Death of Classic Rock

Mitä helvettiä tapahtui swing-musiikille? It used to be so big in the 30s and 40s. Ne olivat aikoja! Benny Goodman, Glenn Miller, The Dorsey Brothers, paheelliset big bandit ja karismaattiset orkesterinjohtajat. Viini virtasi ja ihmiset nauttivat. Radioasematkin kuulivat svengiwagonin kutsun ja alkoivat lähettää kansaan uppoavia swing-konsertteja. Mikään musiikin laji ei ollut suositumpaa. Sitten tuli sota, muusikot lähetettiin Eurooppaan, big bandeistä tuli small bandejä, soittajat lakkoilivat, levyjä ei julkaistu ja swing kuoli. Tai ainakin kehittyi joksikin muuksi. Swingiä soittavat radioasemat jatkoivat menestyksekkäästi vielä vuosia, mutta pikku hiljaa heidänkin kuulijakuntansa kyllästyi vanhanaikaiseen musiikkiin, joka ei enää tarjonnut heille mitään uutta.

Kelataan muutama vuosikymmen eteenpäin.



Loppuvuodesta 2010 musiikkimediat ja -blogit listasivat jälleen vuoden parhaita artisteja, albumeja ja biisejä. Osa niistä medioista, joiden strategiana on tarjota vanhaa musiikkia listasi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Yle haki Rock-Suomen yhteydessä parhaita kotimaisia, ja esimerkiksi brittiläinen Rock Radio julkaisi oman Top 500 Rock Songs -listansa. Äänestykset olivat todella suosittuja ja ne keräsivät kymmeniätuhansia ääniä tuhansilta äänestäjiltä.

Listojen kärjessä olivat jälleen samat orkesterit kuin edellisenä vuonna. Ja sitä edellisenä, ja sitä edellisenä. Tuloksesta ei voi syyttää äänestäjiä eikä bändejä. Tilanne nyt vain on se, että Led Zeppelin, Hurriganes, AC/DC, Metallica, Eppu Normaali, Hanoi Rocks, Pink Floyd, Guns'n'Roses ja niin edelleen tekivät aikanaan musiikkia, joka vetosi massoihin. Ja joka vetoaa yhä. 90-luvun ensimmäisellä puoliskolla on selvästi tapahtunut jotain, joka on lopettanut rockklassikoiden aikakauden. Vaikka esimerkiksi sinänsä genreen sopivat Queens of the Stone Age, Foo Fighters ja Muse ovat tehneet uskomattoman hienoa musiikkia viime ja tällä vuosituhannella, best of -äänestyksissä niille heruu vain jämäsijoja.

Silti klassikkorockilla menee juuri nyt todella hyvin. Jokainen em. äänestyksissä pärjännyt yhtye paitsi myy yhä suht paljon levyjä, myös houkuttelee ihmiset keikoilleen. 90-luvun alussa Iron Maiden ei saanut myytyä täyteen edes Helsingin Kulttuuritaloa (tosin ilman Bruce Dickinsonia). Nykyään 30 000 ihmistä vetävä stadion on bändille liian pieni. AC/DC myy loppuun areenan kuin areenan, vaikka vierailisi maassa joka kesä saman shown ja identtisen settilistan kanssa. Metallica on vastaavanlainen kestosuosikki. Jos Led Zeppelin, Pink Floyd ja aidolla kokoonpanolla soittava Guns'n'Roses konsertoisivat, useasta maasta alkaisi loppua tila. Samaan aikaan pienemmät orkesterit täyttävät pienempiä keikkapaikkoja, mutta logiikka on sama. Kaikki tekevät comebackin, kaikki ovat suosittuja.

Nykymenosta tulee silti mieleen Junnu Vainio. Kukaan tuskin väittää, että klassiset rockbändit olisivat saavuttanut taiteellisen huippunsa tällä vuosituhannella. Mutta kun me emme elä edes klassikkorockin kaupallista kukoistuskautta. Me olemme keskellä Classic Rock Revivalia. Ja niin kuin kaikki muutkin revivalit, se loppuu joskus.

Mitä tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden aikana? Ensinnäkin joidenkin rockjättiläisten megaluokan keikat vähenevät tai loppuvat kokonaan. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että bändit eivät enää pysty esittämään kappaleitaan. Robert Plantin voimattomuus laulajana lienee yksi suurimmista syistä siihen, että Led Zeppelinin maailmankiertuetta ei koskaan tehty. Myös Paul Stanleyn ääni alkaa olla loppuun käytetty Kissin revitysten kanssa. Sama juttu Vince Neilillä. Lars Ulrichin rumpalointi Metallican keikoilla alkaa olla jo nyt kiusallista, kun maallikkokin huomaa, että bändin nopeimmissa kappaleissa joka kolmas isku on jätetty pois. Aion mennä tulevana kesänä Sauna Open Airiin Ozzy Osbournea katsomaan, mutta pelkään pahinta.

Yleisö vanhenee. Tämä ei ole itsessään ongelma, koska nykyään voi helposti lähteä töiden jälkeen Ratinaan tai Olympiastadionille rokkikonserttiin, juoda muutaman oluen ja ehtiä vielä nukkuma-aikaan takaisin kotiin. Ikääntyminen ei ole este musiikkiharrastukselle. Kuitenkin pikku hiljaa aletaan olla tilanteessa, jossa ihmiset ovat jo nähneet vanhat suosikkiyhtyeensä tarpeeksi monta kertaa. Ihmisten halu kokea Eppu Normaali elävänä oli niin valtava 2000-luvun alussa, että yhtye sai myytyä Ratinan täyteen. Eipä saisi enää, siitäkään huolimatta, että bändi on loistavassa keikkakunnossa.

Kun uusia klassikoita ei synny, vanhat palavat loppuun. Radioiden musiikkitutkimuksissa kysytään kahta asiaa: pidätkö kappaleesta ja oletko kyllästynyt siihen. Miltä Back in Black kuulostaa kymmenen vuoden päästä? Jaksavatko ihmiset vielä kuunnella sitä? Jos eivät, mitä otetaan tilalle? Joku huono albumiraita tai b-puolen biisi, josta ihmiset eivät alun perinkään pitäneet? Not gonna happen. Radioiden ei kannata soittaa musiikkia, jota yleisö ei halua kuunnella.

Perinteinen suomirock liittyy lopullisesti osaksi suomalaista kevyttä musiikkia. Iskelmä (radio) soittaa jo nyt Eppuja, Pelleä, Hurriganesia, Kolmatta Naista, Yötä ja niin edelleen. Ja hyvä että soittaa, parhaimmillaan kanavaa kuuntelee 1 200 000 ihmistä viikottain. Vanha iskelmäkansa on nykyään valmis ottamaan vastaan sen musiikin, jota se aikaisemmin piti liian rokkaavana. Heille Tahdon rakastella sinua saattaa kuulostaa hyvinkin tuoreelta tapaukselta ja mukavalta tuulahdukselta nuoruudesta. Samalla osa vanhasta suomirockporukasta on hyväksynyt Paula Koivuniemen ja Kari Tapion kaltaiset artistit osaksi omaa radioarkeaan. Levyttävät suomirockbändit pysyvät relevantteina omalle yleisölleen, jos ne tekevät hyviä lauluja. Ne eivät kuitenkaan ole enää rockbändejä, eivät ainakaan samassa mielessä kuin ne vielä 80-luvulla olivat.

Sankarit vanhenevat, keikat vähenevät, biisit eivät soi radiossa, nyt jo miltei tyrehtynyt best of -kokoelmien myynti (Hello, Bon Jovi!) loppuu kokonaan. Klassikkorock kuolee, as we know it, suuria massoja liikuttavana, maailmaa muuttaneena musiikkigenrenä.

Musadiggarit jäävät olemaan. Ne ihmiset, jotka sydämestään rakastavat Eruptionia, Black Dogia, Bible Blackia, Highway Staria, Brown Sugaria, Comfortably Numbia, Crazy Trainia, Revolutionia, Fortunate Sonia, Enter Sandmania, Paradise Cityä ja niin edelleen. Heillä ei ole mitään ongelmaa, koska heidän suhteensa klassikkobändeihin on ollut syvempää, koska se ei ole rajoittunut pelkkiin hittibiiseihin tai nuoruusmuistoihin. He ovat kuitenkin vähemmistössä, halusivat sitä tai eivät.

Loput valitsevat elämänsä soundtrackiksi jotain muuta, eivätkä ole valinnasta lainkaan pahoillaan.