Oletteko muuten huomanneet, että suomalaisilla rokkibändeillä on livenä vähän turhan usein aivan liian kova yritys kovaan rokkimeininkiin? Ja siis nimenomaan perinteisillä rokkibändeillä, sellaisilla, joilla on Gibsonit ja Marshallit ja jollakulla ehkä buutsit ja toisella jalka monitorin päällä.
Kun bändejä käy katsomassa, laulaja paahtaa naama punaisena kybä/kybä-teholla kuin kliimaksin saavuttanut moukarinheittäjä, kitaristi rynkyttää rystyset valkoisena mahtisointuja rokänrollkirveestään kuin Hulkin veli, toinen kitaristi tiluttaa naama tuskasta vääntyneenä ompelukoneen lailla ja rumpali hakkaa kuolemankannujaan kuin hänen kätensä olisivat tuulimyllyn siivekkeisiin sidotut Thorin vasarat. Basisti sentään tajuaa pysyä siellä missä kuuluukin, eli rumpupatterin vieressä lavan taustaverhon lähellä, miettien jotta että minkähänlaista pornoa sitä tämänkin keikan jälkeen yksin kotona ryhtyisi downloadaamaan.
Yleisö ajattelee, että tämä se vasta on poikaa.
Tuli vain mieleen, kun katsoin Yuckin keikkaa KEXP-radiolla. Bändi on halvatun rento, mutta soitto kulkee silti napakasti ja letkeästi groovaten. Biisi ei toki ole bändin repäisevimpiä, ja soittajain lavapreesens saattaa jonkun mielestä vaikuttaa vähän flegulta, mutta jotenkin en vain pidä tätä sisäänpäin kääntyneenä kenkiintuijotteluna (mikä taas on usein ongelmana indiehenkisillä bändeillä).
Yuck ei näytä yrittävän liikaa eikä liian vähän. Se on hyvän bändin merkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti