Aikanaan olin aika haka ainekirjoituksessa. Tarkoittaen, että kirjoitin aina pitkiä ja synkkiä tarinoita, jotka toivat minulle hyviä arvosanoja. Aineeni luettiin usein muulle luokalle. Olin zonella.
Yleensä aineissani aina kuoli joku. Rakensin kunkin tarinan draaman niin, että jännitys tiivistyi kohti vääjäämättömän veristä ja epäoikeudenmukaista ja/tai outoa kliimaksia. Havaitsin hyväksi keinon, jossa tarinan kahdesta päähenkilöstä toinen selvisi mutta toinen ei. Saatoin myös jättää varaa tulkinnalle sen suhteen, olivatko molemmat hahmot oikeasti olemassa.
Tämä oli siis yläasteella. Vietin sen 90-luvun alussa.
Kun lukiossa ei saanut enää kirjoittaa tarinoita, vahvin tehokeinoni otettiin minulta pois. Asiapitoisiin kirjoituksiin oli hyvin vaikea upottaa kuolevia mielikuvitushahmoja. Sitten kun lukion muodollisuudet oli saatu alta pois, olisi ollut taas mahdollisuus tuottaa suuria tunteita viikatemiehen avustuksella. Mutta harvoinpa sitä omaksi ilokseen aineita kirjoittelee, tai ainakaan minä en kirjoitellut.
Aina kun huomaan, että nuorista tyypeistä koostuva yhtye käyttää biisiensä tai levyjensä tai videoidensa nimissä sanaa kuolema, odotan suurien tunteiden olevan pelissä. Muita vastaavia sanoja ovat gun, sex, drugs, rape, slaughterhouse, revolt, revolution, fist, screaming, riot, police, fire, powder ja niin edelleen.
Sitten jos katsoo videon tai kuuntelee biisin ja huomaakin, että saatana, tämähän on ihan tavallinen tsibale tai vielä tavallisempi itse kuvattu minidokumentti studiohommista, tuntee itsensä jotenkin petetyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti