Last Tango in Flow Festival (osa 1)

Minulla on huonoja uutisia. Flow Festivalin ovat vallanneet valtavat, karvaiset tappaja-apinat. Selvisin juuri ja juuri niiden kynsistä, mutta monet muut eivät olleet yhtä onnekkaita.

Olin paahtanut töitä ja huvituksia Naantalin luonnonkauniissa monen tähden kylpylässä kaksi päivää. Vanha sanonta We work hard, we play hard oli pitänyt osin paikkansa. Olin menettänyt ääneni ja unohtanut lähtiessäni sekä iPadin että kännykän laturit huoneeseen. Olin saattanut unohtaa jotain muutakin, en tiedä.

Tajusin tekemäni virheet vasta bussissa noin puolessa välissä matkalla Helsinkiin. Olin sentään muistanut rahat, lompakon, kännykän, avaimet, lahjaksi saadut Reino-tossut (neljät on, kaikki saatu jostain), poliisipukuisen muumipeikon ja puoli kassillista jotain ihmeellistä paperisilpuksi muuttunutta aineistoa, joka oli jossain vaiheessa vielä koostunut Flow'n aikatauluista, akreditointi-vahvistuksesta, luentomuistiinpanoista, tärkeistä kuiteista, turhista kuiteista ja joistain sellaisista, joiden alkuperästä oli vaikea saada selvää. Minulla oli myös kahdet aurinkolasit ja sikareita, joita en aikonut missään tapauksessa polttaa.

Erinäisten pikkuselkkausten jälkeen (olin unohtaa matkalaukkuni bussiin ja iPadini The Voicen toimitukseen Kaapelitehtaalle etc.) selvisin festivaalialueelle. Ennen sisääntuloa mietin hetken yritänkö smuglata jallupullon mukanani, mutta hylkäsin idean ja jätin pullon matkalaukkuun, jossa se itse asiassa on vieläkin. Kello oli noin kolme lauantai-iltapäivänä (olin siis missannut humpat perjantaina työjuttujen takia).

Ensimmäinen itsestäni johtuva pettymys oli Delay Treesin missaaminen. Olin toivonut ehtiväni paikalle kahden jälkeen, mutta kadotin omaan kohellukseeni noin tunnin. En löytänyt keikan jälkeenkään bändin jäseniä mistään enkä näin ollen saanut ostettua heiltä himoitsemaani Before I Go Go -kasettia. Kuulopuheiden mukaan orkesteri veti mainiosti, mutta Nokia Blue Tentissä ei ollut vielä monta ihmistä mainiostivetoa todistamassa.

Harhailin muutaman minuutin ympäri festivaalialuetta toiveenani törmätä johonkuhun tuttuun. En törmännyt. Saatoin juoda oluen. Saatoin hieman säpsähtää yhdeksän euron hintaa. Saatoin tyyntyä muistaessani kahden euron panttimaksun. Saatoin säpsähtää uudestaan seitsemän euron hintaa. Saatoin ajatella, että tämä päivä vedetään alkoholin suhteen ennemminkin underisti kuin överisti. Saatoin miettiä, että ehkä sittenkin olisi kannattanut smuglata. Lähdin katsomaan Reginaa.

------kahdeksan tunnin kuluttua

Juoksimme kaaoksen keskellä Siniseltä teltalta ruokakojujen ja Cirkon ohitse kohti Champagne Baria ja festivaalin takapiha-aluetta apinat perässämme. Ihmiset törmäilivät toisiinsa ja säntäilivät edessämme kuin vauhkot jänikset. Apinat riuhtoivat ja repivät indie-poloja maahan ja iskivät ahnaasti torahampaansa heidän itujen ja kasvisruoan riuduttamaan ohueen lihaansa. Me onnistuimme väistelemään sekä paniikkiin joutuneita ihmisiä että heistä kiihtyvällä vauhdilla selvää tekeviä petoja.

Shamppanja-baarin edessä kokemamme näky oli lohduton. Kaikki pöydät oli revitty irti ja paiskottu ympäri aluetta. Muutamat tappaja-apinat olivat ilmeisesti saaneet jo tyydytettyä lihanhimonsa ja alkaneet kaataa skumppaa kurkuistaan alas. Yksi eläimistä karjui keuhkojensa pohjasta IT'S MILLER TIME, IT'S MILLER TIME! ja heitteli kuohuviinilaseilla kauhun vallassa pakenevia ihmisiä.

kahdeksan tuntia aikaisemmin----------------

Reginan aloittaessa settiään Siniseen telttaan oli saapunut jo kelpo määrä ihmisiä. Bändi kuulosti huomattavasti paremmalta kuin joitakin viikkoja sitten Tampereen Yo-talolla, jossa orkesterin ääni oli ollut kaikuisen bassoinen. Iisa oli ihana ja Mikot niin effing cooleja, että vain harvat pystyvät olemaan. Varsinkin Iisan jo klassikoksi muodostunut koreografia 1) tanssahtelua 2) pään seksikäs keikautus taaksepäin 3) maaninen & kutsuva & vangitseva katse yleisöön 4) hitaasti leviävä huumaava hymy toimi kuin unelma.

Uuden albumin biiseistä parhaiten taittuivat Haluan sinut, Mustavalkeaa ja se kohta julkaistava uusi sinkku, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Keikan päättänyt Jos et sä soita ei jostain syystä lähtenyt aivan sellaiseen lentoon kuin olisi luullut. Yleisö rakasti bändiä, niin minäkin.

Kävelin Reginan jälkeen katsomaan loput Magenta Skycoden esiintymisestä. Olin aikaisemmin miettinyt yhtyeen sopivaisuutta päälavalle, mutta hitto vain kuinka hyvin bändi tilan täyttikään. Yhtye lävisti kerrosteisen rikkaalla äänellään koko alueen, Jori oli ujon sympaattinen, se keikan lopussa pillillä vedetty juttu hauska, We're Going to Climb saatanan hieno, hehkutukset, taustakuorot (yksi jäsen Mira Luoti btw), orkesterin yhteensoitto, stemmat ja omistautuminen kaikki a-luokkaisia. Suorastaan nautin. Esitys päättyi a capellana vedettyyn klassikkoon Maa on niin kaunis.

Kun olin rientämässä takaisin kohti Sinistä telttaa ja Pains of Being Pure at Heartia näin ensimmäisen apinan.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)