuuttia aikaisemmin-------------

Myös Monáen keikan loppulaulatus oli hurmoksellinen. Laulaja kiipesi alas yleisön joukkoon, orkesterin jäsenet kaatuivat makuulleen soittimiensa kanssa ja hetken aikaa teltan taka-osaan ei näkynyt muuta kuin tyhjä lava ja epätoivoisesti Monáeta etsivien kameroiden screeneille heijastama kuva. Perinteinen nananaanananaaananaaa-vuorolaulelu alkoi valtavalla voimalla, hiljeni hallitusti pienemmäksi ja pienemmäksi ja alkoi jälleen kasvaa, kun ihmisten seassa tanssinut Monáe kiipesi takaisin lavalle. Kaboooom. Räjähdys. Supernova. Kuin yhteisestä käskystä bändiläiset loikkasivat pystyyn ja lähdivät loppukiihdytykseen. Osa soittajista alkoi heitellä toisiaan akrobaattisen näköisesti selkiensä yli, yhä samassa tiukassa groovessa pysyen. Monáe huudatti yleisöä kuin hänen elämänsä olisi ollut siitä kiinni. Bändin ääni kasvoi ja kasvoi valtavaan loppurymistelyyn. Teltta oli täynnä valoa, ääntä, tanssivia ihmisiä ja ilmassa heiluvia käsiä. Orkesterin viimeinen isku peittyi tuhansien ihmisten riemukkaaseen huutoon.

Nokia Blue Tentia juontanut Tea Khalifa juoksi lavalle.

- Ei jumalauta! Näin se homma hoidetaan! Vielä kerran valtavat aplodit, Janelle Moná.....

(Jatkuu vielä kerran seuraavassa numerossa.)

Last Tango in Flow Festival (osa 4)

Tähän asti tapahtunutta: Tappaja-apinoiden hyökkäys on pilannut Antin timantinkovan festivaalifiiliksen Flow'n päälavan backstagella. Hyökkäys on saatu taltutettua, mutta ei ilman vahinkoja. Lykke Lin pää on osunut juustopöytään, minkä takia hänen esiintymisensä on ollut pakko peruuttaa. Peruutuksen todellisesta syystä on vaiettu. Antti on matkalla Mustaan telttaan The Døn keikalle taskussaan kolmesataa drinkkilippua.

Kun pääsin sisälle Black Tentiin, juontaja (en tuntenut) oli juuri hehkuttamassa The Døta lavalle. Teltta alkoi olla ääriään myöten täynnä ja yleisö kaikkiaan hyvin vastaanottavaista. Nokia Blue Tentissa tilanne oli ollut muutamaankin otteeseen täysin toinen, kun läpi viikonlopun jyrkkää kritiikkiä osakseen saanut Tea Khalifa oli takellellut Wikipediasta kopioimiensa faktanpalasten kanssa bändejä sisään juontaessaan.

Jälkikäteen ajatellen saattaisi olla helppo tuomita Khalifaa haukkuneet ihmiset entry level elitisteiksi tai vaaleanpunaisiksi pikkusnobeiksi, jotka eivät millään huoli omiin porukoihinsa genren ulkopuolista, vieläpä suht tunnettua juontajaa. Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Khalifan juonnot olivat tämän tästä todella vaivaannuttavia. Siis very very much todella. Reginan kohdalla hän unohti Haluan sinut -biisin nimen, jäätyi pariksi sekunniksi ja joutui kaivamaan nimen paperiensa joukosta. Pains of Being Pure at Heartista hän kertoi sanasta sanaan Wikipedian ensimmäiset lauseet yhtyeen nimen synnystä. Huudatukset ja fiilistelyt olivat ns. off beat yleisön kanssa, kun tuntui siltä, ettei Khalifa ollut koskaan kuullut yhdestäkään sisälle juontamastaan bändistä. Hänen valoisa olemuksensa ja lähtökohtaisesti itsevarma tapansa esiintyä eivät korjanneet asiaa.

The Dø sen sijaan hoiti hommansa erinomaisesti. Olin jostain syystä odottanut sympaatisenletkeää popgroovailua, mutta orkesteri tarjosikin sovituksellisesti ja soundillisesti suunnasta toiseen syöksyilevää, hetkittäin jopa avantgardistisiin ääniin innostunutta rytmimusiikkia. Bändin suurimmat hitit rytmittivät orkesterin jopa hillitöntä paiskomista, Olivia Merilahti tanssahteli ihastuttavasti punaisessa hameessaan ja Dan Levy piti homman kasassa viileällä mutta ei etäisellä olemuksellaan. Kun Too Insistentin ensimmäiset sävelet täyttivät teltan, koin festivaalien ensimmäiset kokovartaloväristykset. On My Shoulders kirvoitti luonnollisesti suurimmat huokaukset, hurraukset ja suosionosoitukset yleisöltä. Koska kuitenkin halusin nähdä sekä osan Iron & Winesta että MC Taakibörstan reunionista, jätin The Døn keikan kesken. Se joko oli tai ei ollut järkevä ratkaisu.

Tuskin minkään muun bändin keikka jakoi niin paljon mielipiteitä tämän vuoden Flow'ssa kuin Iron & Winen. Joidenkin mielestä orkesteri oli taivaallisen hyvä, jotkut pitivät bändiä loistavana mutta yleisöä asiantuntemattomana, ja joidenkin mielestä yhtye oli yksinkertaisesti tylsä tai ainakin väärässä paikassa päälavalla. Saatan kuulua viimeiseen ryhmään. Vajaan puolen tunnin vahvasta yrittämisestä huolimatta en mitenkään päässyt sisälle orkesterin musiikkiin. Nopean analyysini mukaan bändin säveltaide ei uppoaisi ilman musiikillisia pohjia - jos omisti Samuel Beamin kynäilemiä julkaisuja kaikki olisi kunnossa, mutta kun en omistanut, jäin ulkopuolelle.

Päätin siirtyä Open Source Stagen alueelle MC Taagibörstaa odottamaan. Se sekä oli että ei ollut järkevää, sillä pääsin kyllä lähelle lavaa, mutta hyvin nopeasti paikka oli niin täysi, että liikkuminen mihinkään suuntaan oli mahdotonta. Lisäksi satuin vahvoissa pöllyissä olevien nuorten miesten keskelle kuuntelemaan heidän epäselviä machoilujaan naisista, rapista, Flow'sta ja keskitason sekoilusta. Vielä kun tiesin, etteivät Davo, Edu Kehäkettu ja Setä Koponen nousisi lavalle ennen yhdeksää (Iron & Winen pidennetyn setin vuoksi), tilanne ei ollut maailman hilpein. Tietoliikenneyhteydet olivat pykineet koko iltapäivän ajan, enkä päässyt nettiinkään twitteröimään tai muuta mukavaa harrastamaan. Kaljaakaan ei ollut, ja lisäksi iso osa yleisöstä luuli kokoonpanon viivyttävän aloitustaan tahallaan, mikä johti lopulta rytmikkääseen haistakaa v***u -huuteluun.

Ajattelin, että nyt olisi apinoilla töitä.

Kun MC Taakibörstan keikka viimein alkoi, kaikki muuttui paremmaksi. Miesten flow, rytmiikka tai yhteispeli ei tosin ollut veitsenterävää, mutta toisaalta ei tarvinnutkaan olla. Olin jopa hieman ihmeissäni siitä, kuinka hyvin yleisö osasi kymmenen vuotta vanhojen biisien sanat ulkoa. Kädet heiluivat, hauskat rivoudet lensivät, ihmiset hymyilivät. Kiitin itseäni hyvästä paikasta lavaan nähden ja 195 cm mitastani. Näin kaiken, kuulin kaiken. Enkä ole edes fani.

Tunnistamistani kappaleista riemullisimpaan fiilikseen juhlakansan nostivat Taakibörsta-klassikot PA 2001, Riskei on otettava ja Edun yleisönlaulatus Loota kii. Koska en ole millään tavalla skenessä sisällä, en osaa arvioida keikkaa verrattuna muihin vastaaviin, mutta miehet vetivät homman kotiin jo pelkällä lavakarismalla ja hauskoilla jutuilla. Otin keikasta videokuvaakin, mutta klipit ovat vielä puhelimessani.

Ilta oli jo alkanut tummua, kun yhtye lopetti. Olin koko päivän yrittänyt tavoitella muutamaa kaveriani, muun muassa Mäntysaaren Jussia ja Hietalan Anttia, ja sain viimein tekstitse yhteyden Jussiin. Hän oli menossa Nokia Blue Tentille Janelle Monáeta katsomaan. Päätin tehdä samoin, enkä tiennyt vielä mitään verilöylystä, joka keikan jälkeen puhkeaisi.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Last Tango in Flow Festival (osa 3)

Tähän asti tapahtunutta: Antti on katsastanut muutaman bändin, juonut kalliin oluen, nähnyt yhden tavanomaisesti käyttäytyneen apinan ja päässyt erinomaisiin Flow-fiiliksiin, vielä ilman alkoholia. Antti on matkalla päälavan taakse Lykke Litä haastattelemaan. Kello lähestyy seitsemää lauantai-iltana.

Backstage-alueet ovat perinteisesti samanlaisia jokaisella festivaalilla. Paikalla lorvii bändiläisiä, median edustajia, levy-yhtiön tyyppejä ja jonkin verran henkilökuntaa ja turvamiehiä. Festivaalin koosta ja laadusta riippuen tarjolla on ruokaa muovikääresämpylöistä hedelmiin, sipseihin, karkkeihin, juustoihin tai jopa lämpimiin aterioihin. Yleensä esiintyjille on varattu kaljaa, viiniä ja väkevämpiä juomia, jälkimmäisiä lähinnä nimekkäille artisteille. Joskus backstagella on oma baaripiste, josta voi ostaa joko hieman alennettuun tai (nykyään) täyteen hintaan mitä haluaa. Median edustajia ei ole enää tapana juottaa humalaan, vaan usein vip- ja kutsuvieraille on varattu omat erilliset korruptiotilat joko bäkkärialueen kyljestä tai jostain kokonaan toisesta paikasta.

Flow'n backstage ei tehnyt poikkeusta, sillä erotuksella, että se oli Flow'n backstage. Kaikki oli vähän tyylikkäämpää, vähän siistimpää, vähän laadukkaampaa ja vähän sivistyneempää. Minulla ei tosin ollut pienintäkään harhaluuloa siitä, etteikö meno muuttuisi yön pikkutunteina aivan samanlaiseksi känniördäämiseksi kuin kaikkialla muuallakin, mutta vielä illalla ihmiset muistivat, mistä festivaalista oli kyse.

Tunsin LL Recordingsin tuottajan Björn Yttlingin ulkonäöltä ja vinkkasin hänelle olevani valmis haastatteluun. Paiskasimme kättä, vaihdoimme muutaman vitsin ja hän kävi hakemassa Lykke Lin paikalle.

En ollut aikaisemmin tavannut eksentriseksi kuvailtua taiteilijaa, mutta ainakin nyt hän näytti olevan oikein hyvällä tuulella. Keskustelimme tavanomaisista asioita, kuten Pohjoismaiden lyhyestä kesästä, levyn äänittämisestä Los Angelesissa, kotieläimistä (Lykke on kissanaisia), Elviksestä (pääsin esittämään lempi-ironisen kysymykseni Do you think Elvis was talented?), kauneudenhoidosta (hän kaivoi käsilaukustaan L'Orealin hiuslakkapullon, kehui sen taivaisiin ja antoi sen minulle lahjaksi, jotta saisin kokea tuotteen tarjoaman säihkyvän lopputuloksen), jumppavinkeistä (Lykken mielestä jokaisen pitäisi kokeilla kahvakuulaa), Lykken miesmausta (tumma ja tulinen, vähän hassunkurinen), sisustuksesta (kuoliaaksi vaiettu pyökki on kuulemma tekemässä Tukholmassa vahvaa comebackia) ja niin edelleen.

Minulla kesti kauan tajuta, mistä äkkiä alkanut huuto johtui. Olin juuri esittämässä toista lempikysymystäni What do you think of my ironic t-shirt?, kun pääni ohi lennähti kaksi pulloa Billecart-Salmon Brut Réserveä. Näin nopeiden karvaisten eläinten singahtelevan ympäri backstagea. Tapahtumat alkoivat vilistä silmissäni.

Universalin tiedottaja Satu Snellman paiskattiin päin hummeriallasta. Kahden turvamiehen päät iskettiin yhteen ja heidät kipattiin yhdellä liikkeellä pukuhuoneena toimineeseen konttiin. Jo Stancen rumpali Teppo Mäkynen kaadettiin maahan ja häntä alettiin moukaroida grillatuilla turskavartailla. Oviaukon edessä ollut telttamainen pikkukatos kaadettiin ja minulle tuntemattomia ihmisiä alettiin kääriä kankaan sisään. Ilmassa singahteli lautasia, tuoppeja, veitsiä, kiviä, pöydänjalkoja ja teltan painoina toimineita betonimöhkäleitä. Lykke Li tempaistiin vierestäni pää edellä juustopöytää päin. Yksi apinoista tarttui käsivarteeni ja viskasi minut nopealla liikkellä Bajamajoja kohti.

En tiedä, mitä seuraavan viiden minuutin aikana tapahtui. Mielessäni on vain joitakin sumuisia katkelmia, kuin diakuvia tai vanhasta filmikelasta irti leikattuja muutaman sentin palasia. Pöytä. Hiuslakka. Sytkäri. Liekinheitin. Karjuntaa. Ikenet. Tulta. Turkki. Liekkejä. Heilahdus. Kipua. Hyppy. Huutoa. Isku. Lisää liekkejä. Ulinaa. Kaaos. Musta hahmo. Hiljaisuus.

Istuin vasen käsi verta vuotaen puoliksi hajonneen penkin päässä, kun Flow'n taiteellinen johtaja Tuomas Kallio istahti viereeni. Hän laittoi käteeni kolmesataa drinkkilippua ja pyysi kohteliaasti, etten sitten puhuisi tästä mitään, kenellekään, koskaan. Festivaaleja ei yhden tappaja-apinoiden masinoiman hyökkäyksen vuoksi peruutettaisi. Hän kirjoittaisi lyhyen ja vähäsanaisen tiedotteen Lykke Lin keikan peruuntumisesta, Iron & Wine soittaisi puoli tuntia pidempään ja kaikki jatkuisi suunnitellusti. Nyökkäilin hänen sanoilleen ja kysyin, saisinko mahdollisesti muutaman ruokalipunkin, kun alkoi tuo taistelu elämästä ja kuolemasta vähän hiukoa.

Juuri saamamme tiedon mukaan Lykke Li on peruuttanut lauantaisen esiintymisensä äkillisen sairaustapauksen vuoksi. Koska peruutus tapahtui juuri, korvaavaa esiintyjää ei ole, mutta Iron & Wine soittaa alkuperäisaikataulua pitempään. (Flow Festivalin nettisivut, 13.8.2011)

Hoipuin hihittelynsekaisen hysterian vallassa kohti Black Tentia, jossa The Dø oli juuri aloittamassa.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Last Tango in Flow Festival (osa 2)

Tähän asti sattunutta: Antti on taiteillut äänensä hunningolle ja energiavarastonsa pelkille höyryille Naantalissa ja saapunut Flow'hun lauantaina iltapäivällä. Antti on harhaillut ympäri aluetta ja katsastanut kaksi bändiä, joista on pitänyt molemmista. Antin ammatillis-henkinen kompetenssi ei ole huipussaan, mutta fiilispohjainen olotaso on korkea. Antti ei vielä tiedä apinoiden tulevasta hyökkäyksestä mitään.

Tappaja-apina oli kuin kuka tahansa muukin festivaalivieras. Se seisoskeli päälavalta katsottuna etuoikealla sijaitsevalla kalja-alueella, poltteli tupakkaa ja siemaili seitsemän euron Heinekeniaan itsetietoinen virne huulillaan. Yllään sillä oli punaiset housut, tennarit (from the future!) ja peruslevelin Ray Banit. Otuksen t-paidassa oli teksti Kill the hipsters, jota vielä tuolloin luulin ironiseksi.

Itse asiassa eläin sopi yleisön sekaan oivallisesti. Toisin kuin useat Flow'ssa koskaan käymättömät henkilöt luulevat, festivaali ei ole sataprosenttisen übertyylikästä tykistystä, vaan ihmiset näyttävät samalla tavalla oman genrensä mukaisilta kuin muidenkin tiettyyn musiikkityyliin keskittyvien festarien kävijät. Heavy-festivaaleilla pukeudutaan mustaan, hip hop -festareilla löysään, indie-tapahtumissa kireään ja/tai suunnitellusti leikattuun. Aika helppoa. Toki Flow'n kävijäkunnasta osa yrittää paljon, mikä johtaa sekä onnistumisiin että ohilyönteihin.

Olin kiinnostuneempi Pains of Being Pure at Heartista kuin apinasta, joten jatkoin matkaani portaita ylös festivaalin uudelle alueelle. Tunnelma alkoi olla parhaimmillaan. Aurinko paistoi, alue ei vielä ollut täyteen tuupattu, jonot olivat lyhyitä, New York Ninjan ruoka loistavaa ja kaiken lisäksi kaksi nuorta miestä/poikaa tunnisti minut ulkonäöltä ja tuli kehumaan Stopshakehoneygota. Yritin vastata kokemuksen syvällä rintaäänellä Kiitos, mutta koska olin kadottanut ison osan äänestäni Naantaliin, puhe tuli suustani ulos sarjakuvamaisen humoristisena hinkumisena. Ajattelin, että jopa on erinomaista. Päätin poikien lähdettyä humblebragata asiasta Facebookiin. Humblebragasin. Tai okei, humorbragasin. Perusväistö.

Pains of Being Pure at Heart soitti ehkä toista biisiään, kun kävelin sisälle telttaan. Vaikka Nokia Blue Tent alkoi näyttää suht täydeltä, se oli ns. väljästi täysi, joten lavan lähelle pääsi kävelemään ilman suurempia tuuppimisia tai anteeksipyyntöjä. Taisin päästä keikkafiilikseen suurin piirtein samaan aikaan bändin kanssa, hittibiisin Heart in Your Hearbreak kajahtaessa ilmoille. Siitä eteenpäin esiintymisen meno & meininki oli hyvän ja huikean vuorottelua.

Pains of Being Pure at Heartia ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa omaperäiseksi tai taitavaksi bändiksi, mutta helkkarin telkkarit, kuinka vahvaa orkesterin biisimateriaali onkaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun on päässyt keikkahurmoksen laineelle surffaamaan. Ensimmäisellä albumilla hieman leudosti soitetut poppailutkin kasvoivat Flow'n lavalla todellisiksi pomputusanthemeiksi orkesterin äänivallin nostattamina. Varsinkin Young Adult Friction jytäsi tajuttoman hienosti. Aloin olla todella, todella, todella hyvällä mielellä kaikesta ympärilläni tapahtuvasta.

--------tunnin päästä

Ensimmäinen hyökkäys alkoi yllättäen. Neljä apinaa oli kiivennyt vaivihkaa turva-aidan yli päälavan backstage-alueelle ja nyt, kuin yhteisestä käskystä, he kävivät ihmisten kimppuun. Aluksi eläimet alkoivat kaadella pöytiä ja heitellä henkilökuntaan kuuluvia jokaisella löytämällään nyrkkiä isommalla esineellä. Esiintyjiä yritettiin repiä hiuksista varastokoppeihin, ilmeisesti lukittaviksi. Yksi apinoista loikkasi catering-auton päälle ja alkoi karjua ohjeita muille eläimille. Katselin turpajuhlaa tajuamatta, mitä oli tapahtumassa.

Kaksi otusta tarttui kiinni Lykke Lin hauraaseen olemukseen ja paiskasi tämän vierestäni viiden metrin matkan juustopöytää päin. Näin kuinka hervottomasti hänen päänsä nytkähti osuessaan valkoiseksi maalattuun vanerilevyyn, mutta en ehtinyt jäädä suremaan tapahtunutta, kun joku tarttui jalkaani ja kiskaisi minut yhdellä vedolla Bajamajoja kohti. Onnistuin jatkamaan liikettäni ja loikkaamaan kaatuneen pöydän taakse suojaan. Haparoin laukustani Lykke Lin minulle antaman hiuslakkapullon, kaivoin sytkärin taskustani ja hyökkäsin huutaen apinoita kohti. 6-1, 6-1, 6-1!

tuntia aikaisemmin-----------------

Kulkiessani päälavan ohi Jo Stance oli jo aloittanut soitantansa. Meininki oli kuin Pori Jazzissa - välitön, letkeä ja sympaattisen groovaava, mutta ei korvaamattoman poikkeuksellinen, musiikillisesti nerokas tai syntisen maaninen. Johanna Försti keikuili kivasti, mutta suurimman vaikutuksen teki uskomattoman pornolla virneellä ja henkilökohtaisella karismalla läpi keikan soittanut rumpali-tuottaja Teppo "Teddy Rok" Mäkynen. Varsinkin setin loppupuolen jamitteluissa tuntui kuin Mäkynen olisi ahmaissut biisien välissä viisi miljoonaa avaruussientä, nostanut supervoimillaan lavan lentoon ja ohjannut nyt sitä hysteerisen innon vallassa kohti tanssivien suklaaleivosten valtakuntaa. Lupaus jostain ammattitaitoista hyvyyttä paremmasta ja tajuntaan lopullisesti jäävästä tulevaisuuden keikasta pilkahteli.

The Dø oli aloittamassa Mustassa teltassa vajaan vartin päästä, mutta muistin, että olin sopinut haastattelun Lykke Lin kanssa päälavan taakse. Lähdin kävelemään paikalle laulajatarta tapaamaan ja ajattelin ehtiä vielä takaisin Black Tentiin ennen kuin The Dø alkaisi soittaa.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Last Tango in Flow Festival (osa 1)

Minulla on huonoja uutisia. Flow Festivalin ovat vallanneet valtavat, karvaiset tappaja-apinat. Selvisin juuri ja juuri niiden kynsistä, mutta monet muut eivät olleet yhtä onnekkaita.

Olin paahtanut töitä ja huvituksia Naantalin luonnonkauniissa monen tähden kylpylässä kaksi päivää. Vanha sanonta We work hard, we play hard oli pitänyt osin paikkansa. Olin menettänyt ääneni ja unohtanut lähtiessäni sekä iPadin että kännykän laturit huoneeseen. Olin saattanut unohtaa jotain muutakin, en tiedä.

Tajusin tekemäni virheet vasta bussissa noin puolessa välissä matkalla Helsinkiin. Olin sentään muistanut rahat, lompakon, kännykän, avaimet, lahjaksi saadut Reino-tossut (neljät on, kaikki saatu jostain), poliisipukuisen muumipeikon ja puoli kassillista jotain ihmeellistä paperisilpuksi muuttunutta aineistoa, joka oli jossain vaiheessa vielä koostunut Flow'n aikatauluista, akreditointi-vahvistuksesta, luentomuistiinpanoista, tärkeistä kuiteista, turhista kuiteista ja joistain sellaisista, joiden alkuperästä oli vaikea saada selvää. Minulla oli myös kahdet aurinkolasit ja sikareita, joita en aikonut missään tapauksessa polttaa.

Erinäisten pikkuselkkausten jälkeen (olin unohtaa matkalaukkuni bussiin ja iPadini The Voicen toimitukseen Kaapelitehtaalle etc.) selvisin festivaalialueelle. Ennen sisääntuloa mietin hetken yritänkö smuglata jallupullon mukanani, mutta hylkäsin idean ja jätin pullon matkalaukkuun, jossa se itse asiassa on vieläkin. Kello oli noin kolme lauantai-iltapäivänä (olin siis missannut humpat perjantaina työjuttujen takia).

Ensimmäinen itsestäni johtuva pettymys oli Delay Treesin missaaminen. Olin toivonut ehtiväni paikalle kahden jälkeen, mutta kadotin omaan kohellukseeni noin tunnin. En löytänyt keikan jälkeenkään bändin jäseniä mistään enkä näin ollen saanut ostettua heiltä himoitsemaani Before I Go Go -kasettia. Kuulopuheiden mukaan orkesteri veti mainiosti, mutta Nokia Blue Tentissä ei ollut vielä monta ihmistä mainiostivetoa todistamassa.

Harhailin muutaman minuutin ympäri festivaalialuetta toiveenani törmätä johonkuhun tuttuun. En törmännyt. Saatoin juoda oluen. Saatoin hieman säpsähtää yhdeksän euron hintaa. Saatoin tyyntyä muistaessani kahden euron panttimaksun. Saatoin säpsähtää uudestaan seitsemän euron hintaa. Saatoin ajatella, että tämä päivä vedetään alkoholin suhteen ennemminkin underisti kuin överisti. Saatoin miettiä, että ehkä sittenkin olisi kannattanut smuglata. Lähdin katsomaan Reginaa.

------kahdeksan tunnin kuluttua

Juoksimme kaaoksen keskellä Siniseltä teltalta ruokakojujen ja Cirkon ohitse kohti Champagne Baria ja festivaalin takapiha-aluetta apinat perässämme. Ihmiset törmäilivät toisiinsa ja säntäilivät edessämme kuin vauhkot jänikset. Apinat riuhtoivat ja repivät indie-poloja maahan ja iskivät ahnaasti torahampaansa heidän itujen ja kasvisruoan riuduttamaan ohueen lihaansa. Me onnistuimme väistelemään sekä paniikkiin joutuneita ihmisiä että heistä kiihtyvällä vauhdilla selvää tekeviä petoja.

Shamppanja-baarin edessä kokemamme näky oli lohduton. Kaikki pöydät oli revitty irti ja paiskottu ympäri aluetta. Muutamat tappaja-apinat olivat ilmeisesti saaneet jo tyydytettyä lihanhimonsa ja alkaneet kaataa skumppaa kurkuistaan alas. Yksi eläimistä karjui keuhkojensa pohjasta IT'S MILLER TIME, IT'S MILLER TIME! ja heitteli kuohuviinilaseilla kauhun vallassa pakenevia ihmisiä.

kahdeksan tuntia aikaisemmin----------------

Reginan aloittaessa settiään Siniseen telttaan oli saapunut jo kelpo määrä ihmisiä. Bändi kuulosti huomattavasti paremmalta kuin joitakin viikkoja sitten Tampereen Yo-talolla, jossa orkesterin ääni oli ollut kaikuisen bassoinen. Iisa oli ihana ja Mikot niin effing cooleja, että vain harvat pystyvät olemaan. Varsinkin Iisan jo klassikoksi muodostunut koreografia 1) tanssahtelua 2) pään seksikäs keikautus taaksepäin 3) maaninen & kutsuva & vangitseva katse yleisöön 4) hitaasti leviävä huumaava hymy toimi kuin unelma.

Uuden albumin biiseistä parhaiten taittuivat Haluan sinut, Mustavalkeaa ja se kohta julkaistava uusi sinkku, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Keikan päättänyt Jos et sä soita ei jostain syystä lähtenyt aivan sellaiseen lentoon kuin olisi luullut. Yleisö rakasti bändiä, niin minäkin.

Kävelin Reginan jälkeen katsomaan loput Magenta Skycoden esiintymisestä. Olin aikaisemmin miettinyt yhtyeen sopivaisuutta päälavalle, mutta hitto vain kuinka hyvin bändi tilan täyttikään. Yhtye lävisti kerrosteisen rikkaalla äänellään koko alueen, Jori oli ujon sympaattinen, se keikan lopussa pillillä vedetty juttu hauska, We're Going to Climb saatanan hieno, hehkutukset, taustakuorot (yksi jäsen Mira Luoti btw), orkesterin yhteensoitto, stemmat ja omistautuminen kaikki a-luokkaisia. Suorastaan nautin. Esitys päättyi a capellana vedettyyn klassikkoon Maa on niin kaunis.

Kun olin rientämässä takaisin kohti Sinistä telttaa ja Pains of Being Pure at Heartia näin ensimmäisen apinan.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Matthew Dear - Slowdance (video)

Detroitilaisen Matthew Dearin viime vuonna julkaistu albumi Black City keräsi kiitosta puolessa ja toisessa. Pitchfork iski levyyn Best New Music -leiman, BBC kirjoitti siitä kauniita sanoja, Drowned In Soundkin piti ainakin periaatteessa ja niin edelleen. Itse en levyyn tarttunut, vaikka jälkikäteen huomaten olisi pitänyt.

Matthew Dearin levy-yhtiö Ghostly International kuvailee albumia näin: It’s a composite, an imaginary metropolis peopled by desperate cases, lovelorn souls, and amoral motives. Like most literary Gothams, Black City is a place to love and hate, as seedy as a nightclub’s back room and as seductive as the promise of power. Mikä on toki markkinointihenkisesti ja myyvän runollisesti kirjoitettu, mutta ei kuitenkaan liian kaukan maalistaan. Albumi on yhdistelmä elektronisen tummia säveliä, äänellisiä kummallisuuksia ja toisistaan poikkeavia rytmejä, jotka saattavat joko hyökätä kimppuun, groovata rauhallisesti taustalla tai nukuttaa uneen. Kokonaisuutena levy ei ole maailman helpoin kuunneltava.

Melkein vuosi Black Cityn julkaisusta albumin viimeinen single Slowdance on saanut kylkeensä videon. Siitä vastaa San Diegosta kotoisin oleva ohjaaja Charles Bergquist. Video on albumin kaltainen - rönsyilevä, kaunis, mustavalkoinen, osin psykedeelinen, osin perinteinen, vangitseva ja aaltoileva.

Se on todella onnistunut.



Matthew Dear esiintyy ensi viikon perjantaina Flow'n Mustassa teltassa kello 19.30.

Flow 2011 - KABOOOOOOSSHHH!

Piti kirjoittaa Flow'n tänään julkistetusta ohjelmasta jotain fiksua ja sisältörikasta ja relevanttia ja niin edelleen. Mutta what's the point, kun kaikki kuitenkin ovat pääosin samaa mieltä ja tietävät mistä on kysymys. Flow'n artistikattaus on uskomattoman hieno, varsinkin kun siihen on tulossa myöhemmin lisäyksiä. Näilläkin mentäisiin kyllä komeasti.

Suuremmassa musiikillis-maailmallisessa mittakaavassa ajatellen parasta Flow'ssa on se, että se vetää kymmeniätuhansia ihmisiä festareille, jonka artisteista pelkkiä valtavirtaisia medioita seuraavat ihmiset eivät tiedä kuin murto-osan. Flow popularisoi uutta musiikkia ja indie-henkisiä akteja tavalla, johon pienlehdet, netin musiikkisaitit ja blogit eivät pysty. Flow antaa kokonaiselle musiikkigenren ekosysteemille valtavasti kaupallista uskottavuutta.

Joidenkin mielestä tämä saattaa olla huono juttu, koska kohta kaikki löytävät suupppeeercooolin indiemuuuusicin, joka sitten lakkaa olemasta suuupeeercoooolia, bisnesmiehet ryntäävät apajille ja paketoivat koko roskan tunnistamattomaan muotoon, öykkärit saapuvat oksentamaan trendiväestön sushilautasille ja asiaa ymmärtämärrömät ihmiset muokkaavat koko kulttuurista jotain muuta kuin se alun perin oli.

Näin saattaa käydä joo. Mutta en pelkää sitä. Toivon, että ihmisillä on mahdollisuus tehdä työnään sitä, mistä he pitävät, oli sitten kyse bändeistä, keikkajärjestäjistä, levy-yhtiön jätkistä tai median edustajista. Flow antaa uskoa siihen, että Suomessa voi järjestää megaluokan tapahtumia ilman puhkikuluneita kotimaisia artisteja tai puhkikuluneita ulkomaisia artisteja.

Flow luo uskoa siihen, ettei tämän oman pikku genren tarvitse jäädä vain pienen diggariporukan lämpimäksi puuhasteluksi.

www.flowfestival.com