She don't like bumping around

Lähden kohta juontamaan Hot Rod & Rock Showta. Musiikkitarjonnasta vastaavat Klamydia, Mustat enkelit ja Iskias. Ja joku neljäs bändi, jota en nyt muista. Messu- ja urheilukeskuksen toinen halli on täynnä autoja ja moottoripyöriä, toinen äänentoistolaitteita, autotyttöjä ja nahkavaatteita. Yleensä Jallulla on ollut messuilla oma osasto, ja yleensä Jallu on raijannut paikalle jonkun pornostaran, josta nuoret miehet ovat innoissaan ottaneet kamerakännykköillään valokuvia.

Päälavalla aion huutaa mikkiin seuraavia sanoja: "tervetuloa, myöhemmin tänään, loistavaa, näin paljon ihmisiä, oletteko valmiita, suoraan Tampereelta, muistakaa osallistua, meidän osastomme, Klamydia." jne.

Saattaa olla niin, että kuuntelen kotiin päästyäni Bluria.

I'm losing my edge to the art-school Brooklynites in little jackets

Aikaisemmin tällä viikolla tuli tilitettyä, ettei minulla ole nykyään aikaa syventyä musiikkiin, minkä seurauksena tavanomaista popalbumia hankalammat potentiaaliset suosikkilevyt jäävät avautumatta.

Sama asia pätee uusien bändien löytämiseen. Ja vanhojen bändien uusien kappaleiden bongaamiseen. Ja luultavasti moneen muuhunkin asiaan, joita en vielä ole ymmärtänyt.

Tällä viikolla olen ollut hieman innoissani LCD Soundsystemistä. Pidin aikanaan Losing My Edgestä, pidin koko ensimmäisestä albumista, pidin North American Scumista ja pidin toukokuussa julkaistavan This is Happening -levyn ensimmäisestä sinkusta Drunk Girls. Ja pidän All I Wantista.

Walk on with hope in your heart

Siihen nähden, kuinka monta kertaa rockmusiikkia ja urheilua on yritetty yhdistää, hyviä urheiluseuraan tai -tapahtumaan liittyviä rockbiisejä on todella vähän. Rock sopii urheilukoosteiden äänitapetiksi, mutta se ei toimi yhtä hyvin urheiluseuran tunnusmusiikkina.

Rock ja urheilu ovat samanlaisia, perusvaistoihin vetoavia taiteenlajeja. Varsinkin, kun noin 100 % urheiluseurojen itselleen valitsemista rockviisuista kuuluu genren maskuliiniseen nyrkinheilutuslaitaan, yhdistetty vaikutus alkaa vain yksinkertaisesti olla hieman liikaa. Rock You Like a Hurricane on valinta sieltä parhaimmasta päästä, mutta tuskin siitä ikinä tulee samanlaista klassikkourheilukappaletta kuin monista muista on tullut. Ja tietysti harva Jyväskylän (tai Suomen) ulkopuolella edes tietää, minkä joukkueen peleissä se soi.

Kaikkien aikojen paras jääkiekkolaulu lienee Stompin Tom Connorsin The Hockey Song. Kappaleen historiasta ja etenkin sen merkityksestä kanadalaisille kannattaa kysyä lisää Hiitelän Juhalta.



Jalkapallon puolella vastaavana teoksena voidaan pitää You'll Never Walk Alonea. Vaikka sitä ei alun perin tehty Liverpoolille, eikä se edes ollut Gerry and the Pacemakersin omaa tuotantoa, laulun sanat osuvat urheiluseuran ja sen kannattajien edesottamuksiin täydellisesti.

Suomessa onnistuneet urheilukappaleet menevät usein huumorimusiikin puolelle. Tai ainakin hauskan musiikin puolelle. Tappara on terästä, Hunajata, Ihanaa leijonat ihanaa ja Den glider in vetoavat suomalaisiin, koska ne ovat rautaisia biisejä ja koska Suomessa juodaan niin paljon viinaa.

People won't be people when they hear this sound

Aikaisemmin näin paljon vaivaa musiikin ymmärtämiseen. Saatoin hyvinkin kuunnella joitain albumeja kymmeniä kertoja (tai ainakin yli kymmenen), vaikka en erityisesti pitänyt niistä. Ja nyt en tarkoita huonoja julkaisuja, vaan sellaisia, jotka katsoin kuuntelemisen arvoiseksi. Näitä olivat esimerkiksi In Search of the Lost Chord, Forever Changes, Kid A, Trout Mask Replica ja Unknown Pleasures. Näistä en vieläkään ymmärrä Moody Bluesin ja Captain Beefheartin levyjä, vaikka bändien yksittäisistä kappaleista pidänkin. Muut albumit kuuluvat all-time-best-albums-in-the-world-you-know-like-ever-listalleni.

Battles perustettiin New Yorkissa vuonna 2003. Niin kuin monet muutkin, tutustuin yhtyeeseen vuonna 2007, kun orkesteri julkaisi albumin Mirrored ja singlen Atlas. Battles oli yhtye, jota kriitikot ylistivät.

Aikaisemmin olisin ostanut Mirroredin ja kuunnellut sitä parin viikon ajan, kunnes olisin päässyt sen sisään. Mutta nykyään olen töissä ja kiireinen ja aikuinen ja herään aamulla ja menen nukkumaan illalla ja muuta tavanomaista, eikä minulla ole aikaa omistautua asioille samalla tavalla kuin vielä vuosituhannen alussa. Joten en erityisesti pitänyt Battlesista. Se oli mielestäni vain ihan ok bändi.

Viime vuoden marraskuussa kotitaloudestamme hajosi tiskikone. Koska käytimme uuteen masiinaan tarkoitetut rahat ulkomaanmatkaan, olen tiskannut viimeiset kuukauden käsin. Tiskatessani kuuntelen musiikkia.

Taisi olla joulukuun alussa, kun tajusin Atlaksen.

Hang on but I know that you're gonna lose the fight

Musiikillinen identiteettini horjui todella pahasti yläasteella. Olin jo ehtinyt muodostaa mielipiteen hyvästä ja huonosta musiikista, ja olin alkanut erotella ihmisiä erilaisiin ryhmiin heidän musiikkimakunsa perusteella. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti musiikkisnobiutta.

Mutta sitten tapahtui jotain. En ole täysin varma mitä tapahtui, mutta jotain sellaista, josta syytän tyttöjä. Paitsi että kiinnostuin tytöistä, onnistuin myös saamaan tytöt olemaan kiinnostumatta minusta. Myöhemmin konkretisoitunut bändärienpokausvauhtini (0-1 bändäriä/elämä) sai alkunsa tuolloin.

Nykyään jokaisessa suomalaisessa kadunkulmassa seisoo hevari. Vuonna -90 ei seissyt. Seiskalla ollessani luokallamme ei ollut lisäkseni ketään, joka olisi kuunnellut raskasta rockia. Rinnakkaisluokilta tunsin yhden. Kun toin musiikintunnille soitettavaksi Gamma Rayn Heading for Tomorrow -albumin, siitä ei pitänyt kukaan. Seuraavana syksynä 1991 kaikki muuttui, kun Guns N' Rosesin Use Your Illusionit ja Metallican Black ilmestyivät, mutta talvella 1990 en voinut tietää sitä.

Halusin sopeutua, miellyttää, olla niin kuin kaikki muutkin ja päästä mukaan porukoihin. Seiskaluokkalaisista osa alkoi juoda viinaa viikonloppuisin (top3: Libis, Gin Lemon, Golden Vodka). En kuulunut tuohon osaan, mutta halusin kuulua.

Päätin sopeutua. Päivitin vaatetustani ja aloin kuunnella Music Televisionia, minkä seurauksena tein kaikkien aikojen pohjanoteerauksia levyhankinnoissani. Ostin esimerkiksi samalla kertaa Epesistä Mc Hammerin Please Hammer, Don't Hurt 'Emin ja Rocky vitosen soundtrackin. Yritin ymmärtää Marky Mark and the Funky Bunchia ja Heavy D & The Boyzia. Ja ymmärsinkin. Vahingossa ostin yhden hyvänkin levyn, De La Soulin kakkosalbumin De La Soul is Dead.

Suunnitelma toimi. Tyttöjä en saanut, mutta muuten pääsin juuri niihin porukoihin, joihin olin halunnutkin. Taisin käydä kerran tai kaksi ihan oikeassa diskossakin.

Luojan kiitos aloin seuraavan talven aikana hengailla vuotta itseäni vanhempien poikien kanssa. Innostuin Anthraxista, Faith No Moresta, Mötley Crüesta ja - dramaattinen tauko - CMX:stä. Dumppasin jossain vaiheessa hairahdusaikani levyt isosiskolleni, joka kai hankkiutui niistä lopulta eroon. De La Soul is Dead on yhä levyhyllyssäni, mutta en kuuntele sitä käytännössä koskaan.

It's just the wasted years so close behind

Kokoonnuimme eilen juomaan kaljaa, syömään pitsaa ja pelaamaan änäri kymppiä. Kiekkoturnaus kesti kymmenen tuntia. Hävisin Suomen joukkueella Kanadalle 0-11, mutta onnistuin hienon taistelun jälkeen kaatamaan Sveitsin parilla maalilla. Latvian voitin selkein lukemin.

Yritimme tilata pitsaa. Ensimmäinen pitseria ei suostunut ottamaan tilaustamme vastaan, koska he eivät omien sanojensa mukaan olisi ehtineet tehdä ja toimittaa yhtätoista kappaletta. Pizzeria & Kebab Koikkari ei pettänyt, vaikka ensimmäisellä yrittämällä he toivatkin kaksi väärää pitsaa. He korjasivat virheensä ja reilun pelin hengessä antoivat meidän pitää ylimääräiset annokset.

Olimme aikatauluttaneet turnauksen sen verran päin helvettiä, että loppuvaiheessa meidän piti simuloida iso osa otteluista. Oma joukkueeni putosi jatkosta simuloinnin takia. Kultaa vei Kanada.

Sunnuntaiaamuna Lou Reedin sanat eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Kevät on tullut Tornioon

Terveet kädet oli täydellinen yhtye. Alkuperäisessä kokoonpanossa metelöivät Läjä Äijälä, Tiimo Viik, Piäsky ja Peedro. Tämä versio TK:sta julkaisi kolme klassista hardcorepunk-ep:tä vuosina 80-82. Rock laahausta vastaan, II ja Ääretön joulu kestävät yhteensä hieman yli kymmenen minuuttia. Levyillä on neljätoista kappaletta.

Yleisesti ottaen suomalainen hardcore oli liian usein liian tosikkomaista. Yhteisön tosikkomaisuudesta en tiedä, koska en siihen ikinä kuulunut. (Ja tuskinpa vuonna -82 Kaaoksen ja Bastardsin pojat olisivat viisivuotiasta Anttia porukoihinsa huolineetkaan.) Hc-bändit vastustivat systeemiä, kyttiä, kirkkoa ja atomipommia. Koska en 90-luvun puolessa välissä pelännyt mitään edellä mainituista, en myöskään voinut ottaa hc-bändejä kovinkaan vakavasti, vaikka niiden levyjä ostinkin.

Terveet kädet sen sijaan tekivät kappaleita muun muassa lyhyestä sängystä, vihreistä polkupyöristä ja s/m-seksistä. Vaikka yhtyeen jäsenet eivät osanneet soittaa teknisesti oikein, he onnistuivat kuulostamaan juuri siltä, miltä punkrockin kuuluukin kuulostaa: energiseltä, spontaanilta ja kovaääniseltä.

Terveiden käsien myöhempi tuotanto liukui julkaisu julkaisulta lähemmäs metallia. TK:n musiikki muuttui sitä tavanomaisemmaksi, mitä taitavammiksi soittajat tulivat tai vaihtuivat.



(Youtube-pätkässä on koko ensimmäinen ep, eli kolme kappaletta: Minä haluan paljon rahaa, Joutukaa sielut ja Vapaa pohjola.)

You drive us wild, we'll drive you crazy

Eräänä päivänä Andy McCoy sanoi minua ärsyttäväksi kusipääksi. Oli torstai, 13. lokakuuta vuonna 2005. Hanoi Rocks oli saapunut Tampereelle.

Joskus kuulee puhuttavan sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Hanoi Rocksista radioasemamme toimitukseen ilmestyi noin kymmenen henkeä; koko bändi, muutama tyttöystävä/vaimo, kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula ja pari muuta tyyppiä. Olin suunnitellut tekeväni yhtyeestä noin kahden minuutin tapahtumakalenterihaastattelun.

Äänekkään retkueen hiljaisin oli Andy, joka oli under the influence sen verran pahasti, ettei hän tajunnut ympäröivästä maailmasta paljoakaan. Andy harhaili ympäri toimitusta, kuolasi kokoushuoneen pöydälle, nukahti kesken haastattelun ja piirteli lopuksi kultatussilla vessan seinään. Muut olivat erittäin hyväntuulisia ja kohteliaita.

Kahden minuutin haastattelu kesti lopulta noin puoli tuntia. Michael Monroe yritti ehkä kompensoida bändikaverinsa häijyn huojuvaa olemusta rempseillä jutuilla ja spontaaneilla puhekielen vaihdoksilla englannista suomeen ja takaisin. A.C. ja Conny vaikuttivat tavanomaisen rennoilta rocktyöläisiltä, mitä he tietysti olivatkin.

Yhdessä haastattelun kliimaksikohdista Mike yritti selittää ruotsalaistovereilleen, mitä Radio 957:n takalasitarran slogan tarkoitti.



Uni teki selvästi Andylle hyvää, sillä haastattelun jälkeen hän ei ollut lainkaan niin häijyllä tuulella kuin toimitukseen saapuessaan. Hänen kanssaan pystyi jopa vaihtamaan muutaman älyllisen lauseen. Vessan seinään hän tosin kävi kirjoittamassa. Teksti on puolilegendaarinen Andy McCoy pissed here like anyone else. De-lode that muthafucka.

Hanoi Rocksin miehet innostuivat ysiviisseiskan tarroista niin paljon, että he halusivat niitä ison kasan mukaansa. Jälkeenpäin huomasimme, että kaikki tarrat oli liimattu toimituksen ulkopuolella sijaitsevan parkkipaikan autoihin.

Embarrassing moments like this

Disclaimer:
Ihan totta olin jo kirjoittamassa aika lailla vakavaa entryä. Sitten seurasi kyllästys ja del del del. Olin ajatellut, etten kirjoita itsestäni. Olin ajatellut, ettei tästä tule nostalgiablogia. Olin ajatellut olla musiikkijournalisti. Mutta minusta tulikin Hector. Alan tästä lähtien käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: "itseäin, piirakka, naapurinain, kultainen tie, oon keskinkertainen, aa...maljan juon".

Sinä päivänä en säästänyt itseäin. Olin luvannut soittaa pianoa koulun itsenäisyyspäivänjuhlassa. Kappaleen piti olla isänmaallinen klassikkomarssi Siniristilippumme. Partiopukuihin sonnustautuneiden yläluokkalaisten oli määrä marssia Suomen lippujen kanssa juhlasalin perältä salin etuosaan soittoni tahdissa, muun koulun seuratessa sydän ylpeyttä turvoten.

Seiskaluokalla olin ikäisekseni kohtuullisen hyvä pianisti. En mikään sensaatio tai koulun paras, mutta ihan ok. Olin käynyt soittotunneilla kuusi vuotta, osasin lukea sujuvasti nuotteja ja vetelin sukujuhlissa kaikkien iloksi Bacheja ja helpoimpia Mozarteja. Mutta jostain syystä olin kokonaan unohtanut harjoitella sitä kappaletta, joka minun piti soittaa.

Oli käynyt niin, että uskonnonopettaja Liisa Lindell oli antanut minulle Siniristilipun nuotit ehkä kaksi viikkoa aikaisemmin. Minulla oli ollut hyvin aikaa opetella viisu, joka ei edes ollut kovin vaikea. Itsenäisyyspäivän aatonaattona Lindell (tai Lissu) kysyi oppitunnin lopussa, haluaisinko esittää kappaleen luokallemme. Tajusin, että nuotit ovat yhä koskemattomina oppikirjani välissä. Kieltäydyin kunniasta, mutta hädän hetkellä lupasin soittaa laulun välittömästi kahden kesken.

Kävelimme juhlasaliin ja istuimme pianon ääreen. Tein parhaani. Esityksen jälkeen Lindell oli sitä mieltä, että Siniristilipun sovitus taitaa nyt kuitenkin olla minulle liian vaativa, ja että yläluokkalaisten saattaa olla vaikea marssia, jos marssista puuttuu rytmi. Päätimme, että hän soittaa kappaleen itse. Minua ei tapauksen jälkeen pyydetty soittamaan pianoa kertaakaan niiden kuuden vuoden aikana, jotka Kaarilan yläasteella ja lukiossa vietin.

Hey groupie won't you take my hand

Meillä oli bändi. Meillä oli monta bändiä. Itse asiassa meillä on vieläkin bändi, vaikka viimeisten vuosien aikana julkiset esiintymisemme ovat rajoittuneet pitkälti kaverien juhlissa soittamiseen. Mutta 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa meillä oli sellaisia bändejä, jotka tekivät oikeita keikkoja ja esiintyivät oikeilla rokkiklubeilla.

Me emme olleet koskaan mitään varsinaisia bändärimagneetteja. Tai tehdään tarkennus. Minä en ollut koskaan mikään varsinainen bändärimagneetti. Elämäni aikana minulla on ollut yhteensä 0-1 bändäriä. Jotta seuraavassa tarinassa olisi vähääkään järkeä, pyöristetään luku yhteen.

Oli Halloween -99. Yhtyeemme oli reilun vuoden sisään soittanut Tampereen Yo-talolla Pixiesiä kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kokoonpanon nimi oli Bone Machine, toisella kerralla In Heaven. Halloween-bändimme nimeä en muista, ehkä sekin oli In Heaven. Juhlat järjestettiin Laternassa. Iltamissa soitti monta yhtyettä, muistaakseni ainakin Sara ja Can Can Heads. Emme soittaneet viimeisenä, mutta emme ensimmäisenäkään.

Juhlat oli järjestetty todella hyvin. Paikka oli tupaten täysi ennen kuin yksikään bändi oli aloittanut settiään. Kaikki olivat pukeutuneet ns. viimeisen päälle juhlan mukaisiin naamiaisasuihin.

Orkesterimme oli päättänyt säväyttää soittamalla ilman paitoja, ylävartalot ja kasvot kultaisella maalilla (tai meikkivärillä kai?) maalattuina. Idea oli hyvä, ja siitä seurasi kolme asiaa. Ensinnäkin rumpalimme sai liiasta kultaamisesta johtuen allergisen reaktion ja oli kuolla. Toiseksi yksi kitaroista tahriintui niin pahasti kultaiseen väriin, että sitä jouduttiin hinkkaamaan tuntikaupalla, eikä kaikki väri siltikään lähtenyt irti. Ja kolmanneksi minä hurmasin Elviraksi pukeutuneen tytön, joka vei minut kotiinsa keikan jälkeen.

Siinä se oli. Vuosisadan bändäritarina. En ole aivan varma, mistä syystä Elvira oli päättänyt ottaa minut mukaansa, mutta aika kiistatta voidaan olettaa, että kyseessä oli bändäri. Olin vain päättänyt jo ennen keikkaa vetää sen verran tujakat pyhäinmiestenpäivän lärvit, etten ole aivan varma asioiden todellisesta laidasta.

Ja lisäksi taisi olla niin, ettei rumpalimme oikeasti käynyt lähelläkään kuolemaa, mutta kyllä hänen naamansa silti suht isosti turposi. Ja kitara tahriintui todistettavasti, koska se on tietääkseni yhä olemassa ja koska siinä on tietääkseni yhä kultaisia maalitahroja.

Somebody, help me!

Olin ajatellut tarjoilla seuraavien päivien aikana täsmäsuunnattuja musiikkisnobismi-iskuja suuntaan jos toiseen. Mutta sitten ajattelin, että ei. Mieleen tuli 80-luku ja Raholan Kesoil.

Tuohon aikaan alueen rakentaminen oli vielä hieman kesken, ja erilaisia rakennustyömaita oli siellä sun täällä. Kesoil oli vielä ihan oikea huoltoasema; siellä korjattiin autoja ja jossain määrin kai rakennettiinkin niitä. Nykyään puhuttaisiin tuunaamisesta. Joka tapauksessa kulmakunnan lapsilla oli paljon jännittäviä leikkipaikkoja, ja Kesoilin piha oli yksi niistä.

Huoltoasema-alueen laidassa oli usein muutamia autonromuja, jotka odottivat joko korjaajaa tai viimeistä tuomiota. Eräänä kesäiltana huomasimme, että yhden tällaisen auton ovi oli auki ja päätimme tutkia, mitä sisältä löytyy.

Voin muuten vannoa, että kysymys ei ollut minkäänlaisesta nuorisorikollisuudesta. Auto oli todella, todella, todella heikossa kunnossa. Taisimme ajatella, että ovet oli jätetty auki, koska omistaja tahtoi alueen lapsien tyhjentävän rotiskonsa ylimääräisestä roinasta. Naapurin iso poika, muutaman vuoden muita vanhempi Marko, takavarikoi auton lattialta kätevän oloiset putkipihdit. Itse otin mukaani ilman kansia jätetyn Harry Belafonten Oldies but Goldies -kokoelmakasetin. En muista, mitä muut ottivat, tuskin mitään arvokasta.

Aika useille tulee Harry Belafontesta mieleen klassinen Banaba Boat Song, mutta Belafonten laajaan tuotantoon sisältyy muitakin hienoja kappaleita. Kuten kuolematon Jump in the Line. En tiedä, mitä muut lapset tekivät 80-luvulla, mutta pikku-Antti tanssi ainakin muutaman viikon ajan yksin huoneessaan calypsoa. Salaa, piilossa ihmisten katseilta ja maailman pahuudelta.

I had to start it somewhere

Jälkeenpäin olen miettinyt, mikä sai aikanaan Vilppulan Vankkamarketin kauppiaan hankkimaan kasettivalikoimaansa Twisted Sisteriä. 80-luvun puolivälissä useimpien pikkumarkettien valikoima kun tahtoi painottua muutamaan hittilevyyn, suomalaiseen iskelmään ja puolivillaisiin kokoelmiin.

Olin elänyt hyvinkin musiikkipitoista elämää. Muistaakseni Ford Sierramme soitin oli luukuttanut mökkireissuilla kasettia, jossa studiomuusikot ja imitaattorilaulajat tulkitsivat omia versioitaan muun muassa Madonnan Like a Virginistä ja Nik Kershawin The Riddlestä. Muistan pitäneeni kasetista todella paljon. Kotona isän levyhylly oli täynnä hyvää musiikkia, esimerkiksi Beatlesia, Rolling Stonesia ja Santanaa. Alle kouluikäisenä pidin tosin enemmän Abbasta ja Annen (vai Annan?) jumppalevystä.

Taisi olla niin, että kuulin Twisted Sisteriä ensimmäisen kerran talvella 84-85. Paikka oli Tampereella, Harjun ala-asteen luokassa. Leppäsen Jussi oli tuonut nauhoitetun kasetin kouluun, ja opettaja antoi meidän kuunnella tunnin lopussa yhden kappaleen.

Sain odottaa seuraavaan kesään, ennen kuin pääsin kasettikaupoille. Asuimme Tampereella, mutta mökkimme oli lähellä Vilppulaa ja Vankkamarkettia. Isä suostui kauppareissulla ostamaan Stay Hungryn, vaikka hieman epäilikin kannen hurjaa kuvaa. Äiti ei ollut ostoksilla mukana. Jos olisi ollut, kasetti olisi saattanut jäädä ostamatta. Muistan kuinka innoissani olin, kun kävelimme autoon, ja isä laittoi kasetin autoradion pesään. Avausraitaa en tunnistanut, mutta kun We're Not Gonna Take It lähti soimaan, olin myyty. Minusta tuli musiikkifani.