James Blaken debyyttialbumi ei ollut mielestäni pettymys, kaukana siitä, mutta se ei ollut sellainen levy, jota toivoin. Toivoin äärimmäisyyksiin asti silputtuja kappaleita ja poikkeuksellisen mystisesti korvakäytäviin uivia soundimaailmoja, jotka olisivat tarjonneet häivähdyksen alkuperäisten sävellysten absoluuttisesta kauneudesta, mutta jotka eivät olisi paljastaneet niin sanottua koko totuutta.
Toisin sanoen toivoin levyllistä I Only Know (What I Know Now)'n tyyliin tehtyjä mestariteoksia.
Toki ymmärsin samalla, että oman urakehityksensä kannalta Blake olisi ollut täysi puupää, jos hän olisi tehnyt haluamani albumin. Hän osaa tehdä niin hienoja kappaleita, sovittaa ne omaperäisesti, olla yhtä aikaa orgaaninen ja mordeni, laulaa herkästi, soittaa taloudellisesti ja esittää koskettavasti ja niin edelleen, että olisi ollut hölmöä sulkea iso yleisö hänen tarjoamansa kuuntelukokemuksen ulkopuolelle.
Lindesfarne on aika lähellä sitä mitä toivoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti