-->

tiistai 30. marraskuuta 2010

Seksiä ja väkivaltaa

Miten ja missä vaiheessa kävi niin, että indiebändit hyppäsivät blood, boobies, sex & violence -wagoniin?

Kun minä olin nuori, musiikkivideon tarkoitus oli mainostaa yhtyettä televisiossa. Ja nimenomaan televisiossa eikä missään muualla. Oli katastrofi, jos videoita näyttävät kanavat tai ohjelmat kieltäytyivät esittämästä bändin tekelettä. Esimerkiksi nuortenohjelma Jyrki kieltäytyi näyttämästä Apulannan Hallaa-videota, ja Music Television vaati sensuroitavaksi Cardigandin My Favourite Gamen. Apulanta julkaisi videonsa VHS:llä ja Cardigans saksi omastaan juonen ja perusidean pois. Minulle jäi vahvasti sellainen olo, ettei kumpikaan orkesteri halunnut kokea samaa kohtaloa toistamiseen. Käytännössä yhdelläkään bändillä ei ollut varaa siihen, että heidän kalliilla tekemänsä mainoselokuva olisi kielletty.

Nyt asiat ovat toisin. Ajatusketju etenee näin:
1) Musiikkivideoita soittavien kanavien on harkittava tarkkaan kappaleitaan, etteivät ne tarjoaisi katsojalle exit pointia, i.e. ettei katsoja vaihtaisi kanavaa.
2) Musiikkikanavien on näytettävä ns. varmoja videoita, jotta ne tarjoaisivat katsojilleen nykymediassa välttämättömän instant gratificationin.
3) On olemassa suuri määrä yhtyeitä, jotka ovat tajunneet, ettei heidän musiikkinsa koskaan tarjoa valtavirtaväestölle instant gratificationia, i.e. etteivät heidän musiikkivideonsa koskaan soi valtavirtakanavilla.
4) Yhtyeet ymmärtävät, että nettiä ei sensuroida ollenkaan, kun taas televisio on maailman sensuroiduin media.
5) Yhtyeet yrittävät tehdä musiikkivideoistaan hauskoja, ideoiltaan tuoreita, väkivaltaisia tai seksikkäitä. He eivät huolehdi enää siitä, huolivatko tv-kanavat videoita vai eivät.
6) Hauskoja ja ideoiltaan tuoreita videoita on vaikea tehdä.
7) Yhtyeet päättävät tehdä väkivaltaisen tai seksikkään videon.
8) Yhtyeet käyvät ostamassa tekoverta tai bookkaamassa naisen/naisia, jotka riisuvat kameran edessä paitansa pois.
9) Yhtyeet toivovat, että heidän videostaan tulisi meemi.
10) Pirkkalalainen perheenisä linkkaa blogiinsa videoita, joissa on verta ja tissejä.
11) Blogia lukevat indiepopparit ovat tyytyväisiä, sillä he pitävät verestä ja tisseistä.

Band of Horses ☆ DILLY from tintin américain on Vimeo.






'030' by The Good The Bad (UNCUT) from 030 on Vimeo.

maanantai 29. marraskuuta 2010

David Lynch - Good Day Today & I Know

Okei, minähän en yleensä tee tällaisia perusmusablogipostauksia, joissa linkataan biiseihin jotta oltaisiin linkkaajien joukossa.

Mutta siis hitto. Mestariohjaaja tekee elektroa, eikä edes mitenkään huonoa. Good Day Today ja I Know ovat tulleet tänään iTunesiin myyntiin. Levy-yhtiö Sunday Best näyttäisi uploadanneen biisit Soundcloudiin jo kolme kuukautta sitten. Antti = pihalla kaikesta.

Lynch julkaisee kokopitkän albumin ensi vuonna.





(Tämä ei muuten ole vielä se seksi & väkivalta -postaus, jonka lupasin.)

Something good (part 4)

Tekisi jo nyt mieli kirjoittaa siitä mistä kirjoitan seuraavaksi, eli seksistä, väkivallasta ja indiestä. Mutta first things first etc.

Tässä Antin kuluneen viikon suosikkikappaleet. Osa uusia, osa uudehkoja, osa vanhoja, riippuu keneltä kysyy. Vanhat suosikit olivat Hüsker Dün New Day Rising ja The Mae Shin Run to Your Grave. Mietin tässä samalla mitä tekisin tuon oikean sarakkeen Something Good -jutun kanssa. Tuntuu vähän hölmöltä linkkailla samoihin biiseihin kaksi kertaa saman viikon aikana. But anyway...

#5 Memoryhouse - Caregiver
Memoryhouse on kanadalainen duo, joka käyttää kaikua säveltaiteessaan. Caregiverissä on jopa Twin Peaksmaista menoa ja meininkiä. Tai siis Julee Cruisemaista.


#4 Sex Bob-Omb - Garbage Truck
Musiikkia elokuvasta Scott Pilgrim Vs. The World. Sex Bob-Omb ei ole oikea bändi, mutta olisi ihan ok juttu, jos se olisi. Elokuvan musiikkeja on tehnyt esimerkiksi Beck.


#3 Big Wave Riders - Skate Or Die
Suomalaisen indietoivon kappale mainokseen/mainoksesta. Hypen arvoinen bändi ja hieno biisi, olkoonkin että tässä yhteydessä tynkäversiona. Kun Big Wave Riders tekee jotain ajankohtaista palaan bändiin tarkemmin.


#2 The Naked And Famous - Young Blood

The Naked and Famousin Young Blood -sinkku oli kotimaassaan Uudessa-Seelannissa ensimmäinen uusiseelantilaisen bändin listaykkönen kolmeen vuoteen. Bändin debyyttialbumi Passive Me, Aggressive You ilmestyi syyskuussa.

The Naked And Famous - Young Blood by The Wounded Jukebox

#1 Girls - Carolina

Jos ei Girlsiä tunne niin kannattaa tuntea. Carolina on vuoden parhaita kappaleita.

GIRLS // Carolina by TheArtOf...

lauantai 27. marraskuuta 2010

Soittolista: Alternative like no other, baby!


Minun pitäisi mennä ostamaan itselleni uudet kengät. Nykyään on vain aika paljon mistä valita.

Johonkin aikaan Converseja sai vain yhtä tai kahta sorttia. Johonkin aikaan niitä ei saanut ainakaan Tampereelta ollenkaan. Johonkin aikaan niissä pelattiin koripalloa. Johonkin aikaan oma isäni pelasi koripalloa ja hänellä oli vanhat 60-luvun koripallotossut, jotka eivät olleet Converset, mutta näyttivät niiltä. Totaalisessa idioottimyrskyssäni en ottanut niitä vastaan ehkä vuonna 2002, koska ne olivat suht rikki. Vaikka Conversejen tai niiden näköisten tossujen kuuluukin olla suht rikki.

Minulla ei ole 60-luvulla tehtyjä Conversen näköisiä koristossuja. Sen sijaan minulla on 70-luvulla USA:ssa tehdyt Converset, jotka aikanaan omisti kaverini Pertin isä. Hänkin pelasi koripalloa. Tossut olivat Pertille liian isot, joten Pertti antoi ne minulle. Ne ovat tuossa kuvassa nuo vihreät. Ne ovat lempikenkäni.

Eiks se oo vähän niin, että altsumaanikoille Converset = vapaus, vähän niin kuin Springsteenille autolla ajaminen = vapaus, punkkareille niitit & riehuminen = vapaus ja suomirockareille viinan juonti = vapaus?

Saako jostain tilattua hyvään hintaan Converseja?

Alt like no other. Soittolista, jossa bändit soittavat kitaroilla. Olin listaa tekiessäni sen verran fiiliksissä, että nuo 75 kappaletta tulivat mieleeni reilussa tunnissa. Lisäilen listaan kappaleita, jos tulee huvitus.

torstai 25. marraskuuta 2010

The Naked And Famous - Young Blood

Rippileirillä eräs tyttö ihastui minuun. Hän oli antanut ymmärtää joitain asioita tykkäämisestä ja sen sellaisesta, mutta en ollut tajunnut sitä. Kun osa leiriläisistä pakeni öisin saaren kärkeen istuskelemaan, olimme molemmat mukana. Emme varsinaisesti jutelleet keskenämme, mutta emme vältelleetkään toisiamme. Olin tosin tuohon aikaan sen verran ujo, että käyttäytymiseni oli ehkä tulkittavissa välttelyksi.

Päivää ennen kuin leiri loppui, tytön kaveri tuli kysymään minulta, haluaisinko alkaa olemaan tytön kanssa. Olin niin hämmentynyt kysymyksestä, että vastasin ei. Vaikka olisin ehkä halunnutkin.

Olimme eri kouluissa, emmekä tavanneet enää.

The Naked And Famous - Young Blood from The Naked And Famous on Vimeo.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Confessions of an indiesnobi

Olen aikaisemminkin kirjoitellut siitä, kuinka muutama vuosi sitten lopetin musiikista innostumisen. Innostus ei loppunut muutokseen elämässä, kyllästymiseen tai rahojen loppumiseen. Se loppui snobismiin.

Sisälläni asunut snobi oli estänyt minua innostumasta tiettyihin bändeihin jo kauan, ainakin yläasteelta alkaen. Minusta ei esimerkiksi koskaan tullut Nirvana-fania, koska se oli liian suosittu. Hylkäsin myös Offspringin ja Green Dayn (tai en antanut niille mahdollisuutta), CMX:n kun siitä tuli suosittu, Oasiksen (ennen kuin tulin järkiini), Metallican, Kentin ja niin edelleen.

Myöhemmin snobiuteni sofistikoitui. Aiemmin olin kontrannut musiikkimakuani valtavirran musiikkimakuun, mutta mitä enemmän olin tekemisissä itseni kaltaisten ihmisten kanssa, sitä enemmän aloin kontrata makuani heidän makuunsa. Aloin vältellä hypeä ja hypettäjiä. En uskonut Rumban arvosteluja, koska ne olivat niin holtittomia. Puhuin pahaa NME:stä, koska he löivät aina kehuissaan yli. Olin epäluuloinen kaikkea kohtaan ellen 1) sattunut itse löytämään yhtyettä ennen kuin musiikkilehdet niistä kirjoittivat tai 2) ellei joku arvostamani musiikki-ihminen antanut suosituksiaan. Heitä ei ollut paljon.

Tämä pistämätön taktiikka johti kahteen asiaan. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että löysin todella paljon bändejä ennen muita, koska minun ei tarvinnut tuhlata aikaani ns. ilmeisiin tapauksiin. Huonona puolena aloin missata yhä enemmän oikeasti hyviä yhtyeitä ja kappaleita.

Siis sen sijaan, että olisin hypännyt muiden musiikista pitävien innostujien kelkkaan, päätin surffata backlashwaven harjalla tai sitten vain olla välinpitämätön.

Pretty fucking logical.


GIRLS // Carolina by TheArtOf...

Olen kuunnellut viimeisen parin vuorokauden aikana miljoona kertaa Girlsin Carolinaa ja olen yhä vakuuttuneempi, että se on tämän vuoden biisien top vitosessa.

(edit. Luin kirjoitukseni uudestaan ja tajusin, että tästä voi saada vähän väärän kuvan nykytilastani. Nyttemmin olen parantunut, innoissani ja vastaanottavainen. Pidän maailmasta, ihmisistä, eläimistä ja lauluista. Meillä on kuusiviikkoisen lapsemme kanssa mukava yhteinen indietanssiharrastus. Kohta saatan jopa tilata jälleen jonkin musiikkilehden.)

maanantai 22. marraskuuta 2010

Something good (part 3)

Tässä taas Antin kuluneen viikon kuunnelluimmat kappaleet top5. Sleigh Bellsin tosi tosi tosi hyvä Infinity Guitars julkaistiin jo viime vuonna (tein viime viikolla säännön) ja Avtaletin Gimme Gimme Kärlek Jimmie ei tänään tuntunutkaan niin mahtavalta kuin viime sunnuntaina luulin.

#5 The Pains of Being Pure At Heart - Heart In Your Heartbreak
Olisikohan se joku kerran tai kaksi kymmenestä, kun oikeasti pidän Pitchforkin suosittelemista kappaleista. The Pains of Being Pure At Heart kuitenkin miellyttää, ehkä siksi, että se kuulostaa vähän Poverty Stinksiltä. (Tai en minä tiedä, kuulostaako se oikeasti, mutta ensikuulemalta kuulosti.)


#4 Arcade Fire - The Suburbs
Arcade Firesta on vaikea olla pitämättä, koska se on niin hyvä. On mahdollista, että Spike Jonzen ohjaama lyhytelokuva Scenes From The Suburbs julkaistaan vielä tämän vuoden puolella.


#3 Pepper Rabbit - Older Brother

Pepper Rabbit on californialainen tsykedeelishenkinen popyhtye. Sillä on 286 seuraajaa Twitterissä, eli vielä ei ihan puhuta seuraavasta jostain isosta bändistä.


#2 British Sea Power - Living Is So Easy

British Sea Powerin tuore single on perinteisellä tavalla hieno. Siinä on terävät sanat ja hieno pikku melodia. Laulu saa perheeltämme lisäpisteitä, koska viisiviikkoinen tyttäremme pitää siitä, varsinkin kohdasta northern girls, you’re going to the phaaardiee.

British Sea Power - 'Living Is So Easy' by stripeyjumper

#1 Daft Punk vs Phoenix - Fences (Star Guitar - Very Disco Version)

Olen yleensä pitänyt mash-uppeja parhaimmillaankin vain hauskoina yhdistelmävetoina, joita jaksaa kuunnella kerran tai kaksi ennen kyllästymistä. Star Guitarkaan ei ole nyt tehnyt teknisessä mielessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa mestariteosta, mutta gaawddaamn kun kuulostaa upealta. Daft Punkin alkuperäinen Verdis Quo tässä ja Phoenixin Fences tässä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Le Corps Mince de Françoise - Gandhi

Olen elänyt ison osan musadiggarin elämästäni aikana, jolloin suomi- tai hevirockia soittaneet muusikot olivat saaneet uskoteltua ihmisille, etteivät koneet ole oikeita soittimia. 90-luvun alussa koneiksi laskettiin mitkä tahansa laitteet, joissa ääni ei muodostunut kielen, kalvon, metallin tai puun värähtelystä. Hammond nyt ei ollut vielä kone, mutta Juno-106 ehkä oli. TR-808 ehdottomasti oli. Ja jokainen 90-luvun alussa musiikin tekoon suunniteltu digitaalinen härpäke todellakin oli. Konsensus sanoi, että koneilla tehty musiikki on kylmää, sielutonta ja muutenkin ala-arvoista.

Ikuisesti kestäneiden väittelyiden jälkeen tapahtui seuraavaa. 80-luvun hyvät rockbändit menivät pois muodista, 90-luvun hyvät rockbändit sinnittelivät vuosikymmenen loppuun ja vähän yli ja menivät pois muodista, radiot luulivat 2000-luvun alussa levyttäneiden uusien suomalaisten rockbändien olevan hyviä, mutta ostava yleisö tiesi paremmin, levy-yhtiöt tuskastuivat sainattuaan turhaan vääriä bändejä, levymyyntien sukeltaessa a&r-tyypit lopettivat huonojen bändien kiinnittämisen ja suomalainen rock kuoli. Tai tarkennetaan. Suomirock kuoli, ainakin sellaisena kuin se oli opittu tuntemaan. Suomirockista tuli nostalgiagenre, uusiutumaton ja vanhoihin ansioihin nojaava lajityyppi, jonka nykymääritelmään eivät uudet bändit enää mahdu.

Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos suomalaiset muusikot olisivat aikanaan olleet kiinnostuneita musiikista eivätkä soittimistaan. Olisiko Suomessa enemmän ns. ulkomaan menestyjiä. Olisiko täällä enemmän huipputuottajia. Olisiko meillä uuteen musiikkiin erikoistuneita radiokanavia.

Olisiko meidän täytynyt odottaa kaksi vuosikymmentä ennen kuin parhaat suomalaiset yhtyeet kuulostavat yhtä hyvältä tai paremmalta kuin ulkomaiset vastineensa.

LCMDF: 'GANDHI' from The Line Of Best Fit on Vimeo.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Hurjaa ja kapinallista punkrockmusaa

Lähden illalla viettämään firmamme pikkujouluja. Pikkujouluista mieleeni tuli alkoholi. Alkoholista mieleeni tuli punkrock. Aika loogista, vai mitä?

Tein listan perjantai-iltapäivään itselleni hyvin sopineista rypistyksistä. Tänään ei ollut britti- tai suomipunkfiilis. Käänsin katseeni ison veden tuolle puolen.

#5 New Bomb Turks - Mr. Suit
Wikipedia: "The New Bomb Turks are an American punk rock band from Columbus, Ohio, formed in 1990." Bändillä on paljon loistavia omia kappaleita, mutta jotenkin olen aina pitänyt eniten !!Destroy-Oh-Boy!!:lla olevasta Wire-coverista.


#4 Zero Boys - Civilizations Dying
Vuosia sitten Kantolan Pete Swamp Musicista suositteli minulle Zero Boysia ja saikin myytyä paitsi yhtyeen ensimmäisen ep:n Living in the 80s, myös albumin Vicious Circle. Civilizations Dying ja ehkä Zero Boyskin nousivat vähän aikaa sitten aiempaa suurempaan tietoisuuteen, kun Hives teki kappaleesta oman versionsa.


#3 Operation Ivy - Sound System
Kalifornialaisen Operatio Ivyn ainoaksi jäänyt albumi Energy on paitsi nimensä veroinen, myös yksi harvoista skacore-julkaisuista, joista aidosti pidän. Bändin kitaristi Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat Operation Ivyn hajottua Rancidin.


#2 The Viletones - Screaming Fist

Toinen yhtye, jota Swamp Musicin Pete suositteli. The Viletonesin vuonna 1977 julkaistu ensimmäinen ep on yksi kaikkien aikojen parhaista punkseiskoista (en liioittele). Sillä on kolme kappaletta, Rebel, Possibilities ja äreä Screaming Fist.


#1 NoMeansNo - Oh No! Bruno!

Minulla liittyy todella paljon hyviä muistoja NoMeansNouhun. 80-luvun alussa perustettu bändi on vieraillut monesti Suomessa, ja olen omaksi onnekseni nähnyt heidät kahdesti. Punkkia voi soittaa nopeammin ja äänekkäämmin, mutta harvassa kappaleessa on enemmän energiaa kuin tässä.


Hyvä pikkujoulufiilis on näistä tehty!

torstai 18. marraskuuta 2010

Regina - Salakuvaaja



Aina välillä olen joutunut miettimään, millä perusteella yhtyeet valitsevat kappaleita levyilleen. Peruskaavan mukaan levy-yhtiö sanoo mielipiteensä, artisti sanoo mielipiteensä ja sitten katsotaan, kumman sana painaa enemmän. Osa bändeistä on hyvin tarkka kaikesta itseensä liittyvästä (suosituista kotimaisista akteista esimerkiksi Eppu Normaali lienee yksi tarkimmista), osalla taas ei ole juuri mitään valtaa. Jos on voittanut jonkun kansallisesti tunnetun tv-kisan, omat paukut ovat neuvotteluissa suht vähissä.

Jos tekee itse ja julkaisee itse saa tietysti myös itse päättää kaikesta. Usein tilanne on vastaava myös silloin, jos on pienellä levymerkillä. Silti esimerkiksi CMX ei saanut levyilleen mitä tahansa materiaalia vuosina, jolloin bändin levy-yhtiö oli Bad Vugum. Yrjänä on kertonut, että Veljeskunnan kappaleet alkoivat jo olla Bad Vugumin miesten sietorajalla löysyytensä suhteen. Toisaalta taas jotkut indie-merkille levyttäneet bändit olisivat hyvinkin voineet hyötyä auktoriteetista tai ulkopuolisista korvista.

Kuulin Reginaa ensimmäistä kertaa vuonna 2004, kun yhtye laittoi nettisivuilleen kolme kappaletta ladattavaksi. Regina ei ollut tuolloin tehnyt vielä yhtään keikkaa (tietääkseni), mutta Mikko Pykärin ja Iisa Pajulan aikaansaannokset huomattiin heti. Sana loistavasta elektronisesta kokoonpanosta alkoi kiiriä.

Reginan debyytin Katso maisemaa julkaisi marraskuussa 2005 Next Big Thing. Levy myi kotimaisen elektropopyhtyeen ensimmäiseksi tuotokseksi hyvin ja nousi jopa Suomen viralliselle albumilistalle.

Minun on yhä vaikea käsittää, millä perusteella Regina päätti jättää Salakuvaajan pois albumilta.

Regina - Salakuvaaja by stopshakehoneygo

(Mainittakoon, että yleensä kun uploadaan kappaleita blogiini esiteltäviksi, ne ovat huonolla levarilla heikkotasoisiksi ämpäreiksi convertoituja ja sinänsä markkinataloudellisessa mielessä vaarattomia. Salakuvaaja on juuri se sama mp3, jonka aikanaan Reginan nettisivuilta latasin. En olisi uploadannut kappaletta, jos yhtye ei olisi jakanut sitä aikanaan itse. Voin poistaa sen, jos joku asianomainen taho niin haluaa.)

tiistai 16. marraskuuta 2010

Cat's foot iron claw neuro-surgeons scream for more at paranoia's poison door

Olen jälleen tyytyväinen, iloinen ja mielipiteiltäni tasapainossa. Rock-Suomen kolmas progea käsittelevä osa Edistykselliset oli juuri niin loistava kuin odotinkin.

Odotukseni olivat korkealla, koska olin antanut kertoa itselleni Pekka Laineen tietävän progressiivisesta rockista todella paljon ja koska tiesin, etten itse tiedä genrestä paljoakaan.

Omistan toki suomalaisten progebändien levyjä tietyn määrän, ja olen elänyt hetken elämästäni suuressa Wigwam-huumassa, jolloisdafasdjkvzdnasökfa adpof p2444 q+0QU MVSÖV...SD-MMG,SD;;GSDGDSGV
.
.
.
.
Hohohoohooooohihihihiiii! Paha-Ana tässä terve! Minäpä se laitan stopin kaikelle perustellulle ja mukavalle bloggaamiselle ja kirjoitan...aivan oikein...KILPAILEVAN BLOGIENTRYN! Hahahahhaaaaaaaaaa!

Voidaanko Jim Pembrokea kutsua perustellusti Nolla-Jimpaksi, koska hän sävelsi Kojon klassikon Nuku pommiin, soitti Euroviisu-orkesterissa ja heilutti lavalla näyttävästi valtavaa kuolemannuijaa? Voidaanko hieman pienemmillä perusteilla Pave Maijasta kutsua Nolla-Paveksi ja Juice Leskistä Nolla-Juiceksi?

Oliko Jim Pembroke enää aito progefiili osallistuessaan Euroviisuihin? Voiko Euroviisuissa esittää progea? Ovatko Euroviisut progelle sama kuin Big Brother on dokumenteille? Onko Big Brother progressiivista vai regressiivistä televisiota? Taluttaako Susanna Laine myös ensi sunnuntaina pudonneen tosi-tv-paran niskasta monitorin ääreen tilastoja katsomaan? Haluaisitko sinä, että Susanna Laine taluttaisi sinut niskasta monitorin ääreen, ja jos haluaisit, niin mitä katsomaan?

Pidetäänkö Euroviisu-videolla peukkua pystyssä ironisesti vai kannustavasti? Voiko bändi vetää playbackinkin päin helvettiä?



Oliko suomalainen proge rikkaiden harrastus? Olisiko suomalaista progea ollut, jos osalla kansasta ei olisi ollut varaa valtavaan rantahuvilaan Bodom-järven rannalla? Voiko progebändi olla uskottava, jos yhtyeellä ei ole varaa Gibsoniin, Rickenbackeriin, Moogiin tai Hammondiin? Mistä progefiileillä oli rahaa laitteisiinsa, kun he eivät tienanneet koskaan mitään keikoistaan tai levymyynnistä?

Kummat ovat seksuaalisesti epävarmempia, progefiilit vai indiehileet? Voidaanko herkkyydestä, runopoikamaisuudesta, itsensä myymättä jättämisestä, seksuaalisista lukkotiloista, sosiaalisista lukkotiloista ja progressiivisesta osaamisesta tehdä matemaattinen kuvaaja? Voidaanko suomalaiset progeyhtyeet asettaa uskottavasti kuvaajalle?

Eivätkö progebändien vahvat jäsenet huomaa ajoissa, kun hauraampi aines on ottamassa hengen itseltään?

Olenko minä haastatellut vuosia sitten Wigwamia, ja jos olen, jännittikö minua, ja jos jännitti, tuliko haastattelusta silti hyvä, ja jos tuli, olenko hukannut kyseisen haastattelun? Pidänkö minä Wigwamia yhtenä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista yhtyeistä, mutta enkö oikein ole koskaan ymmärtänyt Tasavallan Presidenttiä? Harmittaako minua, etten omista Hard 'N' Hornyn ensimmäistä painosta käsintehdyillä kansilla? Olenko ylpeä, että kuitenkin omistan Absoluuttisen nollapisteen ensimmäisen ep:n Ei ilmestynyt käsintehdyillä kansilla?

Kumpi voittaisi tappelussa, Remu Aaltonen vai Blues Section?
.
.
.
.
48wtuweJFDOH BV9QWBTN89f oadz"sbd gaminkä takia Love Records -boksi on niin loistava ja Luulosairas mahdollisesti kaikkien aikojen kotimaisten kappaleiden top5:ssä.



Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellaan Amerikasta vaikutteita ottanutta musiikkia. Hurriganes lienee jaksossa isossa roolissa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Something good (part 2)

Näissä Something good -listoissa ei muuten ole tarkoituskaan olla sen kummempaa järkeä, painoarvoa tai kyseiseen viikkoon liittyvää ajankohtaisuutta. Listaan sunnuntaisin lauluja, joista olen pitänyt ja blogini sivupalkkiin lisännyt. Sen verran ajattelin rajata, että jätän vanhat (ei-tänä-vuonna-julkaistut) vedot pois. Tällä viikolla ne olivat Pixiesiä ja The Walkmeniä.

#5 Lykke Li - Get Some
What ever happened to Lykke Li? Vastahan hän lauleli kauniisti mukavia poppikappaleita ja oli söpöllä tavalla ihastuttava. Nyt hänestä on tullut metaforinen prostituoitu.



#4 Munk - Violent Love
Munk on italialais-saksalainen electronicayhtye, joka kuulostaa ns. tyylikkäältä. Violent loven video on kiva, vaikka sen idea onkin usein käytetty. Videon tytölle saattaisi olla ottaja esimerkiksi indiediskoissa kautta maan (minkä tahansa maan).



#3 Bleeding Knees Club - Bad Guys
Australialainen Bleeding Knees Club on julkaissut yhden ep:n ja tehnyt tukun keikkoja kotimaassaan. Vaikutteikseen orkesteri mainitsee kuoleman, pyöräonnettomuudet ja julkiset vessat. On olemassa ihan hyvät mahkut, ettei tästä bändistä tule koskaan kovin suurta.



#2 Worship - Collateral
Brittiläinen Worship oli itselleni täysin uusi tuttavuus. Löysin bändin Slow Show -blogin kautta. Kiitos siitä.



#1 James Blake - I Only Know (What I Know Now)
On tapahtunut jotain mystistä. Olen viimeisen vähän yli vuorokauden aikana kuunnellut I Only Know'ta kymmeniä kertoja. Meaning, jos kappaleen ehtii kuunnella tunnissa 11 tai 12 kertaa, olen viettänyt sen kanssa monta tuntia, tästä ajasta jopa yllättävän ison osan keskittyneesti kuulokkeet päässä. Enkä vieläkään ole kunnolla kyennyt ratkaisemaan sitä. James Blakesta lisää jotain tässä.

lauantai 13. marraskuuta 2010

My boobs my boobs my boobs are ok

1. Minä olen sitä mieltä, että kosmos on kaikki. Kosmos on meissä. Me olemme tähdistä tehtyjä. Me matkaamme kosmoksen halki laivalla, joka on täydellinen kuin lumihiutale.

2. Maslow'n tarvehierarkiassa ihmisen perustarpeet on tyydytettävä ensin, jotta ihminen voisi etsiä tyydytystä korkeammille tarpeilleen. Alimmalla tasolla ihminen tyydyttää himonsa hengittämiseen, nukkumiseen, ruokaan, juomaan, yhteen asiaan jota en osaa suomentaa, yhteen asiaan jota en halua suomentaa ja tissien katseluun netissä.

3. In the world of indie seksuaalirivoa kuvastoa ei ole olemassa, ellei sitä jotenkin verhota taiteeseen tai tyylikkyyteen tai ironiaan tai ehkä naisen itsetietoisuuteen.

4. Minulla ei ole mitään tiedoa yhtyeestä nimeltä El Guincho. Paitsi että se ei ole yhtye, vaan espanjalainen henkilö nimeltä Pablo Díaz-Reixa. Minulla on suuri luulo, etten ole lähitulevaisuudessa ostamassa hänen levyjään, vaikkei hän missään nimessä vaikuta huonolta tekijältä.

5. Nyt on tarjolla tissejä! Tissejä ja puukalikan nuolentaa! Ja nainen, joka hajottaa kananmunia naamaansa! Ja paljon muuta sellaista, joka ei ensikatsomalta jäänyt mieleen! Tänään indiepopparit klikkaavat itsensä tainnoksiin!

6. Anna sen tapahtua!

torstai 11. marraskuuta 2010

Gonna fight and tear it up in a hypernation

Punk Lurex Ok:lle kävi aika huonosti 9. joulukuuta vuonna 1994. Joko a) bändi oli tullut myöhässä keikkapaikalle, b) samana iltana soittavien Circlen tai Radiopuhelimien soundcheck oli venynyt tai c) yhtye ei arvannut, että I-klubi olisi täynnä jo ennen iltakymmentä. Punk Lurex Ok joutui tsekkaamaan soundejaan täydelle yleisölle, josta suuri osa taisi luulla, että bändi vain on suhteellisen paska. Muistaakseni joku ihmetteli, miksi yhtye tulee lyhyeksi jääneen keikkansa jälkeen takaisin soittamaan.

Olimme tulleet paikalle heti yhdeksän jälkeen, koska halusimme saada pöydän, koska 2/3 seurueestamme oli alaikäisiä ja koska olimme innoissamme. Tai ainakin minä olin innoissani.

Olin kuluneen vuoden aikana käynyt useita kertoja Tampereen rokkiklubeilla. I-klubille pääsi alaikäisenäkin helposti, ja ainakin pari kertaa olin hivuttanut itseni Yo-talolle ja Tulliklubille. En kuitenkaan missään mielessä pitänyt itseäni kokeneena baarihaina. Jo se, että sai istua pöydässä kaljatuopin kanssa tuntui eksoottiselta.

Punk Lurex Ok:n jälkeen Radiopuhelimet huitoi väkivaltajatsiaan konkaribändin varmalla otteella. Pidin näkemästäni, vaikka en ollutkaan varsinainen fani, eikä minusta koskaan sellaista tullut. Muistan keikasta vain yhden kappaleen, J.A. Mäen antaumuksella karjuman biisin Haluan naida sinun tyttöystävääsi.

Olin paikalla Circlen takia. Joulukuussa 1994 porilaisyhtye oli ehtinyt julkaista neljä seiskatuumaista singleä/ep:tä ja debyyttialbuminsa Meronian. Seiskoista omistin kolme, mutta albumia minulla ei ollut. Toisaalta olin lyhyen rokkiklubiurani aikana ehtinyt nähdä yhtyeen ainakin kaksi kertaa.

Tuohon aikaan Circle oli uskomaton livebändi. Toisin kuin mikään muu näkemäni orkesteri, Circle panosti keikkojensa visuaaliseen puoleen, erityisesti valoihin. I-klubin keikalla yhtye oli suunnannut kirkkaat työmaavalon oloiset lamput suoraan yleisöön. Savukone tuuttasi koko tilan täyteen savua ja bändin jäsenistä näki mitäkuinkin vain siluetit. Tuntui kuin koko I-klubi olisi ollut osa scifi-elokuvan kohtausta, jossa tummat hahmot junnasivat hypnoottisia riffejään yleisön riehuessa musiikin tahtiin totaalisen hurmoksen vallassa. Siltä ainakin 17-vuotiaasta Antista tuntui. Olin ollut loistavilla keikoilla aikaisemminkin, mutta tämä oli yksi niistä harvoista tapahtumista, joissa ajan ja paikan taju katosi täysin.

Joitakin kuukausia myöhemmin näin Circlen Tullikamarin Klubilla. Paikka ei ollut edes puolillaan, ja yhtye lopetti keikan kesken, kun joku nousi yleisöstä lavalle ja löi Jussi Lehtisaloa nyrkillä naamaan.

Circle - Silver by stopshakehoneygo

(edit. Mainittakoon, että ystävälläni Joosella oli valtava vaikutus siihen, että innostuin esimerkiksi CMX:stä, Circlestä, Deep Turtlesta ja I-klubilla käymisestä. Ilman hänen suosittelujaan musiikillinen historiani olisi hyvin erilainen.)

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kulttuurista keskustellaan Tillikassa ahkerasti

Ilmassa leijuu yhden miehen kollektiivinen jaahans. Olin taivaissa Rock-Suomen ensimmäisen osan jälkeen ja kerroin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että nyt meillä on käsissämme kaikkien aikojen paras suomalainen musiikkidokumenttisarja. Toisessa osassa palattiin maan pinnalle.

Rock-Suomi esitti suomirockin suppeana muutaman pieneltä paikkakunnalta ponnistaneen bändin genrenä. Sarjan ensimmäisessä osassa Kapina bändien nimiä pudoteltiin hengästyttävään tahtiin, mutta kuitenkin asiantuntevasti ja niin, että dokumentin punainen lanka säilyi. Nyt punaista lankaa ei edes ollut. Suomirock-jaksossa tyydyttiin käsittelemään pintapuolisesti muutamaa jo entuudestaan kovin tuttua orkesteria.

Ymmärrän hyvin, että vaikkapa Dingo, Claudia, Skädäm ja Sig laitetaan poppikoriin ja Pekka Streng, Kauko Röyhkä, Dave Lindholm, Gösta Sundqvist, Heikki Salo ja Tuomari Nurmio tekstittäjien laariin. Mutta missä olivat Juliet Jonesin Sydän, Pelle Miljoona Oy (joka ehdottomasti oli jo suomirockia eikä punkkia), Kari Peitsamo, Keba, Aknestik (okei soi lopputeksteissä), Nuket, Neljä Ruusua (joka oli 80-luvulla vielä rockbändi) ja niin edelleen? Naisrokkareita käsitellessä ei edes mainittu Ilonaa tai Tavaramarkkinoita. Jussi Hakulisen & Kinskyn tarina Pokon historian suurimpana floppina olisi ehdottomasti pitänyt kertoa. Alivaltiosihteeriin tai Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinkkuunkin olisi voinut viitata.

Suomirockin nousuun vaikuttivat myös hyvin olennaisesti YLEn Rockradio ja vuonna 1985 perustetut kaupalliset paikallisradiot, joista Radio Cityn (ja hehheh, miksei Radio 957:kin) merkitystä olisi voinut alleviivata. Televisiossa Hittimittari ja Heli Nevakaren Rockstop! esittelivät musiikkia koko kansalle. Tilanne oli täysin toinen kuin 70-luvulla, jolloin rock oli harvinaista herkkua suomalaisissa sähköisissä viestimissä. Printtimedian puolella Suosikin painosmäärät olivat aivan älyttömiä ja Rumba perustettiin.

Parasta Rock-Suomen toisessa osassa oli runsas arkistomateriaalin käyttö. Varsinkin Eppu Normaalin ja Smackin kohtaaminen oli hillitömän hienoa katsottavaa, enkä ainakaan itse ollut koskaan nähnyt kyseistä taltiointia. Lisäksi pisteet Pekka Laineelle jakson päättäneestä monologista, joka oli oikeasti liikuttava.

Ensi viikolla Rock-Suomessa käsitellään progea. Uskon, että Laine ja Hakanen ovat tuolloin lähempänä omaa musiikillista maaperäänsä.

Juliet Jonesin Sydän - Aivan sama


Nuket - Kun vielä nuori olla voi


Kari Peitsamo Revival - Sekamelska



Keba - Kesä Espalla

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Something good (part 1)

Olin jo tottunut ajatukseen, että olen Hector tai Paul Newman tai Jake Nyman. Oli sellainen ajatus, että minusta tulee Pirkkalan kovamaineinen comebackin tehnyt nostalgikko. Muistelisin aikaa, jolloin Suomessa eli vielä elektronisia soittimia vihaavia muusikoita (jotka itse soittivat sähkökitaralla ja särkivät äänensä elektronisella äänensärkijällä), uutta mielenkiintoista musiikkia radioon toivovia musadiggareita (joiden oli vaikea ymmärtää, että kuuntelija kääntää kanavaa jos kuulee jotain itselleen vierasta) ja voittoa tuottavia levy-yhtiöitä (jotka onnistuttuaan myymään ihmisille heidän omistamansa vinyylit ceedeinä olivat alkaneet myydä ihmisille heidän omistamiansa ceedeitä ceedeeiden deluxe-versinoina bonusbiiseillä).

Sitten tajusin, että hey now wait a minute...

En aio täysin kääntää kirjoitusteni aikaviisaria menneestä nykyiseen tai jopa tulevaan, mutta aion olla hieman enemmän relevantti ja juuri tapahtuvaan kulttuuriin kiinnittynyt kuin aiemmin. Tästä lähtien sunnuntaisin seuraa viikon subjektiivinen top kolme, neljä, viisi, kuusi tai seitsemän. Hyviä lauluja postaan päivittäin kohtaan Something good tuohon oikealle. ->

#3 Cloudy Busey - Pound Your Town to Hell
Bändi, josta en tiedä hittojakaan, enkä tiedä pitäisikö tietää. Videossa stylet ja indiet ja nuoret kapinalliset ajavat moottoripyörillä. Lopussa seuraa huipennus.



#2 Pogo - Wishery

Jopa neroksi tituleeratun Pogon tuore taidonnäyte. Muutama vuosi sitten youtube-kansaa innosti hänen tekemänsä Alice. Nyt hän on tarttunut kiinni Lumikkiin ja jälki on sen mukaista. Kolmessa päivässä yli miljoona latausta. Impressive.



#1 French Films - Golden Sea
Musiikillisessa mielessä espoolais-järvenpääläisen French Filmsin ei tarvitse antaa ulkomaan tekijöille senttiäkään tasoitusta. Eikä ulkomusiikillisessa. Eikä oikein missään mielessä. On hienoa, että Suomessa on nykyään bändejä, joilla soundit, biisit, laulaja ja imago ovat kohdallaan. French Films herätti kesällä monenkin musadiggarin ja -bloggarin kiinnostuksen, ja yhtye on yksi Tulevaisuuden tusina -orkestereista. Genrensä yhtye kertoo olevan tropical garage / post punk, what ever that means.

lauantai 6. marraskuuta 2010

We could have been the Wombles

Satutko tuntemaan ihmisiä, jotka soittavat bändissä?

Oletko koskaan kuullut joko suoraan sanottuna tai rivien välistä luettuna, että kyseisistä bändeistä tulisi jotain tai olisi voinut tulla jotain, jos ne saisivat biisinsä radioon tai hyvän tuottajan tai niitä mainostettaisiin tai niillä kävisi tuuri tai heidän genrensä olisi muodissa tai ihmiset kuuntelisivat hyvää musiikkia eivätkä Idols-tähdenlentoja tai jotain sen kaltaista?

Tunnetko ihmisiä, joiden mielestä ihmiset ovat ihan tyhmiä, kun he eivät ymmärrä?

Kannattaa kokeilla seuraavaa. Pyydä bändiä ottamaan monomagnetofoni treenikämpälle, äänittämään keikkasetillisen verran biisejä, julkaisemaan tuotos noin sadan kappaleen omakustanteena, lähettämään muutaman äänitteen levy-yhtiöihin ja musiikkitoimittajille, laittamaan pari pikkuilmoitusta musiikkilehtiin ja tekemään keikkoja.

Sano heille, että jos he ovat tarpeeksi hyviä, kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä Pirkkalassa asuva perheellinen radiotoimittaja kuuntelee syvän liikutuksen vallassa heidän tuotostaan, tanssahtelee hillitysti työhuoneessaan ja kokee mahdollisesti itsekin vielä olevansa nuori.

Lupaan tarjota kahvit.

Ratsia - Yksin (Kloonattu sukupolvi) by stopshakehoneygo

torstai 4. marraskuuta 2010

Shooting out truck tires

Eräänä arki-iltana yli kymmenen vuotta sitten olimme kavereiden kanssa baarissa. Doriksessa kolmen hengen pöytäseurueeseemme lyöttäytyi vahvasti humalassa oleva nainen.

Kyseinen nainen näytti siltä, että hän oli ollut vahvasti humalassa aikaisemminkin. Jopa niin monta kertaa aikaisemmin, että harrastus oli alkanut kerääntyä hänen vartaloonsa ja kasvoilleen tiettynä pöhäköitymisenä. Vaikka tuohon aikaan en tienny alkoholista paljoakaan siihen verrattuna mitä nykyään tiedän, huomasin jo tuolloin, että nyt ollaan elämänhallintaa koskevien kysymysten äärellä.

Kyseinen nainen ei ollut istunut pöytäämme seuran takia. Hän jutteli niitä näitä, mutta tämän tästä muisti kysyä, voisimmeko tarjoa hänelle juotavaa. Rahaa meillä oli juuri ja juuri omaan tarpeeseen, joten kieltäydyimme kohteliaasti. Olimme myös siinä mielessä hyvätapaisia, ettemme pyytäneet naista poistumaan, emmekä itse vaihtaneet paikkaa tai baaria.

En muista enää tarkkaan oliko kevät, syksy vai talvi, mutta joka tapauksessa sellainen vuodenaika, joka aiheuttaa nuhaa. Olin potenut jo muutaman päivän ajan harmillista räkätautia, minkä takia kurkkuni oli täynnä limaa. Lima oli sen verran tukevasti kurkussa, etten pystynyt niistämään sitä pois, ja olin varannut pöydälleni yhden tyhjän gt-lasin välttämättömille lunsseilleni. Vajaan parin tunnin aikana lasi oli ehtinyt täyttyä ehkä kolmasosaan vaivihkaa ulos sylkemistäni pikku ysköksistä.

Seuraamme hakeutunut nainen alkoi kyllästyä. Hän oli istunut mukavilta ja siisteiltä näyttävien poikien seuraan, virittänyt keskustelua, pyydellyt kohteliaasti drinksuja, välissä hakenut itse omansa, sitten taas keskustellut, pyytänyt, keskustellut ja pyytänyt. Hän oli investoinut meihin jo niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei hän aikoisi jäädä ilman juotavaa. Hän otti ohjat omiin käsiinsä.

Nainen nojasi minua kohti, nappasi lunssilasin edestäni ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka keskeytti hänen hämmentynyt kysymyksensä.

- Mitä tässä oli?

Siirryimme Doriksesta Yo-talolle, jossa oli tapana soittaa vähintään kerran illassa Undertonesin Teenage Kicks. Nainen ei välittänyt lähteä mukaan.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Sähköinen ääni tulee taivaalta

Eilen lähetetty Rock-Suomen ensimmäinen osa oli loistava. Se oli viiltävän nopeasta tempostaan huolimatta ns. relevant, authentic and culturally connected. Esitellyt bändit olivat juuri oikeita, oikein yhdeksi jatkumoksi toisiinsa yhdistettyjä ja osin vieläpä sellaisia, joita ei yleensä dokumenteissa juuri käsitellä.

Rock-Suomessa mainittiin muun muassa M.A. Numminen, Sperm!, Suomen Talvisota 1939-1940, Virtanen, Pelle Miljoona, Hilse, Ratsia, Karanteeni, Vandaalit, 22 Pistepirkko, Bela Lugosi -klubi, Kaaos, Terveet kädet, Radiopuhelimet, KTMK, Liimanarina, Aavikon kone ja moottori, Bad Vugum, CMX, Deep Turtle, Larry and the Lefthanded jne. Kuulin ensimmäistä kertaa ikinä televisiossa soitettavan Liimanarinan kappaletta Kuinka Aku Ankasta tehdään poliisi? Lopputekstien aikana soi Larry And The Lefthandedin ja M.A. Nummisen Älä Peräänny!! (L'Energia Contro Corrente!!). Parempaa valintaa undergroundia ja DIY-asennetta käsittelevän jakson loppuun ei olisi voinut tehdä.

Nyt yön yli nukkuneena ainoana selvästi huonona puolena näen tuon hurjan vauhdin, jolla vuosikymmenestä, aiheesta ja bändistä toiseen siirryttiin. Tuli sellainen olo, että Pekka Laine tarvitsisi Rock-Suomeen viisikymmentä osaa kymmenen sijaan.

Dokumenttisarjan ensimmäisen osan voi katsoa ainakin vielä (2.11.2010) täältä. Toivon lämpimästi, että joku aloitteleva musadiggari jossakin kirjoittaa esiteltyjen bändien nimiä muistiin ja lähtee googlailemaan.

Aavikon kone ja moottori - Rakkaudella sinulle by stopshakehoneygo

Parhaiten Terveistä käsistä tuttu Läjä Äijälä oli runsaasti äänessä dokumentin ensimmäisessä osassa. Hän oli ennen TK:ta ehtinyt tehdä kaksi sinkkua Aavikon kone ja moottori -nimen alla. Sinkut Karavaani ja Rakkaudella sinulle on julkaistu Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Ismon karkean brutaalit aavikko levyt julkaisi myös Terveiden käsien kaksi ensimmäistä sinkkua ja tukun muita levyjä.

maanantai 1. marraskuuta 2010

And he crawled out of his hole

Saattoi olla joku koomikko, joka sanoi, että vanhana miehenä vitsit eivät naurata enää samalla tavalla kuin nuorempana. Saattoi olla Simo Salminen.

Pari vuotta sitten kävi niin, että en enää innostunut uusista yhtyeistä ja kappaleista, koska minulla oli tunne, että olin kuullut samanlaisia jo aivan liikaa. Kuuntelin musiikkia, mutta en uppoutunut siihen niin kuin joskus ennen. Aikaisemmin tiesin vuoden alussa, mitkä yhtyeet olisivat suosittuja vuoden lopussa. Odotin yhtyeiden läpimurtodebyyttejä ennen kuin ne olivat julkaisseet läpimurtosinkkujaan. Tunnistin NME:n kansikuvabändeista oikeasti hyvät ja oikeasti huonot. I wuz in the zone.

Käviköhän siinä niin, että musiikilla alkoi mennä huonosti. Tai sitten niin, että minulla alkoi mennä huonosti. Pari kertaa viikossa tekemieni levykauppareissujen tuloksena haalin itselleni enemmän ja enemmän vanhoja levyjä. Jos ostin uuden artistin albumin, en juurikaan kuunnellut sitä.

Viime syksynä tajusin, että musiikkimakuni ei ollutkaan vielä tullut täyteen. Kiinnostukseni uuteen musiikkiin ei ollut loppunut nopeasti, eikä se myöskään palautunut yhdessä taikaiskussa. Ryhdyin vain jälleen ottamaan asioista selvää, lukemaan netin hipsteri-sivuja (hehehe, how do you spell desperation?) ja investoimaan aikaa sellaisiin levyihin, jotka eivät avautuneet minulle yhdellä kuuntelulla. Saattaa olla, ettei minulla enää mennyt huonosti.

Minusta ei tullut Simo Salmista. Minusta tuli Paul Newman.

Viime aikoina olen ollut hyvinkin innostunut Crystal Castlesta sekä Dangerin ja Sound of Arrowsin remixeistä. Not in Love ft Robert Smith oli viime viikon buzzsong, Dangeriin ihastuin Monsters of Popissa, ja Animal Animalin bongasin 1000 Sparksista.





Penguin Prison - Animal Animal (The Sound Of Arrows Remix) by beingremixed

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...