Last Tango in Flow Festival (osa 4)

Tähän asti tapahtunutta: Tappaja-apinoiden hyökkäys on pilannut Antin timantinkovan festivaalifiiliksen Flow'n päälavan backstagella. Hyökkäys on saatu taltutettua, mutta ei ilman vahinkoja. Lykke Lin pää on osunut juustopöytään, minkä takia hänen esiintymisensä on ollut pakko peruuttaa. Peruutuksen todellisesta syystä on vaiettu. Antti on matkalla Mustaan telttaan The Døn keikalle taskussaan kolmesataa drinkkilippua.

Kun pääsin sisälle Black Tentiin, juontaja (en tuntenut) oli juuri hehkuttamassa The Døta lavalle. Teltta alkoi olla ääriään myöten täynnä ja yleisö kaikkiaan hyvin vastaanottavaista. Nokia Blue Tentissa tilanne oli ollut muutamaankin otteeseen täysin toinen, kun läpi viikonlopun jyrkkää kritiikkiä osakseen saanut Tea Khalifa oli takellellut Wikipediasta kopioimiensa faktanpalasten kanssa bändejä sisään juontaessaan.

Jälkikäteen ajatellen saattaisi olla helppo tuomita Khalifaa haukkuneet ihmiset entry level elitisteiksi tai vaaleanpunaisiksi pikkusnobeiksi, jotka eivät millään huoli omiin porukoihinsa genren ulkopuolista, vieläpä suht tunnettua juontajaa. Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Khalifan juonnot olivat tämän tästä todella vaivaannuttavia. Siis very very much todella. Reginan kohdalla hän unohti Haluan sinut -biisin nimen, jäätyi pariksi sekunniksi ja joutui kaivamaan nimen paperiensa joukosta. Pains of Being Pure at Heartista hän kertoi sanasta sanaan Wikipedian ensimmäiset lauseet yhtyeen nimen synnystä. Huudatukset ja fiilistelyt olivat ns. off beat yleisön kanssa, kun tuntui siltä, ettei Khalifa ollut koskaan kuullut yhdestäkään sisälle juontamastaan bändistä. Hänen valoisa olemuksensa ja lähtökohtaisesti itsevarma tapansa esiintyä eivät korjanneet asiaa.

The Dø sen sijaan hoiti hommansa erinomaisesti. Olin jostain syystä odottanut sympaatisenletkeää popgroovailua, mutta orkesteri tarjosikin sovituksellisesti ja soundillisesti suunnasta toiseen syöksyilevää, hetkittäin jopa avantgardistisiin ääniin innostunutta rytmimusiikkia. Bändin suurimmat hitit rytmittivät orkesterin jopa hillitöntä paiskomista, Olivia Merilahti tanssahteli ihastuttavasti punaisessa hameessaan ja Dan Levy piti homman kasassa viileällä mutta ei etäisellä olemuksellaan. Kun Too Insistentin ensimmäiset sävelet täyttivät teltan, koin festivaalien ensimmäiset kokovartaloväristykset. On My Shoulders kirvoitti luonnollisesti suurimmat huokaukset, hurraukset ja suosionosoitukset yleisöltä. Koska kuitenkin halusin nähdä sekä osan Iron & Winesta että MC Taakibörstan reunionista, jätin The Døn keikan kesken. Se joko oli tai ei ollut järkevä ratkaisu.

Tuskin minkään muun bändin keikka jakoi niin paljon mielipiteitä tämän vuoden Flow'ssa kuin Iron & Winen. Joidenkin mielestä orkesteri oli taivaallisen hyvä, jotkut pitivät bändiä loistavana mutta yleisöä asiantuntemattomana, ja joidenkin mielestä yhtye oli yksinkertaisesti tylsä tai ainakin väärässä paikassa päälavalla. Saatan kuulua viimeiseen ryhmään. Vajaan puolen tunnin vahvasta yrittämisestä huolimatta en mitenkään päässyt sisälle orkesterin musiikkiin. Nopean analyysini mukaan bändin säveltaide ei uppoaisi ilman musiikillisia pohjia - jos omisti Samuel Beamin kynäilemiä julkaisuja kaikki olisi kunnossa, mutta kun en omistanut, jäin ulkopuolelle.

Päätin siirtyä Open Source Stagen alueelle MC Taagibörstaa odottamaan. Se sekä oli että ei ollut järkevää, sillä pääsin kyllä lähelle lavaa, mutta hyvin nopeasti paikka oli niin täysi, että liikkuminen mihinkään suuntaan oli mahdotonta. Lisäksi satuin vahvoissa pöllyissä olevien nuorten miesten keskelle kuuntelemaan heidän epäselviä machoilujaan naisista, rapista, Flow'sta ja keskitason sekoilusta. Vielä kun tiesin, etteivät Davo, Edu Kehäkettu ja Setä Koponen nousisi lavalle ennen yhdeksää (Iron & Winen pidennetyn setin vuoksi), tilanne ei ollut maailman hilpein. Tietoliikenneyhteydet olivat pykineet koko iltapäivän ajan, enkä päässyt nettiinkään twitteröimään tai muuta mukavaa harrastamaan. Kaljaakaan ei ollut, ja lisäksi iso osa yleisöstä luuli kokoonpanon viivyttävän aloitustaan tahallaan, mikä johti lopulta rytmikkääseen haistakaa v***u -huuteluun.

Ajattelin, että nyt olisi apinoilla töitä.

Kun MC Taakibörstan keikka viimein alkoi, kaikki muuttui paremmaksi. Miesten flow, rytmiikka tai yhteispeli ei tosin ollut veitsenterävää, mutta toisaalta ei tarvinnutkaan olla. Olin jopa hieman ihmeissäni siitä, kuinka hyvin yleisö osasi kymmenen vuotta vanhojen biisien sanat ulkoa. Kädet heiluivat, hauskat rivoudet lensivät, ihmiset hymyilivät. Kiitin itseäni hyvästä paikasta lavaan nähden ja 195 cm mitastani. Näin kaiken, kuulin kaiken. Enkä ole edes fani.

Tunnistamistani kappaleista riemullisimpaan fiilikseen juhlakansan nostivat Taakibörsta-klassikot PA 2001, Riskei on otettava ja Edun yleisönlaulatus Loota kii. Koska en ole millään tavalla skenessä sisällä, en osaa arvioida keikkaa verrattuna muihin vastaaviin, mutta miehet vetivät homman kotiin jo pelkällä lavakarismalla ja hauskoilla jutuilla. Otin keikasta videokuvaakin, mutta klipit ovat vielä puhelimessani.

Ilta oli jo alkanut tummua, kun yhtye lopetti. Olin koko päivän yrittänyt tavoitella muutamaa kaveriani, muun muassa Mäntysaaren Jussia ja Hietalan Anttia, ja sain viimein tekstitse yhteyden Jussiin. Hän oli menossa Nokia Blue Tentille Janelle Monáeta katsomaan. Päätin tehdä samoin, enkä tiennyt vielä mitään verilöylystä, joka keikan jälkeen puhkeaisi.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)