Girls - Father, Son, Holy Ghost

Poppareiden hämmennyksen voi aistia tässä ristiriitaisten kirjoitusten viidakossa. Pitchfork [9.3]. Rumba 2/5. Toisen mielestä vuoden parhaita levyjä, toisen mukaan pop-viittausten täyttämä retrosekamelska. Uncut 60. BBC 70. Spin 90. Mikä on totuus? Onko se hyvä? Onko se pettymys? Älä huoli, Antti kertoo.

Father, Son, Holy Ghost ei ole sellainen mestariteos, jota odotin tai toivoin, vaikka sen ansiot ovatkin ilmeiset. Levy loikkii kepeästi vuosikymmeneltä toiselle, lainaa soundin sieltä, melodian täältä ja rytmiikan tuolta, kuulostaa populaarimusiikin jokaisen aikakauden hiilipaperikopiolta mutta onnistuu kuitenkin lopulta säilyttämään omaperäisen ilmeensä. Upea Vomit saa kylmät väreet kulkemaan vielä viikkojen kuuntelun jälkeenkin, mutta albumin tasapaksuimmat hetket, esimerkiksi melodisesti superstandardit My Ma ja Magic kuluttavat itsensä loppuun jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Onneksi Christopher Owens onnistuu tulkinnallaan kääntämään albumin heikoimmat hetket plussalle. Owensin preesensiä täynnä oleva herkkä ääni puhaltaa kliseisiltä vaikuttavat lauseet täyteen merkitystä, ja vaikka esimerkiksi Saying I Love Youn alkusäkeet How can I say I love you, now that you've said I love you, and how can I say I need you, now that you've said I need you kuulostavat kirjoitettuina lapsellisilta, laulettuina ne heräävät eloon.

Girlsin retroilua kauhistellessa kannattaa muistaa, että muilta vuosikymmeniltä ammennetut lainat alkavat olla jo paitsi todella yleisiä, myös niin monennella kierroksella, että musiikillisten viitausten varsinaista alkuperää on merkityksetöntä jäljittää. Se mikä jonkun korvaan kuulostaa 90-luvulta, merkitsee toiselle 80-luvun revivalia, 70-alun jälkijättöä tai 60-lukulaista "autenttista soundia". Vuonna 2011 retro tarkoittaa aivan eri asiaa kuin se kymmenen vuotta sitten tarkoitti, ja vuosi vuodelta kaikki äänelliset ja rytmilliset ratkaisut alkavat olla lähempänä groundwateria, ajatonta ja alkuperäisestä genrestään irronnutta musiikin perusraaka-ainetta.

Girls tietää, miten populaarimusiikin rakennuspalikoita käytetään. Owens osaa kuljettaa mestarillisesti kappaleidensa tunnelmaa ja rakentaa taitavasti merkityksiä soundillisten ja sovituksellisten ratkaisujen varaan. Ja bändinä Girls soittaa, ainakin levyllä, juuri niin kuin pitää - orgaanisesti, maneerittomasti ja tarvittaessa valtavalla dynamiikalla. Parhaimmillaan Father, Son, Holy Ghost on pakahduttavan koskettava, ajaton ja kuuntelua kestävä albumi, ja vaikka levyä vaivaakin ajoittainen itsestäänselvyys, sen hienoimmat hetket loistavat kirkkaampina kuin mikään muu.

Nautitaan niistä.