Minä olen aika tyytyväinen The New Tigersiin. Kun alkukesästä Soliti ilmoitti signanneensa turkulaisbändin, olin varovaisen innostunut. Pidin yhtyettä erittäin potentiaalisena ja kehityskelpoisena kokoonpanona, jonka musiikki oli "enemmän melodiallista kuin rytmillistä, soundimaailma enemmän lo-fi kuin hi-fi ja asenne enemmän pop kuin RAAWK-AND-ROOOLLLL".
Vielä tuolloin Soundcloudissa olleen omakustanne-ep:n kappaleista parhaiten korvaan tarttui kaikuisilla kitaroilla ja popahtavalla melodialla varustettu World's Greatest Actor. Kaipasin bändin soitantaan enemmän särmää & Texasia & camahoulamaa, mutta pidin silti yhtyeen hienoista melodioista ja taitavasta kitaratyöskentelystä.
World's Greatest Actor by thenewtigers
Heinäkuun lopussa julkaistu Pocketful Of Sand nostikin sitten yhtyeen kertaheitolla potentiaalisten tulokkaiden joukosta suoraan kotimaisen indierockin mestaruussarjaan. Kappaleen tajuttoman upeat kitarat, viipyilevä kiireettömyys ja kerta kerralta paremmin avautuneet äänitekstuurit tekivät siitä yhden vuoden parhaista kotimaisista tuotoksista, joka antoi syyn odottaa loistavaa albumia. Kun aikaisemmin The New Tigers oli ollut vain yksi Solitin signauksista, Pocketful Of Sandin jälkeen alettiin puhua vuoden odotetuimmasta kotimaisesta debyytistä.
Kappaleen teho ei ole kadonnut kahdessa kuukaudessa mihinkään, ennemminkin päinvastoin.
Pocketful of Sand by thenewtigers
The New Tigersin albumi julkaistiin virallisesti eilen. The New Tigers esittelee yhtyeen, joka ei ole välttämättä vielä valmis, mutta joka on jo löytänyt oman äänensä ja omanlaisensa tavan tehdä musiikkia. Tänä vuonna lopullisen renessanssin kokenut 90-luku soi levyllä vahvasti, mutta minkään tietyn orkesterin kopiontiin bändi ei ole lähtenyt. Joissakin yhteyksissä mainitut Yo La Tengo, Galaxie 500, Teenage Fanclub ja Nirvana joko soivat tai eivät soi The New Tigersin musiikissa. Kattotermi fuzzy pop pitää hyvin kutinsa, miten sen kukin sitten ymmärtääkään.
Kaipaisin yhä yhtyeen soitantaan ja varsinkin Appun ja Valtterin lauluihin enemmän itseluottamusta. Vaikka lähtökohtaisesti orkesteri kuuluukin altsu-shoegazereihin, välillä kappaleiden yleisfiilis on käännetty turhan introvertiksi. Yhtyeen jäsenet ovat soittaneet eri kokoonpanoissa jo viime vuosituhannen puolelta lähtien, joten kokemattomuudesta ei ole kyse. Ehkä silti seuraavat 100-200 keikkaa tuovat bändin yleisilmeeseen lisää särmikkyyttä. Mieleen tulee esimerkiksi Rubik, joka kasvoi muutamassa vuodessa meluisasta altsuprogebändistä yhdeksi Suomen kovimmista liveakteista.
Parhaimmillaan The New Tigers on kauniiden melodioiden ja taivallisten kitarasovitusten luomisessa. Yhtyeen soundi pysyy hyvin kasassa ja useiden bändien ensimmäisiä levyjä vaivaava suunnattomuus ei anna mitään viitteitä itsestään.
Odotan innolla, mitä yhtye tulevien vuosien aikana onnistuukaan tarjoamaan.
Albumin voi ostaa itselleen esimerkiksi tätä kautta. The New Tigersin voi todistaa livetilanteessa seuraavissa tilaisuuksissa:
23.9. Stupido Records, Helsinki (FREE, 6pm)
23.9. Nosturin Alakerta, Helsinki
30.9. Dynamo, Turku, Les Yper Sound w/ Top Sound (record release gig)
20.10. Doris, Tampere Lost In Music Soliti Evening
21.10. Loose, Helsinki w/ Big Wave Riders
18.11. Klubi, Turku w/ Mesmer
torstai 22. syyskuuta 2011
The New Tigers - s/t
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Bändin musahan on 80-lukua, Jesus & Mary Chainia pohjimmiltaan
VastaaPoistaHeh joo. Tää on aihe, josta on puhuttu paljon tänä vuonna esimerkiksi Reginan ja Girlsin kohdalla. Eli miltä vuosikymmeneltä kukin bändi nyt oikeasti kuulostaakaan.
VastaaPoistaToki 90-luvun altsun siemenet kylvettiin 80-luvulla, oli kyse sitten Jesus & Mary Chainista, Sonic Youthista, Pixiesistä, Hüskert Düsta, Dinosaur Jr:sta tai sen sellaisista.
The New Tigersin kohdalla tuo 90-luku mainitaan kai sen takia, että bändi on itse kertonut ottaneen vaikutteita kyseiseltä ajalta.
Aika samoilla linjoilla oon tän kanssa - mahtava levy, joskin tietysti vielä vähän raaka. Antaa hyvän syyn odottaa suurella innolla seuraavaa. ;) Pocketful Of Sand on ehdoton ykkönen, Girls Are Out To Get Me ehkä kakkonen. Kaiken kaikkiaan hienoa fiilistelyä.
VastaaPoistaMyös tosta laulusta oon samaa mieltä, eli itsevarmuutta kaivattaisiin lisää. Olin kattomassa bändiä eilen Stupidossa, missä tietysti nuppeja ei voitu vetää kaakkoon, mutta tuntui, että livenä laulu toimi ainakin Valtterin osalta paremmin kuin levyllä. Appun laulu ei valitettavasti kuulunut kovin hyvin, onnistuin olemaan niin kivasti kitaraämyrin kohdalla, että se vähän hukutti muun alleen.
Haluaisin itsekin nähdä bändin livenä, mutta siinä saattaa kestää hetki, kun en Tampereella Lost in Musiciin ehdi.
VastaaPoista