Pertti Kurikan Nimipäivät - Asuntolaelämää

Pertti Kurikan Nimipäivät jatkaa omaksi havaitsemallaan linjalla.

Vaikka aluksi moni saattoi odottaa Pertti Kurikan Nimipäivien kuluttavan keinonsa loppuun nopeasti, yhtyeen tuoreus ja luonnollisuus eivät ole katoamassa minnekään. Tämä on hienoa kantaaottavaa punkrokkia, tulkittuna juuri niin kuin pitää. Laulujen aiheet tosin käsittelevät niitä samoja aiheita kuin aikaisemminkin, mutta niistäkin on tullut ennemminkin osa bändin ilmaisua kuin mitään muuta. Lauloihan Elviskin lähes koko uransa ajan rakkaudesta.

Airiston Punk-levyt julkaisee Asuntolaelämää-singlen 7-tuumaisena vinyylinä 12. lokakuuta. Sen b-puolella on kaksi kappaletta, En viihdy kotona ja Pertin luo kylään. Mukana tulee  juliste kansikuvasta sekä postikortti, jossa on kappaleiden sanoitukset.

Osta se.

Melody's Echo Chamber - I Follow You

Ooh aah ihanaa, sanoo Antti.

Yksi sympaattisimmista hetkistä viime perjantaina Monsters of Popissa oli, kun fiilistelin ihan kybällä Holy Esquen särökitaratykistystä, fiilisteltyäni aikaisemmin illalla ihan kybällä Pimeyttä, Keviniä ja I Was a Teenage Satan Worshipperiä. Soundin toimitussihteeri Meriläisen Mikko löi minua olalle ja huusi desibelivyöryn yli korvaani: "Jäbä tykkää kaikesta!"

Eihän se nyt ihan niin mene, mutta jos on kouluttanut itselleen kyvyn pitää muun muassa hevistä, classic rockista, punkista, hc:sta, progesta, 60-luvusta, alternativesta, indiestä, elektronisesta musiikista, kokeellisesta ääniin pohjautuvasta taiteilusta ja osin valtavirrassa operoivasta päivän popmusiikista, onhan tässä niin sanotusti aika moneen suuntaan portit auki.

Oskari Onninen hehkutti Melody's Echo Chamberia Facebookissa, vähän niin kuin vastavoimana pettymykseksi osoittautuneelle (hänen mielestään, ei minun) Beach Housen Bloomille. Odotin päivän ja päätin kuunnella yhtyeen debyyttialbumin Melody's Echo Chamber. Ei siinä tarvittu kuin levyn ensimmäinen biisi I Follow You.

Eiks oo parempi pitää melkein kaikesta kuin ei melkein mistään?

Mirel Wagner esittää uuden biisin

Mirel Wagner kävi Bassoradion haastattelussa. Uusi biisi on lopussa, vähän ennen kymmentä minuuttia. Se kuulostaa Mireliltä itseltään.  

Miksi Animal Collectiven Applesauce meni pilalle

Jos luet tämän postauksen, moni asia muuttuu.

Nyt kävi niin, että kuuntelin Animal Collectiven Centipede Hz-albumin huippukappaleen Applesauce YouTubesta, se kun julkaistaan singlenä ja kaikkea. Ja niin kuin joskus refleksinomaiseksi tapana on, luin kommenttikentän eniten peukkuja saaneen kommentin. Ja se vähän niin kuin pilasi kappaleen.

Koska elän internetissä, ajattelin jakaa eteenpäin tätä tunnetta. Nimimerkki junka22 kirjoittaa: I hate the fact that I can't unhear "I feel like a little Heineken troll".

Kiitos. Ole hyvä.

Paperfangs julkaisi paljon kaikkea kivaa

Paperfangs tuo lämpöä syksyyn coverilla, remixillä ja mixtapella.

Paperfangs julkaisi aikaisemmin tällä viikolla Buddy Holly -coverin Everyday, remixin Eric & Magillin kappaleesta Should We All Wake Up ja Loiva-klubille tehdyn mixtapen Paperfangs Loiva Mix. Kahta ensimmäistä voi suositella kevytsoundisesta unipopista pitäville, mixtapea taas niille, jotka uppoutuvat mielellään viime vuosina julkaistun musiikin lisäksi myös popmusiikin menneille vuosikymmenille.

Everyday kuulostaa miellyttävän paljon Paperfangsilta, jopa niin paljon, että alkuperäinen versio tuppaa unohtumaan. Ja sehän on perinteisesti yksi onnistuneen lainaversion perusominaisuuksista. Samat sanat pätevät pitkälti remixiin, jonka alkuperäinen muoto on todettavissa Bandcampissa.

Paperfangs Loiva Mix on kuunneltavissa Mixcloudissa.

Näiden tahdissa on kiva fiilistellä paitsi tänä sunnuntaina, myös tulevina syyspäivinä. Paperfangsin albumi ilmestyy vuodenvaihteessa Solitin kautta. En usko nyt saavutetun tason ainakaan laskevan.

French Films - Shoreline Dreams

Hehheh vain! French Films ei suostu tylsäilemään edes sinkkujen b-puolilla.

Tänään perjantaina Monsters of Popissa on melkoisen tykki kattaus kotimaista ja ulkomaista indiemusiikkia. Kotimaisista bändeistä odotetuin lienee loistavan - ja aivan liian vähälle ylistykselle jääneen - Imaginary Future -albumin viime vuonna julkaissut French Films, jolla alkaa olla jo pientä imua maan rajojen ulkopuolellakin.

French Films on ensimmäisestä ep:stään asti operoinut indiekentän hankalimmassa paikassa, sen keskellä. Yhtyeen soundit, rytmit, kappalemateriaali ja ulkoinen olemus ovat muotonsa puolesta kaukana poikkevasta, mikä johtaa siihen, että erottuakseen French Filmsin on oltava tekemisessään parempi kuin tuhannet muut samalla ladulla hiihtävät aktit.

Ja Stopshakehoneygon mielestä French Films on. Golden Sea, Convict, This Dead Town, Pretty in Decandence ja When People Like You Filled the Heavens ovat lajissaan niin onnistuneita biisejä, että useimmat yrittäjät olisivat tyytyväisiä edes yhteen vastaavaan.

Tänään yhtye julkaisi When People Like You Filled the Heavens -seiskatuumaisen, jonka b-puolella on kappale Shoreline Dreams. Se kuulostaa aivan French Filmsiltä, ei tarjoa mitään mainittavaa uutta maailman kitaramusiikkiin, mutta minä en kykene lopettamaan sen kuuntelua.

Enkä haluakaan kyetä.



Tänään Monsters of Popissa esiintyvät French Filmsin lisäksi Holy Esque, Thulebase, I Was a Teenage Satan Worshipper, Kevin ja Pimeys. Paikkoina Telakka ja Klubi. Tampereella.

NEØV - Windvane

NEØV jatkaa Neufvoinin laadukkaalla linjalla.

Stopshakehoneygon Tough Twelve 2012 -listauksessakin mukana ollut Neufvoin ilmoitti taannoin lopettavansa toimintansa ja vaihtavansa nimekseen NEØV. Tänään julkistettiin sopimus Fullsteamin kanssa, ja bändiltä ilmestyi ensimmäinen kappale Windvane. Sen kyljessä on tarjolla myös Korallrevenin remix biisistä.

Oskari kirjoitti yhtyeestä Nuorgamiin hyvän esittelyn, jonka voi lukea tästä.

Ensireaktion Windvane kuulostaa totutun laadukkaalta, isoääniseltä kaikuilulta, vaikka se ei sykähdytäkään aivan samalla tavalla kuin Neufvoinin upeimmat hetket, Polar Song ja Drunken Captain. Ns. pelinavauksena tätä voi kuitenkin pitää oikein onnistuneena.

Seuraa NEØVia Facebookissa.

Monsters of Pop 2012 (Spotify playlist)

Tein perkeleen hyvän MOP2012-soittolistan. Se oli helppoa.

Oli jopa vähän turhan nopea homma tehdä hyvä soittolista Monsters of Popin tämän vuoden bändeistä. Ei tarvinnut kuin valita omat suosikkinsa niiltä, jotka tunsi ja kuunnella 4-5 biisiä tuntemattomilta ja päättää niistä. Nuorgam julkaisi pari päivää sitten oman soittolistansa, jonka kanssa tämä luonnollisesti menee osin päällekkäin. Ei kuitenkaan kuin puoliksi.

Rakensin soittiksen tällä kertaa sillä ajatuksella, että se pitäisi kuunnella siinä järjestyksessä kuin se on tehty. Eli alkuun on ladattu infernaalinen hittikimara ja lopussa on aavistuksen kokeellisempaa tai tunnelmaltaan viipyilevämpää musiikkia. Joiltain bändeiltä on yksi, toisilta kaksi biisiä.

Itselleni aikaisemmin tuntemattomista bändeistä eniten ihastuttivat norjalainen Razika ja skotlantilainen Holy Esque. Vondt i hjertet on niin loistava biisi, että on suorastaan rikos, etten ollut kuullut sitä aikaisemmin, ja vaikka Holy Esque ei kirjoita maailman omaperäisimpiä biisejä, yhtyeen laulajalla (mikä hänen nimensä on?) on niin käsittämättömän rouhea ääni, ettei voi kuin ihmetellä.

Tänään torstaina alkaa!

TELAKKA MOP - Avajaisbakkanaalit
23.00 THE NEW TIGERS
22.00 BARRY ANDREWSIN DISKO
21.00 AVASAXA
20.00 THE HEARING
19.00 TALMUD BEACH
+ NRGM DJ’S

MOP2012: Pimeys toi valon suomenkieliseen popmusiikkiin

On jopa rikollista, ettei Pimeys ole aikaisemmin ollut kehujen kohteena Stopshakehoneygossa.

Siinä käy aika helposti perinteinen hype-efekti, kun alkaa hihkua sellaisen bändin puolesta, joka on julkaissut vasta yhden tai kaksi kappaletta. Mutta se vaihtoehto, jossa kehuttaisiin hillitysti biisiä, mutta koko ajan pidettäisiin nurkan takana odottavaa epäonnistumista todennäköisimpänä tapahtuvana mahdollisuutena, on verrattomasti hölmömpi.

Pimeys nousi kevään ja alkukesän aikana puheenaiheeksi monessa blogissa ja muutamassa isossakin mediassa. Varsinkin aurinkoisesti poppaava Elämä kiinnostaa sai aikaan niin monta innostunutta kommenttia, että alettiin puhua Suomen hypetetyimmästä uudesta bändistä. Kun Radio Helsinkikin tuuttasi Pimeyttä taajuudelleen kiitettävällä frekvenssillä, mikäs oli yhtyeen ollessa.

Nyt pitäisi tietysti lunastaa odotuksia.

Pimeys esiintyy Monsters of Popissa perjantaina, samassa tilaisuudessa kuin eilen hehkuttamani Kevin ja itselleni tuntematon skottibändi Holy Esque. Taannoiselta Tavastian keikalta tihkuneet kehut antavat syyn odottaa hyvinkin positiivisia äänikokemuksia, ja tietysti on todella mielenkiintoista kuulla bändin muita kappaleita. Ne kun sitten lopulta kertovat, onko kyse 2000-lukulaisesta indierockista, 90-luvulta ammentavasta kotimaisesta popista vai jostain muusta.

Minun mielestäni Pimeys on jo nyt tuonut samanlaisen positiivisen tuulahduksen suomenkieliseen popmusiikkiin kuin vaikkapa Ultramariini toi vajaat kymmenen vuotta sitten. Yhtye on onnistunut tekemään suomirokkia, joka on niin laadukasta, ettei oikein kukaan haluaisi kutsua sitä suomirokiksi.

Nyt bändi tarvitsee vain lisää samanlaisia täysosumia kuin Elämä kiinnostaa on.



Pimeys esiintyy Monsters of Popissa perjantaina 21. syyskuuta. Telakalla nähdään myös Kevin ja skotlantilainen Holy Esque. Lisää MOPista osoitteessa monstersofpop.net.

MOP2012: Kevin - Ebb and Flow

Kevin on käynyt rock'n'rollin koulun ja valmistunut sieltä.

Yksi Monsters of Popin kotimaisista esiintyjistä on jo yli kymmenen vuotta Suomen indierock-kartalla ollut Kevin. Minun piti kehua bändin viime viikolla ilmestynyttä uutta levyä, mutta aloinkin muistella menneitä.

Piti oikein kaivella levyhyllyä ja tarkistaa, milloin yhtyeen debyytti-ep You Can Call Me Kev ilmestyi. Vuosi oli 2001 ja elettiin aikaa, jolloin puhuttiin New Rock Revolutionista, eli The Strokesista, White Stripesista, The Datsunsista, Jetistä ja sen sellaisista pumpuista. Edellisestä retro-revivalista oli ehtinyt kulua jonkin aikaa ja ihmiset halusivat kuulla musiikkia, johon liitettiin kerran jos toisenkin lause: "You know, the good stuff."

Kevin julkaisi vuosituhannen alussa kaksi pirteää ep:tä ja kaksi sinkkua. Vuonna 2004 ilmestynyt debyyttialbumi We Come In Peace keräsi tukun kehuja käytännössä kaikilta isoilta lehdiltä, muun muassa Rumbalta, Soundilta ja Helsingin Sanomien Nyt-liitteeltä.

Seuraavana vuonna Kevin napattiin tv-mainokseen esittämään Dingon klassikkokappaletta Lakatut varpaankynnet. Yhtye teki biisistä hienosti rämistelleen garagerockversion, joka oli niin laadukas, että vahvistamattomien peräbaaripuheiden mukaan Kevinille olisi tarjottu astetta isompaa levytyssopimusta, jos yhtye vain olisi vaihtanut kieleksi Suomen. Ei vaihtanut.

Vuonna 2006 Kevin julkaisi toisen albuminsa Bad Dream Stone Mystery, jonka tunnelma oli jonkin verran ensilevyä tummempi. Kriitikot tykkäsivät taas, tietenkin.

Kului vuosi, ja toinenkin, ja kolmas. Ehdin mitäkuinkin unohtaa Kevinin olemassaolon, kunnes viime vuoden marraskuussa bändi julkaisi loisteliaan comeback-biisin A Lonely Place. Kuvailin kappaletta "60-lukulaisen psykedeelisesti leijuvaksi, vaikutteita kunnioittavaksi mutta ei ryöstöviljeleväksi, leppeästi groovaavaksi ja melodisesti monipuoliksi". Ennustin tulevan albumin olevan oikealla tiellä, jos sillä olisi lisää samanlaisia Nuggets-psykedeliapaloja. Ja olihan sillä.

Ebb and Flow esittelee oikealla tavalla aikuistuneen Kevinin, joka on siirtynyt yksinkertaista retrorokkia soittavasta bändistä psykedeeliseksi, osin progressiivista jamittelua tuottavaksi musiikkikoneeksi. Levyn kappaleet ovat syntyneet improvisoinnin ja intuitiivisen soittamisen tuloksena ja sen aiheet liikkuvat ennemminkin kilometrejä maan yläpuolella kuin sen pinnalla. Kauniit melodiat ja taitavasti rakennetut stemmat ovat tallella.

Kyseessä on levy, jota pitää kuunnella ajan kanssa, syventyen. Komea avausbiisi Standing On A Rubber Band antaa hyvän kuvan siitä mistä levyllä on kyse.



Kevin esiintyy Monsters of Popissa perjantaina 21. syyskuuta. Telakalla nähdään myös Pimeys ja skotlantilainen Holy Esque.

Delay Trees - HML

Delay Treesin uusi albumi Doze ilmestyy 19. lokakuuta Solitin kautta. Se on läpeensä laadukas.

On aika kiva idea tehdä kaihoisa rakkauslaulu kaupungille, varsinkin Hämeenlinnalle, ja varsinkin tällä tavalla, surumielisen luopumisen näkökulmasta.

Rows of houses, rows of neatly parked cars
Vague memories of late night drives and cigars
I miss my friends though they're no longer here
And I wish I was filled with hope instead of fear

I'm afraid that everything falls apart
That there's no one strong enough to break my heart
And I won't miss you, so now you know
But without you I feel so alone, so alone

Kaunista, ja hyvä esimerkki Doze-albumin 60-luvulle nyökkäävästä popimmasta materiaalista kesäkuussa julkaistun Pausen vastapainoksi. Eihän tästä voi kukaan musiikista pitävä olla pitämättä.

Kaksitoista syytä, miksi sinun pitää tulla pitämään kivaa Monsters of Popiin

Monsters of Pop on aina ollut kaikista tapahtumista itselleni läheisin.

Tampereen perinteisin indiefestivaali järjestetään tällä viikolla 20. - 23. syyskuuta, nyt jo seitsemättä kertaa. Paikkoina ovat Klubi, Telakka, Ravintola 931 ja elokuvateatteri Niagara. Esiintyjiä on parisenkymmentä, muuta oheistapahtumaa siihen päälle jonkin verran.

Listasin kaksitoista ensimmäisenä mieleen tullutta syytä, miksi sinun pitäisi tulla paikalle.

1. Monsters of Pop osataan järjestää oikein. Bändejä on oikea määrä, esiintymispaikat ovat oikean kokoisia, pop/kokeellisuus ja kitarointi/elektronisuus vuorottelevat suunnitellusti.

2. Tuttujen ja tuntemattomien bändien suhde on oikea. Varsinkin ulkomaiset yhtyeet ovat perinteisesti olleet itselleni lähes tai täysin tuntemattomia, mutta silti jokaiselle päivälle osuu niin kovia tuttuja esiintyjiä, ettei tunnu siltä kuin olisi hyppäämässä kohti synkkää pimeää.

3. Telakka on sympaattinen keikkapaikka. Ok, näkyvyys lavalle on usein vähän heikko, varsinkin, jos eturivin tyypit nousevat ylös tanssimaan. Paikka on silti täysin ainutlaatuinen, MOPin aikaan indieväen kansoittama, muuna aikana teatteriväen piilopaikkana tunnetuksi tullut tunnelmallinen pesä.

4. Monsters of Popissa saa poseerata jos tahtoo, mutta aika harva välittää siitä niin paljon, että asialla olisi kovin suurta merkitystä.

5. Siellä tapaa kavereita, ja vaikka ei tapaisikaan, tuntuu ihan siltä kuin tapaisi.

6. Avajaisklubi ja päätöskaronkka. Esimerkiksi viime vuonna Monsters of Popin torstai oli Klubilla tunnelmansa puolesta turhan odottava, kun kaikki eivät mättäneet viinaa ahnaaseen turpaansa. Tänä vuonna torstaina ollaan vain Telakalla, ja hienona lisänä samaisessa paikassa järjestetään sunnuntaina MOP-karonkka, jossa musiikista vastaavat indonesialainen The Trees and the Wild ja malesialainen Tenderfist.

7. Loistavat levynpyörittäjät. NRGM dj's, Indian Summer, Antti H, Deejay Soi. Jos et tunne, tule paikalle ja totea. Ovat hyviä (vaikka en tiedäkään, ketä Nuorgamista on tulossa paikalle).

8. Klubin äänentoisto on Tampereen parhaita. Verrattuna esimerkiksi Yo-taloon, yhtyeet tuppaavat soundaamaan Klubilla todella hyvältä. Semisti paradoksaalista tosin on, että mustien ovien takana odottava Pakkahuone on äänentoistonsa perusteella kaupungin heikoimpia. Mutta tänä vuonna MOP ei levittäydy isolle puolelle, joten mitäs me siitä.

9. Barry Andrewsin Disko Telakalla. Minähän en tiedä, oletko sinä nähnyt koskaan Jukka Hervaa livenä, mutta minä en ole. Yhtyeen keväällä ilmestynyt Kuka siellä? on lajissaan vuoden parhaita albumeja, ja kun esiintymispaikkana on Telakka, harva asia voi mennä pieleen.

10. Itsensä hurjaan livekuntoon piiskannut French Films Klubilla, juuri oikeankokoisessa paikassa juuri oikealle yleisölle. Jos Flow'ssa bändi soitti hienosti, mutta päälavan tuulet leikkasivat osan bändin tehosta pois, tänä perjantaina odotettavissa on saatanan hieno keikka.

11. Satellite Stories. French Filmsin ohella yksi potentiaalisimmista kotimaisista ulkomaan menestyjistä. Bändin loistava debyyttialbumi Phrases To Break The Ice ilmestyy sopivasti perjantaina, ja jos jotenkin sattuisi niin, että Satellite Storiesista tulisi parin seuraavan vuoden aikana todella suosittu, voisit kertoa nähneesi sen "silloin ennen kuin niistä tuli isoja".

12. Musiikki, tunnelma, maanläheisyys. Hyvän festivaalin tunnistaa siitä, että sillä on oma identiteetti. Jokin sellainen kaiken lävistävä ominaisuus, jota ei ole missään muualla, sellainen, jota on vaikea määritellä muuksi kuin tunnelmaksi, vaikka se oikeasti on vähän enemmän.

Monsters of Pop Tampereella 20.-23.9.2012. Ohjelman näet tästä.

Teen Suicide - I Will Be My Own Hell Because There Is a Devil Inside My Body

Teen Suiciden levy I Will Be My Own Hell Because There Is a Devil Inside My Body sukelsi suoraan Antin sydämeen ja nousi yhdessä illassa koko vuoden suosikkilevyjen joukkoon.

Voi saatana kuinka tämä onkaan hyvä levy. Täysin yllättäen ei mistään tullut, Bandcampissa 15. syyskuuta julkaistu, sympaattisella pdf:llä varustettu kokoelma loputtoman surullisia, teini-ikäisen ulkopuolisuuden tunnetta tulvivia kappaleita, jonkun kotona äänitetty, ilmeisesti jollain 4-raiturin kaltaisella välineellä, tarkoituksellisen huojuvasti mutta silti ajoittain jopa hyvin soitetusti.

Albumin hienoimpia hetkiä ovat levyn avaava lofi-rämistely Give Me Back to the Sky, itsesääliinsä hukkuva, monotonisella rumpukonebasarilla rytmitetty Cop Graveyard, Sonic Youthin akustisemman materiaalin mieleen tuova The Same Things Happening to Me All the Time, Even in My Dreams ja levyn päättävä, hyvin koko albumin teemaan sopiva seksikuvaus Swallow. Ja aika liki melkein kaikki muutkin kappaleet näiden välissä.

Olen koukussa tähän.

Bändi tarjoaa ilmaisen downloadin Mediafiren kautta. Mukana tulee biisit, kansi ja pdf, jossa on sanojen lisäksi muita tekstejä, piirrustuksia ja valokuvia. Lisää Teen Suicidesta esimerkiksi Facebookissa.

Black Dice - Outer Body Drifter

Shug, shug, shug, shug, WHIÄAUNG!

Jos ravut tekisivät musiikkia, niillä saattaisi olla jotain tällaista mielessä aina vähän ennen kuin ne pudotetaan vettä kiehuvaan pataan. Jos ravut tekisivät musiikkia, niillä ehkä pitäisi olla jonkinsorttisia tunteita, mikä tekisi niiden syömisestä huomattavasti epäeettisempää kuin mitä se on nyt.

Olin ajatellut rakentaa elektronisen soittimen, joka asennetaan rapumertaan, ja kun Amerikasta Suomeen kotiutetut jokiravut uisivat öisin pyydykseen, syntyisi säveliä, jotka unelmissani muistuttaisivat Black Dicen Outer Body Drifteriä.

Rapujen kanssa on aina tosi ikävä pelata Kivi, paperi, sakset -peliä, kun ne valitsevat aina sakset.

Bat For Lashes - Marilyn

Bat for Lashes julkaisi kappaleen, joka *GASP* ei ole cover Juice Leskisen klassikosta.

Ajattelepa vain, että jos Bat for Lashes olisikin tehnyt coverin Juice Leskisen kappaleesta. Olisipa ollut jotain.

Minä olin vähän ihmeissäni kun näytti siltä, että Suomessa kukaan ei tänään kirjoittanut tavuakaan Bat for Lashesin uudesta kappaleesta, vaikka aikaisemmin tänä vuonna ilmestynyt Laura oli niin tajuttoman hyvä.

Tai jos kirjoitti, minä en huomannut.

Tiesitkö, että Vicky Rosti on teinityttönä ollut mukana Dannyn kiertueella? Tiesitkö, että Eini on teinityttönä ollut mukana Tapani Kansan kiertueella? Tiesitkö, että Danny täyttää ihan just 70 vuotta?

Olen huomannut, että punaviini on ylivoimaisesti paras stimulantti kirjoitushommissa. Viinanvahvuisilla aineilla homma lähtee aika helposti lapasesta ja oluella tulee turha pöhö.

Bat for Lashes julkaisee seuraavan albuminsa The Haunted Man 15. lokakuuta. En ole jaksanut ottaa selvää, ei kai se ole naisista kertova teemalevy?

Pet Shop Boys on hirvittävän hyvä bändi.

Minä lähden huomenna Poriin. Siellä minua odottavat rapujuhlat. Mietin aina, spedeilenkö taianomaisella kyvylläni syödä äyriäisiä siististi vai vedänkö ihan miten sattuu.

Jotkut ovat sitä mieltä, että rapuja pitää syödä kasaamalla kaikki lihaiset palat paahdetun leivän päälle, siis niin, että ensin on perkausvaihe, sitten syömävaihe. Itse en ole kokenut tapaa omakseni. Se saattaa johtua siitä, että lapsena meillä oli aina tapana syödä rapuja yksitellen, ja vieläpä melkein kuumina.

Kummallisia asioita tapahtuu ilman, että Antilla on niihin paljonkaan valtaa.

Teen Daze - Union (feat. Frankie Rose)

Miljoonasti kaikkea erilaista tauotta julkaiseva Teen Daze pistää vähästä aikaa taas parastaan. Hienosti kahtia jakautuva Union on toinen singlejulkaisu 6. marraskuuta ilmestyvältä uudelta albumilta The Inner Mansions. Ensimmäinen oli kolme viikkoa sitten julkaistu New Life, joka sekin oli kelpo kuin mikä.

Sky Ferreira - Everything Is Embarrassing

Nyt taisi tulla Antin maailmaan ihan noin vain puun takaa yksi vuoden parhaista biiseistä. 

Everything and nothing always haunts me
I know you're trying, I know you're trying
Waiting for the moment to fall on me
I saw you trying, I saw you trying

Hurts so bad I don't know want you want from me
You know I'm trying, You know I'm trying
And now we're hanging on by a heartbeat
You know I'm trying
I was always trying

Maybe if you let me be your lover
Maybe if you tried then I would not bother
Telling me that basically you're not looking out for me
Everything is true to me
Never words where you would see
Maybe if you let me be your lover
Maybe if you tried then I would not bother

I've been hating everything
everything that could have been
Could have been my anything
Now everything's embarrassing

Acting like it's nothing, such a bore
I saw the truth and I just can't ignore
You're trying to hold the heart that can't be stored
Say, I tried to give my best before
You wouldn't have the chance to give me more
You're only one step closer to the door

Sky Ferreiran Everything Is Embarrassing on käsittämättömän upea miljoonan repeatin pophelmi. Blood Orangen kanssa tehty kappale on aivan eri luokkaa kuin esimerkiksi kesällä julkaistu tavallistakin tylsempi bändipässittely Red Lips.

Äkkiä kaikki natsaa: rauhallisesti etenevä sävellys, tyylikkääksi välinpitämättömyydeksi naamioitu sydämen särkyminen, moderni poptuotanto, hienovaraiset mutta addiktoivat koukut, ja tietysti Ferreiran lauluääni, joka lopulta on löytänyt tavan kuulostaa aidolta.

20-vuotiaan laulajaneitosen ep Ghost ilmestyy 2. lokakuuta. EMI julkaisee. Nyt taitaa lähteä käyntiin ja lujaa.

2:54 - Killer

Tämähän ei ole mikään ihan huono versio, vaikka peruspäläpälä covereiden huomiohakuisuudesta ja niin edelleen. Adamskin alkuperäinen on ylivertainen Sealin muihin versioihin ja erityisesti George Michaelin köpötykseen verrattuna. 2:54:n tulkinta kelpaa Stopshakehoneygon residenssissä keskivertoa coveria paremmin, mutta tuskin tämä sentään kestokuunteluun jää. 

Eeliks:en - Suutre Teiter

Nyt ollaan suuruuden äärellä.

Eeliks:en (Eelis Mikael Salminen) on 7-vuotias ekaluokkalainen. Hänen lempibändejään ovat Beatles, AC/DC, Beastie Boys, Robin, Kiss, Rolling Stones, Pikkuoravat ja Prodigy. Peruskoulun lisäksi Sara Hildén -akatemian kuvataidekoulussa käyvä Eelis oppi lukemaan 3-vuotiaana. Hän pitää lasagnesta, kalapuikoista ja lohesta.

Eeliksen muusikon ura alkoi, kun hän yritti tehdä isänsä (Jukka Salminen btw) iPhonella kappaleen. Yritys epäonnistui, mutta hän äänitti lisää, "koska hänen isänsä pakotti". Eelis kirjoittaa laulunsa englanniksi ja siansaksaksi. Hän uskoo Fonal Recordsin nokkamiehen Sami Sänpäkkilän olevan ainoa ihminen, joka oikeasti pitää hänen musiikistaan. Hän ei tee livekeikkoja, koska ei tahdo olla niin kuin Robin.

Eeliks:enin backstory on erinomaisesti kohdallaan, mutta pojan musiikki ei toimisi pelkästään sen varassa. Suutre Teiterissä on aitoa löytämisen ja luomisen riemua, vähän niin kuin Eelis Salminen olisi itsekseen keksinyt kokonaan uuden kielen. 

Suutre Teiter ilmestyy 12. lokakuuta. Fonal julkaisee, kaikki palvovat.

LCMDF - I Go Insane

LCMDF:n uusi biisi yhdistää Tomorrow Never Knowsin ja We Care a Lotin nykyajassa kiinni olevaan popmusiikkiin.

On muuten aika jännä veto. LCMDF:n uusi single I Go Insane lainaa vailla häpeää The Beatlesin Tomorrow Never Knowsin kompin ja itämaisuuden ja ottaa hokemansa rytmin Faith No Moren We Care a Lotilta. Eikä silti kuulosta muiden omalta.

LCMDF on ollut hankala tapaus suomalaisille musadiggareille, koska yhtye oli silloin ensimmäisellä kerralla liian nopeasti ja liian vähän aikaa tosi tyylikäs. Siihen päälle pari itsetietoista kommenttia Suomen tylsyydestä, ja äkkiä kaikkien oli vaikea rakastaa Emmaa ja Miaa.

Onneksi muualla maailmassa bändiin ei ole liittynyt vastaavia jännitteitä, eikä olisi enää syytä Suomessakaan. Tämä on nimittäin oivallista popmusiikkia.



LCMDF:n Mental Health EP ilmestyy 29. lokakuuta.

Night Panther - Snudge / Two Weeks

Night Panter on hölmö ja hurmaava.

Sillä lailla kävi, että White Birds -yhtyeen Farzad Houshiarnejad ja Mike Cammarata perustivat keväällä elektronisen duon Night Panter, käsittääkseni sivuprojektiksi, eivät niin, että olisivat jättäneet toisen yhtyeensä.

Jos oli White Birdsin When Women Played Drums -albumi lofi-estetiikassa uinutta indiekaikuilua, Night Panterin musiikki on lähempänä valtavirran elektronista discoa. Jotenkin näyttäisi siltä, että Houshiarnejad ja Cammarata ovat ottaneet määränpääkseen hauskapidon, ja kevyenlaisesti onnistuneet siinä.

Yhtye julkaisi syksyn kynnyksellä uuden kappaleen Two Weeks, joka ei tarttuvuudessaan ja tanssittavuudessaan ole aivan samaa luokkaa keväällä ilmestyneen Snugden veroinen. Silti, jos tästä kasvaa jotain muuta kuin projekti, lopputulema voi olla hyvinkin suosittu.

Ainakin, jos promokuvat ovat tuota luokkaa.

Postiljonen - We Raise Our Hearts

Postiljonen lisää kaikuiluunsa biitin ja osaa olla ihastuttava kuin mikä.

Kun tietää, että Ruotsissa on tosi paljon kaikkea keskitasoa parempaa, ja kun välillä vähän kyllästyy siihen kaiken perushyvän paljouteen, on aina silloin tällöin virkistävää olla oikeasti innoissaan jostain ruotsalaisesta. Niin kuin nyt Postiljonenista.

Tuossa vähän ennakoin viikko sitten tukholmalaiskolmikon uuden singlen julkaisua kehumalla bändin keväällä ilmestynyttä Rivers-kappaletta. Ja onneksi We Raise Our Hearts on sillä tavalla hyvä, ettei tarvitse hävetä.

Rumpulat soivat niin sympaattisesti, että eiköhän tällä ainakin yhden perjantai-illan punaviinit saada päähän nousemaan.

We Raise Our Hearts from Postiljonen on Vimeo.

Cascine - Standouts: 2010 - 2012

Loistavan levy-yhtiön loistava kokoelma tarjoilee lushia ääntä, kaikuja, helinöitä, kilistelyjä, melodioita, tunnelmia ja kaikkea muuta sellaista rakastettavaa.

Lapko - White Dog in Tokyo (uusi biisi)

Lapko on siitä yksi niistä yhtyeistä, joiden ylijäämäbiisitkin kuuluvat kategoriaan tykkiässä.

Mistähän lähteestä tämä bändi vetensä nauttii? Oli kysymys sitten akustisesta tunnelmoinnista, superaltsusta tuuttauksesta tai raskaampaan rokkiin kallellaan olevasta synkkäilystä, kaikki menee läpi.

White Dog in Tokyo on varsinkin noin kolmen ja puolen minuutin kohdalta loppuun saakka sellaista alternativetaivasta, että ei heti tule mieleen. It's the saddest thing I've seen, Malja karjuu, ja saa sen kuulostamaan samaan aikaan kauniilta, surulliselta, epätoivoiselta ja mieltä puhdistavalta. Ja tämä on vielä, get this, ylijäämäbiisi.

Lapko on lajissaan aivan ylivoimainen, ainakin kotimaisista yhtyeistä. Ja ΓΟΛΕn kansi on edelleen sataprosenttisessa hämmentävyydessään huima.

Seremonia - Antikristus 666

Seremonian ensi viikolla ilmestyvä albumi jakanee mielipiteitä.

Minä kuuntelen musiikkia aika vahvasti samalla tavalla kuin katson elokuvia tai seuraan teatteria. Jos joku laulaa vaikkapa rakastavansa raparperipiirasta, en hyväksy tai hylkää kappaletta sen perusteella, kuuluuko kyseinen herkku omiin suosikkeihini vai ei. Toisaalta taas voin koskettua elokuvasta, jonka pääosassa on ruohonleikkurin kyydissä veljeään tapaamaan lähtevä vanhus, siitäkin huolimatta, etten ole vanhus eikä minulla ole veljeä tai päältä ajettavaa ruohonleikkuria.

Toukokuussa julkaistu video Seremonian Rock 'n' rollin maailmasta pisti monet valitsemaan puolensa kappaleen aiheen, sen merkityksen ja varsingin sen mahdollisten tulkintojen vuoksi. Jussi tulkitsi kappaleen ironiaksi, pari kaveriani loistavaksi pastissiksi ja osa vain vähän oudoksi okkultismileikittelyksi. Äitini olisi ollut kappaleesta niin kauhuissaan, että olisi luultavasti takavarikoinut kaikki kuunteluun soveltuvat laitteeni, jos olisi tiennyt minun pitävän siitä.

Seremoniaaan kuuluvat Ilkka Vekka, Erno Taipale, Ville Pirinen ja Noora Federley. Bändin kirjoittamat laulut käsittelevät pimeitä voimia. Vekka kuvaili Nuorgamin haastattelussa Seremonian musiikkityyliä doomahtavaksi suomenkieliseksi käppäjytäprogeksi. Black Sabbathin henki on vahvasti läsnä, tietysti.

Minun on vaikea hyväksyä sitä, ettei joku pitäisi tästä. Paitsi tietysti jos pelkää joko pimeitä tai valkeita voimia.

Seremonian debyyttialbumi ilmestyy 14. syyskuuta, Svart Records julkaisee.

Burning Hearts - Modern Times (video)

Burning Heartsin uuden videon ensi-ilta oli tänään Nuorgamissa. Sen on ohjannut Paola Suhonen peräti New Yorkissa asti, Iivanan liikkeessä sulkemisajan jälkeen. Jos joku jotain ajatteli linkata, niin katsii linkata toi Nuorgamin juttu, koska tää juttu on vähän niin kuin niiden juttu.

Midnight Magic - Same Way I Feel

Totta kai Brooklynistä kotoisin oleva Midnight Magic on maustanut uuden biisinsä hauskoilla kummallisuuksilla. Musiikillisia yhtäläisyyksiä Friendsiin on, yhtyeessä on kait yhdeksän jäsentä. Dippadai. Kirjoitin just tosi hauskan Facebook-päivityksen. Hain puhelimen autosta. Yksi kalja juotu, tuntuu viideltä. Pakko olla hyvä biisi.

Cup - Red Book (Album stream)

Sami Suovan ja Mikko Pykärin projekti on edennyt albumiasteelle. Biitit ovat ns. mielenkiintoisia.

Niin että mitähän sitä lahjakkuudellaan tekisi?

Mikko Pykäri ja Sami Suova ovat yksiä niistä harvoista suomalaisista musiikintekijöistä, jotka voivat lähteä hommailemaan melkein mitä tahansa ja saada aikaan ääntä, joka on parempaa, kestävämpää ja innostavampaa kuin keskivertojen musikanttien tuurilla maaliin osuneet uran huippuhetket.

Parivaljakon kesällä lanseerattu projekti Cup maalailee osin samoilla mutta osin hyvin poikkeavilla 90-luvulta kotoisin olevilla siveltimillä kuin Shine 2009. Suurin ja ilmeisin ero on biiteissä - siinä missä Shine 2009:n ysärirytmit ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet jälleen hyvin muodikkaiksi, Cupin viljelemästä dancebasarista on valtaosa indiespheressä operoivista yhtyeista pysynyt visusti erossa.

Cupin debyyttialbumin nimi Red Book viittaa Carl Jungin The Red Book -teokseen, joka sisälsi tekstejä ja piiroksia hänen fantasioistaan ja unistaan. Jungin idea oli ollut taltioida alitajunnan viestejä, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pykärillä ja Suovalla ne näyttäisivät viittaavan onnellisen hardcoren suuntaan.

Ja vaikka he kuinka yrittäisivät, he eivät onnistu kätkemään osaamistaan hölmön rytmimaailman ja geneeristen samplejen taakse.

DIIV - Doused

Ihan vain niin, että jos rakas indiepupunen tai esimerkiksi satunnainen vierailija ei vielä ole tutustunut yhteen nettimedioiden (ja Antin kans) suuriten ihannoimista suosikkiorkestereista tänä vuonna, niin eiköhän tästä lähde. Oshin-albumi ilmestyi heinäkuun lopussa ja on hyvä. Doused ilmestyi silloin keväällä ja on hyvä. Halusin Stopshakehoneygon postauksen aiheesta, kun sellaista ei ollut. Nyt on, koska niin on hyvä.

Postiljonen - Rivers

Postiljonen on vuoden ihastuttavimpia yhtyeitä. Tutustu nyt, jos et ole vielä niin tehnyt.

Jatketaan tänä vuonna Anttia sykäyttäneiden, mutta vielä Stopshakehoneygossa esittelemättömien yhteiden esittelyä.

Tukholmasta kotoisin oleva Postiljonen herätti kotimaansa musiikkikirjoittajien parissa positiivista pöhinää keväällä Rivers-kappaleellaan. Viime vuoden elokuussa perustettuun unipopryhmään kuuluvat Daniel Sjörs, Joel Nyström Holm ja Mia Bøe. Yhtyettä on verrattu, aika ilmeisesti mutta syystä, jj:hin tai vaikkapa Memoryhouseen, eli kaikuisasta melodiarikkaasta indiestä on kyse. Niin kuin tässä vaiheessa on tapana, odotukset ovat aika korkealla, varsinkin kun bändin muut kaksi julkaistua kappaletta, Skyer ja 7 ovat nekin oikein kelpoja.

Postiljonenin seuraava single We Raise Our Hearts ilmestyy 7. syyskuuta, eli jo ihan pian.