Last Tango in Flow Festival (osa 2)

Tähän asti sattunutta: Antti on taiteillut äänensä hunningolle ja energiavarastonsa pelkille höyryille Naantalissa ja saapunut Flow'hun lauantaina iltapäivällä. Antti on harhaillut ympäri aluetta ja katsastanut kaksi bändiä, joista on pitänyt molemmista. Antin ammatillis-henkinen kompetenssi ei ole huipussaan, mutta fiilispohjainen olotaso on korkea. Antti ei vielä tiedä apinoiden tulevasta hyökkäyksestä mitään.

Tappaja-apina oli kuin kuka tahansa muukin festivaalivieras. Se seisoskeli päälavalta katsottuna etuoikealla sijaitsevalla kalja-alueella, poltteli tupakkaa ja siemaili seitsemän euron Heinekeniaan itsetietoinen virne huulillaan. Yllään sillä oli punaiset housut, tennarit (from the future!) ja peruslevelin Ray Banit. Otuksen t-paidassa oli teksti Kill the hipsters, jota vielä tuolloin luulin ironiseksi.

Itse asiassa eläin sopi yleisön sekaan oivallisesti. Toisin kuin useat Flow'ssa koskaan käymättömät henkilöt luulevat, festivaali ei ole sataprosenttisen übertyylikästä tykistystä, vaan ihmiset näyttävät samalla tavalla oman genrensä mukaisilta kuin muidenkin tiettyyn musiikkityyliin keskittyvien festarien kävijät. Heavy-festivaaleilla pukeudutaan mustaan, hip hop -festareilla löysään, indie-tapahtumissa kireään ja/tai suunnitellusti leikattuun. Aika helppoa. Toki Flow'n kävijäkunnasta osa yrittää paljon, mikä johtaa sekä onnistumisiin että ohilyönteihin.

Olin kiinnostuneempi Pains of Being Pure at Heartista kuin apinasta, joten jatkoin matkaani portaita ylös festivaalin uudelle alueelle. Tunnelma alkoi olla parhaimmillaan. Aurinko paistoi, alue ei vielä ollut täyteen tuupattu, jonot olivat lyhyitä, New York Ninjan ruoka loistavaa ja kaiken lisäksi kaksi nuorta miestä/poikaa tunnisti minut ulkonäöltä ja tuli kehumaan Stopshakehoneygota. Yritin vastata kokemuksen syvällä rintaäänellä Kiitos, mutta koska olin kadottanut ison osan äänestäni Naantaliin, puhe tuli suustani ulos sarjakuvamaisen humoristisena hinkumisena. Ajattelin, että jopa on erinomaista. Päätin poikien lähdettyä humblebragata asiasta Facebookiin. Humblebragasin. Tai okei, humorbragasin. Perusväistö.

Pains of Being Pure at Heart soitti ehkä toista biisiään, kun kävelin sisälle telttaan. Vaikka Nokia Blue Tent alkoi näyttää suht täydeltä, se oli ns. väljästi täysi, joten lavan lähelle pääsi kävelemään ilman suurempia tuuppimisia tai anteeksipyyntöjä. Taisin päästä keikkafiilikseen suurin piirtein samaan aikaan bändin kanssa, hittibiisin Heart in Your Hearbreak kajahtaessa ilmoille. Siitä eteenpäin esiintymisen meno & meininki oli hyvän ja huikean vuorottelua.

Pains of Being Pure at Heartia ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa omaperäiseksi tai taitavaksi bändiksi, mutta helkkarin telkkarit, kuinka vahvaa orkesterin biisimateriaali onkaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun on päässyt keikkahurmoksen laineelle surffaamaan. Ensimmäisellä albumilla hieman leudosti soitetut poppailutkin kasvoivat Flow'n lavalla todellisiksi pomputusanthemeiksi orkesterin äänivallin nostattamina. Varsinkin Young Adult Friction jytäsi tajuttoman hienosti. Aloin olla todella, todella, todella hyvällä mielellä kaikesta ympärilläni tapahtuvasta.

--------tunnin päästä

Ensimmäinen hyökkäys alkoi yllättäen. Neljä apinaa oli kiivennyt vaivihkaa turva-aidan yli päälavan backstage-alueelle ja nyt, kuin yhteisestä käskystä, he kävivät ihmisten kimppuun. Aluksi eläimet alkoivat kaadella pöytiä ja heitellä henkilökuntaan kuuluvia jokaisella löytämällään nyrkkiä isommalla esineellä. Esiintyjiä yritettiin repiä hiuksista varastokoppeihin, ilmeisesti lukittaviksi. Yksi apinoista loikkasi catering-auton päälle ja alkoi karjua ohjeita muille eläimille. Katselin turpajuhlaa tajuamatta, mitä oli tapahtumassa.

Kaksi otusta tarttui kiinni Lykke Lin hauraaseen olemukseen ja paiskasi tämän vierestäni viiden metrin matkan juustopöytää päin. Näin kuinka hervottomasti hänen päänsä nytkähti osuessaan valkoiseksi maalattuun vanerilevyyn, mutta en ehtinyt jäädä suremaan tapahtunutta, kun joku tarttui jalkaani ja kiskaisi minut yhdellä vedolla Bajamajoja kohti. Onnistuin jatkamaan liikettäni ja loikkaamaan kaatuneen pöydän taakse suojaan. Haparoin laukustani Lykke Lin minulle antaman hiuslakkapullon, kaivoin sytkärin taskustani ja hyökkäsin huutaen apinoita kohti. 6-1, 6-1, 6-1!

tuntia aikaisemmin-----------------

Kulkiessani päälavan ohi Jo Stance oli jo aloittanut soitantansa. Meininki oli kuin Pori Jazzissa - välitön, letkeä ja sympaattisen groovaava, mutta ei korvaamattoman poikkeuksellinen, musiikillisesti nerokas tai syntisen maaninen. Johanna Försti keikuili kivasti, mutta suurimman vaikutuksen teki uskomattoman pornolla virneellä ja henkilökohtaisella karismalla läpi keikan soittanut rumpali-tuottaja Teppo "Teddy Rok" Mäkynen. Varsinkin setin loppupuolen jamitteluissa tuntui kuin Mäkynen olisi ahmaissut biisien välissä viisi miljoonaa avaruussientä, nostanut supervoimillaan lavan lentoon ja ohjannut nyt sitä hysteerisen innon vallassa kohti tanssivien suklaaleivosten valtakuntaa. Lupaus jostain ammattitaitoista hyvyyttä paremmasta ja tajuntaan lopullisesti jäävästä tulevaisuuden keikasta pilkahteli.

The Dø oli aloittamassa Mustassa teltassa vajaan vartin päästä, mutta muistin, että olin sopinut haastattelun Lykke Lin kanssa päälavan taakse. Lähdin kävelemään paikalle laulajatarta tapaamaan ja ajattelin ehtiä vielä takaisin Black Tentiin ennen kuin The Dø alkaisi soittaa.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)