Washed Out - Call It Off

Juuri kun olen päässyt mukavan aaltoileviin tunnelmiin eilen ilmestyneen uuden Avesin biisin kanssa, Washed Out julkaisee uutta materiaalia. Call It Off on Amor Fatin Euroopassa julkaistavan 12-inch-version b-puoli, ja sellaiseksi erittäin pätevä.

Toki ymmärrän, että jotkut pitävät kaikkea chillwavehkoa musiikkia pitkälti samanlaisena, samoja äänimaailmoja, beatteja ja kaikuiluja toistavana lajina, joka on joko "kuollut", "ylihypetetty", "tylsä", "geneerinen" tai muuta sellaista. Fair enough, mutta niin se on melkein jokaisen muunkin genren kohdalla. Washed Outin kappaleet eivät eroa juuri toisistaan, ja kun maailmaan on viimeisen parin vuoden aikana ilmestynyt iso määrä samoilla laduilla hiihteleviä kokoonpanoja, Ernest Greenen tapa tehdä musiikkia on muuttunut yhä tavallisemmaksi.

Mutta silti minä jaksan kuunnella Washed Outia, jopa hyvin usein ja pitkän aikaa kerrallaan. Pitäisi varmaan käyttää kulunutta muunnelmaa siitä tunnetusta Rolling Stonesin biisistä.

Washed Out - Call It Off by WeirdWorldRecordCo

Aves - Sarah Sunk (new song)

Whoa boys and girls! Uusi biisi Avesilta, yhdeltä Stopshakehoneygon suurimmista suosikeista. Eikä petä, tietenkään, millään, mitenkään, vaan ennemminkin päinvastoin.

Sarah Sunk on samalla tavalla lucidisti aaltoileva kuin yhtyeen kaksi aikaisempaakin kappaletta, Shoreline ja You, Lucid, mutta se esittelee myös uusia puolia kokoonpanosta. Biisin biitti on suorempi ja pulssimaisempi, soundi haaveilevasta kaikuisuudestaan huolimatta erottelevampi ja fiilis kauempana perinteisen chillwaven keskitietä. Tuttua ovat biisin koukut, jotka alkavat ilmoitella itsestään muutaman kuuntelukerran jälkeen paremmin ja paremmin.

Ja aina, jos viheltelyn pystyy ns. hoitamaan kotiin, ollaan loistavien onnistumisten äärellä. Niin nytkin.

The Saturnettes - Girl Named Sue

Aikas kivaa electropoppailua Tampereelta. Ei rajoja murtavaa tai suoraan maailmanluokan meininkiin yltävää, mutta oikein pirteää ja potentiaalista.

The Saturnettes on Jann Wilden sivuprojektista oikeaksi bändiksi kasvanut kokoonpano, jonka debyyttialbumi The Saturnettes ilmestyy 16. marraskuuta. Aikaisemmilla levyillään Wilde on kuulostanut hyvin paljon 70-luvulta, lähinnä David Bowielta tai T-Rexiltä, ja samat vaikutteet soivat nytkin soundillista kasarimaailmaa lukuunottamatta. The Saturnettesin kappaleiden melodiat ovat 70-lukulaiseen purkkapoppiin kallellaan, mitä pidän oikein hyvänä asiana, sillä kyseistä aarreaittaa pengotaan nykyään vähän vähemmän kuin monien muiden aikakausien vastaavia.

Girl Named Suesta tulee vähän mieleen ruotsalainen Melody Club tai muu vastaava iloinen musisointi, mutta koko albumi ei ole aivan samalla tavalla discoilevaa. Yhtyeen debyytti on kokonaan Soundcloudissa, joten sieltä lisää. Tai sitten The Saturnettesin nettisivuilta.

Girl Named Sue by thesaturnettes

Jehna. Coldplay sai lopulta tehtyä hyvän biisin

Ihan aidosti tilanne on se, etten ole jaksanut vielä kuunnella Coldplayn uutta levyä kokonaan alusta loppuun. Ne pari ensimmäistä julkaistua kappaletta olivat niin tylsiä ja tasapaksuja humpurointeja, että mielenkiintoni syksyn odotetuinta levyä kohtaan oli todella pieni. Siis niin pieni, että viime viikonloppuna kuuntelin Lulua enkä Mylo Xylotoa. Edes Pitchfork ei saanut mieltäni muuttumaan.

Tänään sitten joku tai jotkut linkkasivat Paradisen Facebookiin ihqu-tyylisten huokailujen saattelemana ja päätin antaa kappaleelle mahdollisuuden. Ja hyvä niin. Kappale on kyllästetty sata-nolla-luokan tuotannolla, Chris Martinin elämää suuremmilla sanoilla, upeilla taustakuoroilla, komeasti kajahtavalla kertosäkeellä ja kivasti jylkyttävällä kompilla, joita vastaan on turha taistella.

Coldplay-diggailuni ei olekaan päättynyt.

Yeah, baby! Villa Nah is back in the studio!

No nyt! Jumaleissön, rakkaat popparipupulaiset! Uutta jotakin Villa Nahilta.

Näin ensireaktiona Jam_track01:ksi nimetty jamitus kuulostaa niin tajuttoman hyvältä, että kaikki muu vaikuttaa jotenkin merkityksettömältä. Villa Nah postasi sen noin tunti sitten Vimeoon yksiselitteisen fb-viestin back in the studio x kanssa. Hölmöltä näyttävä tanssi ja hölmöstä kuvakulmasta kuvattu videokin ovat ihan ässiä, samoin kappaleen retroiset OMD-vaikutteet.

Odotuksia nostattavaa toimintaa.



(Jouduin muuten kuuntelemaan pikaisesti Villa Nahin äänitteitä ja miettimään, että onhan tämä uusi biisi eikä vanha. Sillä jos se olisi vanha tai uusi versio vanhasta, olisin totaalinen idiootti kun en tunnista sitä. Mutta ei kai se mistään muusta yhteydestä ole tuttu. Saa korjata.)

Koobra - Nightrunning EP

Nyt mennään aika lailla Antin elektronisen tanssimusiikkimaun äärilaidalla, mutta Koobra vain sattuu olevan sen verran hyvä, ettei Nightrunning EP:tä voi sivuuttaa. Siis äärilaidalla siinä mielessä, että Koobran disco house (tai big city house tai vastaava) ei lajityyppinä ole ominta aluettani, ei äärilaidalla missään muussa mielessä.

Koobra eli Kalle Wahlberg on tuttu muun muassa Helsinki 78-82:sta, jonka toinen jäsen hän on. Soolona hänen tuotoksiaan on kuvailtu futuristiseksi 1980-luvun yökerhomusiikiksi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Jos kävisin futuristisissa 1980-lukulaisissa yökerhoissa, pitäisin varmaan juuri tällaisesta musiikista. Erityisesti kappaleesta Stay Out, jolla Zebra & Snaken Matti feattaa.

Nightrunning EP:n voi ostaa itselleen Bandcampista hintaan 2.99 euroa. Sen virallinen julkaisupäivä on 28. lokakuuta. Videon menosta ja meiningistä en osaa sanoa oikein mitään, paitsi että paidan stylet lieskat ovat hyvin perustellut..

KOOBRA - NIGHTRUNNING EP by Nightrunners

The Black Keys julkaisi videon, jossa mies tanssii hassusti - teki pellen itsestään

Eikös se menekin vähän niin, että jos kerran lähtee tekemään hauskoja (tai kalliita tai taiteellisia tai loufaita tms.) videoita, niitä pitää tehdä aina, koska kaikki kuitenkin odottavat samanlaista hauskuutusta (tai tuhlausta tai taiteilua tai kohinaa tms.) kuin aikaisemminkin. Niin kuin esimerkiksi Ok Go, joka on niin tahmeassa jölkissä videotaiteellisen imagonsa kanssa, että se alkaa käydä kiusalliseksi.

The Black Keys näyttää hiitelevän samoilla laduilla, joskaan ei aivan yhtä attention-tyrkysti. Onnistuneiden Next Girlin ja Tighten Upin jälkeen kaikilta yhtyeen videoilta odotetaan kevyen höpsähtänyttä ideaa, ja bändi näyttää parhaansa mukaan yrittävän vastata kysyntään. Esimerkiksi vaikka palkkaamalla videolleen tanssivan miehen. Hassun miehen. Greisisti hötkyvän lipunmyyjämiehen.

Kaikilla olisi rutkasti hauskaa, jos Christopher Walken ei olisi tanssinyt maailman hauskimmin Fat Boy Slimin videossa Weapon of Choise. Se vain menee niin.

Bendagram - Headlights

Etsiskelin illan ratoksi jotain hyvää postattavaa vähän yli tunnin ajan, mutta en löytänyt oikein mitään mieltä kiihottavaa. Kuuntelin hajamielisesti läpi vanhoja Soundcloud-tykkäyksiäni ja tajusin, että jehnan pujut, Bendagram ei ole saanut juuri mitään huomiota Antilta. Siihen nähden, että yhtye on yksi lupaavimmista kotimaisista elektronisen musiikin taitajista, ajattelin suorittaa korjausliikkeellisen toimenpiteen.

Lauri Solinin ja Pekka Tynkkysen muodostama elektroduo on ehtinyt kerätä tietyn määrän kehuja tietyltä määrältä uutta musiikkia seuraavia ihmisiä. Esimerkiksi HS huomioi yhtyeen heinäkuussa listatessaan lupaavia kotimaisia akteja. Bändi on supportannut muun muassa K-X-P:tä, Shine 2009:a ja Junior Boysia.

Monsters of Popissa Bendagram esiintyi lavapreesensinsä puolesta sisäänpäinkääntyneesti, mutta musiikillisesti hyvin itsevarmasti. Olin odottanut viileää ja tummanpuhuvaa groovailua, mutta kaksikko tarjoili monipuolisen rytmeistä ja äänistä koostuneen coctailin, joka ei suoranaisesti temmannut mukaansa, mutta joka piti otteessaan intensiivisyytensä ja vaikeasti selitettävissä olevan jännitteensä ansiosta. Pientä osviittaa yhtyeen esityksestä saa tästä.

Yhtyeen käyntikorttibiisi, loistava Headlights ei välttämätä anna kokonaisvaltaista kuvaa yhtyeen musiikista. Kuulisin mielelläni lisää.

Headlights by Bendagram

Montage Populaire - Separate Frames

Siihen nähden että tämä on demo, Montage Populaire saattaa mennä kovastikin pitkälle. Southamptonista kotoisin oleva yhtye julkaisi Bandcampissa vajaat kaksi viikkoa sitten kotinauhoituksista koostuvan Nothing Serious EP:n, jonka tarttuvat kertosäkeet, säksättävät kompit, vintagesti piipittävät synat ja lo-fisti viheltävä tuotanto veivät sydämen mennessään. Ep:n kappaleista Separate Frames kolahti sen verran kovaa, etten ole esimerkiksi tänä iltana juuri muuta kuunnellutkaan.

Yhtye mainitsee tyylikseen experimental popin, mikä kuuluu ennemminkin hauskoina sovituksellisina ratkaisuina kuin vaikkapa vaikeasti lähestyttävänä temppuiluna. Sanoituksellisestikin ollaan verrattain terävinä.

Choke on your heart,
Pretend to smile
While you swallow your pride down
Tangle yourself in lies and tired regrets now

Jämähtämisenvastaista sanomaa yhdistettynä supercatchyyn popmelodiaan ja pulssia nostattavaan beattiin. Antti says hell yeah!



Montage Populairen varsinaisen debyytti-ep:n on määrä ilmestyä myöhemmin tänä vuonna. Koko Nothing Serious EP on täällä. Facebookissa lisää.

Yuck – Natsu Nandesu (new song)

Just niin. Yuck tekee biisin japaniksi. Coverin. Soft rock coverin. Japaniksi. Albuminsa Japani-painokselle. Naislaululla. Coverin. Bonusbiisinä. Ja onnistuu. Alkaa olla jo vähän epäreilua.

Natsu Nandesu on alun perin japanilaisen Happy Endin (yes, really) biisi. Bändi ei ollut minulle tuttu, niin kuin ei myöskään biisi ollut. En ihan heti ajatellut googlata alkuperäistä, mutta voi se kaikin mokomin hyväkin olla.

Yuckin rento yllätyksellisyys jaksaa miellyttää kuukausi kuukauden perään.

Natsu Nandesu by Yuck

The Vaccines - Tiger Blood (new song)

Niin hei joo meinasi unohtua. The Vaccines julkaisee 4. joulukuuta ns. tupla-A-puolisinglen Wetsuit / Tiger Blood, joista jälkimmäinen julkaistiin digitaalisessa muodossa pari päivää sitten. Mielenkiintoisen uudesta biisistä tekee sen tuottaja, The Strokesin Albert Hammond Jr.

Tai siis teoriassa tekee, käytännössä ei. Tiger Blood kuulostaa nimittäin mitäkuinkin sataprosenttisesti samalta kuin The Vaccinesin debyyttilevyn kappaleet, mikä antaa aiheen olettaa, että Albert-poju on vain ollut omassa New Yorkin studiossaan Vaccinesin poikain kanssa mikkitelineitä asettelemassa ja ehkä nappia tai paria painamassa. Jos oikein lujaa yrittää, ehkä kitaroissa voi kuulla jotain strokesmaista.

Vaan eipä silti. The Vaccines hallitsee pariminuuttisten indiepoprockbiisien teon erinomaisesti, ja iso osa saman lajityypin yhtyeistä olisi onnellinen, jos saisi tehtyä edes yhden Tiger Bloodin kaltaisen vedon. Ylimääräisiä papukaijamerkkejä lontoolaispoppoolle pitää antaa siitä, että he ymmärtävät pitää biisinsä juuri niin lyhyinä kuin pitääkin.

Lukeman mukaan The Vaccines aloittaa kakkosalbuminsa äänitykset ensi vuoden puolella. Mikään ei anna syytä odottaa suurta kehitystä yhtyeen tavassa tehdä musiikkia, eikä oikeastaan ole tarvekaan.

Arvio: Lou Reed & Metallica - Lulu

Huomasin hieman ärtyneeni siitä yksimielisestä teurastuksesta, jonka Lou Reedin ja Metallican yhteistyönä syntynyt Lulu on saanut osakseen. Kuukausi sitten julkaistu 30 sekunnin mittainen preview The View'sta lytättiin täysin, ja kun albumi joitakin päiviä sitten annettiin streamattavaksi, netti täyttyi pilkallisista wtf-kommenteista.

Minulla oli antiteesi valmiina. Ajattelin levyn olevan enemmän Lou Reedin kuin Metallican tuotos. Ajattelin, että kaikki Metallican uutta albumia odottaneet olivat pettyneet vääristä syistä. Ajattelin, että albumi pyrkisi tuottamaan tarkoituksella synkkiä ja ahdistuneita tuntemuksia ja viemään kuuntelijan albumin keskushenkilön Lulun ajatusmaailmaan. Vähän niin kuin jotkut elokuvat. Ajattelin, ettei Lulu avaudu perinteisen populaarimusiikillisen ajattelun kautta. Sitten kuuntelin levyn.

Lulu on niin käsittämätön epäonnistuminen, että se hakee vertaistaan populaarimusiikin historiassa. Albumi harhailee 95 minuuttia vailla ideoita, sävellyksiä tai innovatiivisia soitannallisia ratkaisuja. Reedin epämääräisesti tulkitsemat säkeet ovat pelkkää sanallista mössöä, jonka tavoitteena on ehkä ollut tyly rankkuus, mutta joka kuulostaa väsyneeltä kurjuuden maksimoinnilta. Blood in the foyer, the bathroom, the tearoom, the kitchen / And knives splayed / I swallow your sharpest cutter / Like a coloured man's dick / Blood spurting from me / Oh Jack. Metallica soittaa taustalla kuin humoristiseksi tarkoitettu karikatyyri itsestään. James Hetfieldin taustalaulut toistavat puhkikuluneita maneereja, riffit ovat puolinaisia ja unohdettavia ja soolot kiusallisen tavanomaisia tilutuksia. Suuruus loistaa poissaolollaan.

Lou Reed on toki hämmentänyt aikaisemminkin. Metal Machine Musicin neljä vinyylinpuolta täyttänyt feedback-kirskunta meni aikanaan läpi vitsinä, piruiluna tai avantgardistisena kokeiluna, vaikka se ei musiikillisesti ollutkaan kokeellista, taiteellista tai oikein mitään muutakaan. Vuonna 1973 ilmestynyt Berlin on yhä yksi kaikkien aikojen hienoimpia levyjä, mutta sen masentava elämänvastaisuus lieni järkytys Transformerin hitteihin ihastuneelle suurelle yleisölle. Reedin 80- ja 90-lukujen tuotokset ovat olleet toinen toistaan epätasaisempia, mutta jotenkin niihin on voinut suhtautua vanhan mestarin tekemisinä - pienin odotuksin, silloin tällöin positiivisesti yllättyen.

Metallican ura on sentään ollut edes jotenkin relevantti, vaikka yhtyeen kunnianpäivistä alkaakin olla jo 20 vuotta. Bändi ei ole saanut tehtyä hyvää levyä sitten The Black Albumin, vaikka kolme vuotta sitten julkaistu Death Magnetic selvästi olikin yritys palata oikeaan suuntaan. Loadin ja St. Angerin musiikilliset retkeilyt voi toki halutessaan tulkita kokeilunhaluksi tai pyrkimykseksi uudistaa yhtyeen soundia, mutta vuosi vuodelta on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että kysymys on ollut yksinkertaisesti luovuuden tyrehtymisestä. Jotenkin olisi toivonut että nyt, legendojen yhdistäessä voimansa, tekemiseen olisi tullut uutta intoa.

Lulu on täynnä hetkiä, joita ei olisi koskaan toivonut todistavansa. Albumin avaavan Brandenburg Gaten sekoilevat rummut, Baba O'Riley -soinnutus ja demomainen toteutus jo enteilevät pahaa. The View'n tympeä luenta ei muutu yhtään hohdokkaammaksi osana albumikokonaisuutta. Iced Honeyssa Lou Reed onnistuu mahdottomassa lausuessaan puhelaulua väärässä sävelessä. Kappaleen lopussa Reedin ja Hetfieldin äänten epäsynkka kuulostaa niin kamalalta, ettei asiaa ole uskoa todeksi. Mistress Dreadin vauhtikomppi, feedbackaavat kitarat, kliseinen perusriffi ja Reedin kömpelö ulosanti muodostavat uskomattoman amatöörimäisen yhdistelmän, ja on pakko ihmetellä, miten kappale on ylipäätään voitu julkaista. Levyn rauhallisissa kohdissa ei olla aivan yhtä hukassa, mutta esimerkiksi Junior Dadin 19 minuutin mitta ei ole mitenkään perusteltu.

Harmillista tässä kaikessa on se, että Lou Reed ja Metallica ovat tehneet albumin, johon tullaan vielä vuosienkin päästä viittaamaan silloin, kun haetaan referenssiä totaaliselle rimanalitukselle. Lulu on muuttunut vitsiksi jo nyt, ennen ilmestymistään, ja vaikka albumia tekemässä olleet ihmiset kuinka vakuuttaisivat sen olevan mielenkiintoinen ja tarpeellinen kokeilu, uskon jokaisen levyn alusta loppuun kuunnelleen tietävän, ettei sitä olisi pitänyt julkaista ollenkaan, ei ainakaan tässä muodossa ja mitassa.

Lulu on levy, jota minä en aio kuunnella enää koskaan.



Lou Reed & Metallica - Lulu (album stream)

The Ting Tings - Hang It Up (video)

Hei jee niin että kuinka moni muistaa The Ting Tingsin? Tai on kaivannut sitä? Yhtye julkaisi vuonna 2008 kokonaisuutena keskitasoisen albumin We Started Nothing, jonka tarttuvimmat kappaleet olivat vastustamattomia. That's Not My Name, Shut Up and Let Me Go ja Great DJ ovat omassa kevyen tanssipopin sarjassaan ensiluokkaisia tapauksia, jotka ovat pidemmän päälle ärsyttäviä, myös oikeasssa tilanteessa tykkiässämäisiä partyboostereita.

Uusi Hang It Up kuulostaa hyvin tutululta The Ting Tingsiltä, olkookin, että yhtyeen tyyli on päivitetty vahvemmin 80-luvulle ja soundi vähän isommaksi ja kalliimmaksi. Jotkut vuodesta 2010 asti musiikkia kuluttaneet ihmiset saattavat verrata Jules De Martinon ja Katie Whiten duoa Sleigh Bellsiin, mikä on toki luonnollista, kunhan muistaa, että The Ting Tings oli olemassa ensin.

Kysymys kuuluukin, kumpi on kauniimpi & kuumempi hottis, Katie White vai Alexis Krauss?

Atlas Sound - Flagstaff

Taas uusi kappale Atlas Soundin 8. marraskuuta ilmestyvältä Parallax-albumilta. Tällä kertaa ilmaisen downloadin tarjoaa Amazon. Jos ei saa allergista reaktiota runollisesta ja poljentoa vailla olevasta herkästä tulkinnasta, tämä on parhaita asioita, joita vuoden 2011 lokakuulla on meille tarjota. Eikä tämä ole edes albumin parhaiden biisien joukossa.

Atlas Sound - Flagstaff by stopshakehoneygo

Avasaxa - Avasaxa EP

Nyt on viileäntyylikästä tekemistä, niin soundillisessa, sovituksellisessa, visuaalisessa kuin tiedotuksellisessakin mielessä. Electronish, postrockish, shoegazish. Ajanmukaista, Jäämeren mieleen tuovaa musiikkia.

Avasaxa on tuore tamperelainen kokoonpano, johon kuuluvat S, S ja L. Bändi on perustettu viime vuonna ja se aikoo aloittaa keikkailun vielä tämän vuoden aikana. Kotimaisista yhtyeistä vertailukohteina käyvät esimerkiksi Siinai, Joensuu 1685, On Volcano, uuden suunnan ottanut Kiki Pau tai vähän pienemmässä määrin K-X-P. Biisit ovat pitkiä, rauhallisesti eteneviä ja ääneen perustuvia. Kertosäkeitä ei metsästetä.

Taitavasti tehtyä musiikkia, joka toimii myös muuten kuin pelkästään taustalla. Livekeikkoja odotellessa.

Avasaxa EP by Avasaxa

Avasaxa Soundcloudissa, Facebookissa ja Tumblrissa.

Summer Camp - Down

Hey yeah, ihastuttavalta Summer Campilta on tullut uusi ihastuttava biisi Down. Kesällä ihastuin ihastuttavan tarttuvaan Better Off Without You -kappaleeseen, jonka ihastuttavat elementit soivat myös yhtyeen uudessa kappaleessa. Kevyttä, tarttuvaa, tanssittavaa, musiikillisesti hyväntuulista, sanoituksellisesti aavistuksen särmikästä. Perinteisiä elementtejä mutta hyvin päällekkäin ja peräkkäin aseteltuina.

Duon debyyttialbumi Welcome To Condale ilmestyy 8. marraskuuta. Odotan mielenkiinnolla, miten Jeremy Warmsleyn ja Elizabeth Sankeyn musiikki toimii albumimitassa. Yksittäisinä popbiiseinä Summer Campin musiikki on tykeimmästä päästä.

Summer Camp - Down by weallwantsome1

Summer Camp Facebookissa, Pledgemusicin kautta voi vieläkin ostaa kaikki kivoja yhtyeeseen liittyviä tuotteita.

William Shatner - Bohemian Rhapsody (video)

Nyt ollaan postmodernin ytimessä. Niin monennella levelillä, että käsitys loppuu. Sekunnin välein ihan että tää on ihan järkyttävän hirveää ja että tää on ihan sairaan hauskaa. Kapteeni Kirk ja kulttihahmo ja legenda, mutta niin vanha kulttihahmo ja legenda, että harmittaa, mutta toisaalta jo kolmannen levelin vanha kulttihahmo, että on kääntynyt taas relevantiksi. Idea palanut loppuun jo vuosia sitten, joten ehkä tämän seuraavan askeleen aika olikin jo. Vai oliko?

Ja Bohemian Rhapsody. Miksi? Miksi juuri se? Länsimaisen populaarimusiikin keskus. Sopii kaikille radiokanaville. Kaikki huumoriaktit coveroivat. Onko idea niin vanha, että se on älytön vai niin niin niin vanha, että se tekee jo pilaa kaikista älyttömistä huumoriversioista, ja vielä kaikista niistä ihmisistä, jotka jaksavat repiä pelihousunsa tässä postmodernin poproskan temmellyskentässä?

Ja video.

Mitä helvettiä.

Yhdestä viiteen tähteä.

Zebra and Snake - Burden (teaser)

This is gonna be mega. Ainakin toivon niin. Kaiku Studios tietää kertoa Zebra and Snaken lähitulevaisuudesta seuraavaa.

Whales, fields, forest and cottage parties. This is the landscape of Healing Music. The boys are also confirmed to play club NME on the 4th of november at KoKo, London. There is also planned some support/small gigs in London around that date, so stay tuned!

Kuulostaisi lisäksi siltä, että Burdenissa yhtye olisi saanut aikaiseksi tarttuvimman ja tietyllä tavalla kaupallisimmalta kuulostavan kappaleensa. Biisin kertsi kuulostaa tutulta mutta ei liian, basso jytkyttää vahvasti mutta ei liian, video on taiteiltu perus nettiretroksi mutta ei liian ja valaat loikkivat sympaattisesti mutteivat liian.

Haluan kuulla koko kappaleen.

Rumpali puri palan basistin korvasta

Kävin eilen vanhalla bändikämpällämme Tesomalla. Tai on se nykyinenkin, mutta vanha siinä mielessä, että eipä siellä ole tullut pitkään aikaan soiteltua mitään muiden kiireiden takia. En ole kyseisen soittotilan natiivivuokralainen, vaikka olenkin harrastanut musisointia siellä 90-luvun lopulta lähtien. Jostain tuolta ajalta lienee tämäkin lehtileike, joka kämpän ulko-oven sisäpuolelle on joskus teipattu.

Ajattelin, että jos tämä tarina jää kertomatta, paljon jää kertomatta. Rumpari vastaan basisti. Jyränkuljettaja vastaan veneentekijä. Riitaa pullokassin kantamisesta. Rumpali kiistää, vaikka toinen on huutanut heti nujakan yhteydessä, että nyt häntä on purtu korvaan. Palasen puuttuminen huomattu vasta sairaalassa. Basistin mielen järkkyminen ja soittokyvyn menetys. Ja, get this, 150 markan korvaukset tärveltyneistä farkuista!

Tätä on rock n' roll, tätä on bänditouhu.

M83 - Midnight City (new video)

Siis hetkinen. Minä luulin, että M83:n Midnight Citystä oli jo tehty video. Ja olikin kyllä, mutta ehkä se ei ollutkaan lopullinen, virallinen tai tarpeeksi tyydyttävä. Joten taas mennään.

Jo Sigur Ros tiesi, että jos halutaan tehdä sykähdyttävää visuaalista sisältöä, otetaan lapset mukaan peliin. M83:n videossa lapsilla on yliluonnollisia kykyjä, jotka lienevät metaforisia, mutta kuitenkin videon omassa maailmassa ilmeneviä. Tavarat nousevat ja liitävät kuin Star Warsissa. Silmät loistavat kuin riivatuilla. Yö tummenee kaupungin ylle ja peittää salaisuuden, jota ei paljasteta. Kaikki on mahdollista.

Minua ei oikein taida edes haitata, että videon elementit ja idea ovat monta kertaa käytettyjä.

Fotoshopista taitaa tulla aika kova tekijä

Vaikka Stopshakehoneygo onkin positiivisuuden, musiikin, bändien, hauskanpidon, innostumisen, hyvien biisien, ainutlaatuisten keikkojen, satunnaisten kuolemattomien hetkien ja yhteisen hyvän vuoksi töitä tekevien ihmisten puolella, mielestäni kuitenkin aika harvoin nostan uutta bändiä, varsinkaan kotimaista, suoraan tykkiässä-katergoriaan. Tämän vuoden tulokkaista (tai ainakin itselleni uusista bändeistä) mieleen tulevat The New Tigers, Yournalist ja Aves. Ehkä niitä on ollut muitakin, mutta ei kuitenkaan jokaiselle viikolle tai edes kuukaudelle.

Fotoshop ei ole varsinaisesti uusi bändi, mutta minulle se oli. Jarno-Erik Faarinen julkaisi ensimmäisiä kappaleitaan Fotoshop-nimen alla MySpacessa keväällä 2009, teki käsittääkseni isohkon määrän keikkoja, julkaisi Accidents-ep:n viime vuonna ja on parhaillaan viimeistelemässä ensimmäistä kokopitkää albumiaan, jonka on määrä ilmestyä marraskuun puolessa välissä. Hän mainitsee vaikutteikseen Radioheadin, Sigur Rosin, Sneaker Pimpsin ja Mewin, mutta nykynäkövinkkelistä katsottuna Fotoshop kuulostaa mitäkuinkin chill/lush/lax/lucid/tms-wavelta. Jyri mainitsi omassa blogissaaan japanilaisen chillwaven, joten uskotaan häntä.

Fotoshop tekee ajanmukaista, soundeiltaan ensiluokkaista musiikkia, jossa herkutellaan ennemminkin äänellisillä kuin melodiallisilla koukuilla. Yhtye ei muodikkuudestaan huolimatta kuulosta trendien perässä pyristelevältä hätäilyltä, vaan ennemminkin ajattomalta elektroniselta indiepopilta. Lisäksi Faarisen lauluääni on enemmän kuin miellyttävä.

Menee vuoden kovimpien kotimaisten joukkoon.

Water, Glass, Sky by Fotoshop

Lana Del Rey - Video Games (Balam Acab Remix)

Nyt eletään aikoja, jolloin kevyempikin aihe kelpaa Lana Del Reystä kirjoittamiseen. Ja jos on jotain oikeasti relevanttia kontenttia niin aina parempi. Nyt on.

Alkuperäinen Video Games on todella onnistunut cross-over-hitti, joka näyttää kelpaavan sekä valtavirtaradioille että vaikutusvaltaisille indiemedioille. Musiikkia harrastavasta väestöstä siitä pitävät ns. kaikki, paitsi ns. ilonpilaajat, jotka ovat ns. henkisessä sykkyrässä itsensä kanssa. Niinku vähän ehkä noin tai sitten ei. U know.

Kappaletta on remixattu jo joitankin kertoja, ja kuulemistani versioista Balam Acabin uudelleentyöstö on ylivoimaisesti onnistunein. Kappaleen alkuperäinen raukeus on säilytetty, mutta soundimaailmaa on viety aimo harppaus lushiimpaan ja aaltoilevampaan suuntaan. Hitaasti käyntiin lähtevässä tulkinnassa synat alkavat hiljalleen pulputtaa, ihmisäänestä muokattu soitin laulaa ja stop-and-go-dynamiikalla kulkevat rytmilliset elementit elää. Remix ei seilaa poikkeuksellisilla taajuuksilla, mutta juuri oikeillä kyllä.

Hyvin sunnuntaihin sopivaa musiikkia.

Video Games (BALAM ACAB Remix) - Lana Del Rey by BALAM ACAB

Hang The DJ - 5-vuotissynttärihaastis (osa3)

Ja tästä lähtee Hang The DJ -haastiksen kolmas ja viimeinen osa! Nyt keskustellaan esimerkiksi klubin käviväkunnasta, tytöistä, yleisön palvelemisesta, ns. ässäbiiseistä (aka floorfillereistä), Two Door Cinemaclubista, biisillisistä erimielisyyksistä ja eheyttävästä aamujuomasta.

Tänään Tampereen Klubilla Hang The DJ ja Magenta Skycode! Jos nähdään illalla niin heipataan.

(osa1) (osa2) (osa3)


Stopshakehoneygo Hang the DJ - Jukka, Antti ja Sami (osa3)

Hang The DJ - 5-vuotissynttärihaastis (osa2)

No niin just! Haastattelun toinen osa, jossa keskustellaan Hang The DJ:n musiikillisesta linjasta ja sen muuttumisesta yleisön ja ajan mukana. Antti, Jukka ja Sami soittavat samantyylistä mutta kuitenkin osin toisistaan poikkeavaa musiikkia, ja juttelimme myös heidän eroistaan levynsoittajina.

Tänään Tampereen Klubilla järjestetään Hang The DJ:n 5-vuotisjuhlien ensimmäinen osa. Levymusiikin lisäksi livenä esiintyvät Marissa Nadler ja Cat Morello. Huomenna lavalle kipuaa Magenta Skycode.

Haastattelun ensimmäisen osan voit kuunnella täältä, ja jos olet missannut Nuorgamissa julkaistun HTDJ:n Spotify-soittolistan, siihen pääsee käsiksi täältä. (Ja jos et ole kuullut parjattua Nokian dubstep-tunnaria, niin....)

Haastattelun kolmas osa on luvassa huomenna.

(osa1) (osa2) (osa3)


Stopshakehoneygo Hang the DJ - Jukka, Antti ja Sami (osa2)

Regina - Unessa (video)

Reginalla sattuu olemaan kutakuinkin kaikki kohdallaan. Biisit, soundi, sovitukset, tyylikkyys, ajanmukaisuus, kyky kehittää omaa ilmaisua ja taito pysyä mielenkiintoisena ilman holtittomalta vaikuttavaa temppuilua. Iisa, Mikko ja Mikko eivät ihmisinä ole räävittömän räiskyviä, mutta levyllä, lavalla ja haastatteluissa heidän sympaattiset persoonansa paistavat läpi kaikesta huolimatta.

Ehdin tottua yhtyeen kitaravetoiseen linjaan jo keväällä tai viimeistään kesän keikoilla, eikä Soita mulle -albumin erinomaisuus yllättänyt minua ollenkaan. En esimerkiksi "ollut huolissani" Reginan uudesta suuntauksesta tai "odottanut jännityksellä", miten keikoilla soitetut uudet biisit toimivat studioversioina tai "epäillyt", hukkuuko albumi samankaltaisten kitarakaikuilujen suohon albumimitassa. Reginan neljäs studioalbumi on ajaton kokonaisuus, jonka kuusikymmentäluvulta kuulostava yhdeksänkymmentälukulaisuus (tai yhdeksänkymmentäluvulta kuulostava kuusikymmenlukulaisuus) on helposti lähestyttävää ja kuuntelua kestävää.

Unessa-biisistä julkaistiin eilen vahvasti Reginan näköinen video. Se näyttää siltä kuin 90-luvulla tehdyt MTV:n 120 Minutes -videot näyttivät. Kamera heiluu, viltti levitetään, aallot läikkyvät, piknikillä ollaan, kirjaa luetaan. Visuaalisesti ollaan onnistujien puolella.

Hang The DJ - 5-vuotissynttärihaastis (osa1)

Indiedisko Hang The DJ täyttää viisi vuotta, ja sehän on ehdottomasti sekä synttärijuhlien, haastattelun että yleisen kunnioituksen ja ilmaisten drinkkien paikka! Dj:t Antti H, Sami & Tiskijukka (Antti Hietala, Jukka Salminen ja Sami Siltanen) aloittivat HTDJ:n Tampereen Klubilla syksyllä 2006 ja se on toiminut siitä lähtien erinomaisena indiehenkisen musiikin sanansaattajana ja kulttuurielämän rikastuttajana. Helsingissä Hang The DJ on ilahduttanut juhlakansaa tämän vuoden alusta saakka.

HTDJ viettää tulevien päivien aikana 5-vuotisjuhliaan Tampereella, Helsingissä ja osin Pietarissakin. Perjantaina Klubilla soittavat dj-trion lisäksi ihanainen Marissa Nadler ja itselleni aikasemmin tuntematon Cat Martino, joka Antti H:n kertoman mukaan on soittanut esimerkiksi Sufjan Stevensin bändissä. Lauantaina juhlitaan Magenta Skycoden ja tietysti ensiluokkaisen levymusiikin tahdissa. Helsingissä kolmikko pyöritää levyjä viikon päästä lauantaina 22. lokakuuta, paikkana Ravintola Kuudes linja. Pietariin miehet lähtevät jo tänään.

Haastattelu kesti kaikkiaan yli puoli tuntia, joten päätin keventää kuunteluelämystä ja kiireisten ihmisten ajankäytöllisiä ongelmia jakamalla sen kolmeen osaan. Ensimmäisessä osass keskustellaan synttärijuhlien ohjelmasta, Hang the DJ:n aloittamisestn ja siitä kumpi on kauniimpi, Marissa Nadler vai Lana Del Rey. Jälkimmäisissä osissa puhumme esimerkiksi indiemusiikin kehityksestä kuluneen viiden vuoden aikana, viinanjuonnista, ns. varmoista tanssilattian täyttäjistä, kolmikon eroista levynsoittajina, Rumban uudistuksesta ja sen sellaisista asioista.

Toinen osa on luvassa huomenna ja kolmas lauantaina. Yeah, baby!

(osa1) (osa2) (osa3)


Stopshakehoneygo Hang the DJ - Jukka, Antti ja Sami (osa1)

Hang the DJ:n synttäreistä lisää klubin omilla sivuilla. Facebook-ryhmäänkin kannattaa liittyä.

Zebra and Snake - Empty Love Song

Zebra and Snakelle taitaa kuulua oikein hyvää. Yhtye sainattiin viimeinkin noin kuukausi sitten (sainaajana 100% Records), bändi oli kiertueella OMD:n kanssa ja uusi rumpali Alpo kuulemma looks like a Viking, loves synths and bangs the drums like there's no tomorrow. Ja nämä uudet (kenties lopulta sitten jo lopulliset?) versiot yhtyeen biiseistä kuulostavat todella hyviltä.

Jos Zebra and Snake ei ole tuttu, kerrottakoon, että yhtye on perustettu jo muutama vuosi sitten. Tapion ja Matin perustaman bändin vinyylinäkin julkaistu The Colours oli yksi vuoden 2009 parhaista biiseistä, ja viime vuonna yhtye ilmoitti jo äänittäneensä debyyttialbuminsa, jonka oli määrä ilmestyä jossain vaiheessa. Tilanteet kehittyivät kuitenkin niin, että bändi halusi työstää kappaleitaan paremmiksi. Keväällä julkaistiinkin hienosti soundaavia uusia versioita, joita hehkutin armotta.

Kyseisiä versioita ei ole enää saatavilla, mutta eiköhän tässä jossain vaiheessa jotain ala tapahtua. Siitä merkkinä on ainakin se, että Zebra and Snake julkaisi jälleen Empty Love Songin, nyt sitten kai lopullisena versiona.

Täytyy sanoa, että joskus leipominen & perfektionismi kannattaa. Tämä nimittäin toimii aika tajuttoman hyvin.

Zebra & Snake - Empty Love Song by Freeman PR

French Films - You Don't Know (video)

Kiireen valittaminen on tosi väsynyttä puuhaa, koska kaikilla on aina kiire eikä kenelläkään aikaa mihinkään, ja niillä joilla on, ovat ihan kyllästyneitä omaan olotilaansa, koska silloin tuntuu siltä, että muu maailma menee jossain muualla ja kaikilla muilla on ihan sikakivaa ja superässää.

Niin kuin että jee. En ole kirjoittanut French Filmsin Imaginary Future -levystä, koska haluan tehdä siitä ns. oikean postauksen, enkä löpertää mitään perus tajunnanvirtaa. Ja oikean postauksen kirjoittamiseen menee vähän aikaa. Pähkinänkuori = Imaginary Future on mielestäni tajuttoman hieno levy, eikä se ole saanut kotimaisessa kirjoittelussa ansaitsemaansa ylistystä. Niin että tarkoituksena olisi korjata tilanne. Korjaan. Myöhemmin. "Kun on aikaa."

Sillä välin nautin yhtyeen tuoreesta videosta. Siinä on muun muassa huumoria, kielari ja verisen mössön näköistä jotain mössöä.

Mössösössöä.

Black Twig ja kitaroinnin tajuton hienous

Siitä ei ole kuin vajaa vuosi, kun kaipailin maailmaan lisää hyviä kitarabändejä. Indie oli kehittynyt 2000-luvun alun strokesiaanisesta retrotikutuksesta ensin discoilevaan tyttöjä tanssittavaan muotoon, sitten yhä elektronisempaan MacBook (Garageband + preset soundz) & turntable -vetoiseen suuntaan, joka paitsi toimi hyvin tanssimusiikkina, myös mahdollisti lukuisten makuuhuoneneronalkujen nousemisen nettiä seuraavan musadiggariporukan tietoisuuteen. Lisäksi rinnalle kasvoi äänitekstuureihin ja elektroniseen psykedeliaan satsaavia yhtyeitä, jotka saattoivat käyttää äänilähteinään myös orgaanisia soittimia, mutta joiden soundimaailma oli kaukana perinteisten kitara kitara basso rummut -bändien vastaavasta.

Tuntui siltä kuin Stoogesin, Televisionin, Clashin, Jamin, Pixiesin, Nirvanan tai muiden vastaavien bändien jatkumo olisi katkennut. Kyseisiä bändejä kyllä yritettiin kopioida, mutta jotenkin kaikki perinteisillä rocksoittimilla tehty kuulosti vanhanaikaiselta, liian monta kertaa kuullulta, paikalleen jämähtäneeltä ja valjulta. Varsinkin kun maailma täyttyi toisenlaisesta erinomaisesta musiikista.

Halusin takaisin sen tunteen, jonka hyvät rockbändit olivat minussa herättäneet, puhuttiin sitten ala-asteikäisen Antin heavydiggailusta, teini-iän punk-uhosta tai lukioaikojen 60-lukufanituksesta. En tahtonut uskoa, että tuoreelta kuulostavien innovatiivisten kitarabändien aikakausi olisi ohi. Tai en halunnut.

Vuosi 2011 on muuttanut paljon. Ehkä tunteeni johtuu osin siitä, että seuraan nykyään uutta musiikkia tarkemmin kuin moneen vuoteen, ehkä olen löytänyt bändejä paremmin kuin ennen ja ehkä olen aikaisemmin missannut monta potentiaalista aktia. Silti tänä vuonna framille on marssinut niin suuri joukko erinomaisia kitarabändejä, ettei kyse voi olla vain henkilökohtaisesta tarkkaavaisuudestani. Toki monella tänä vuonna hehkutusta osakseen saaneella bändillä on 90-luvun retropassi takataskussaan, mutta yhtyeiden tuoreutta vaikutteiden ilmeys ei ole pystynyt poistamaan.

The New Tigersin ja French Filmsin debyyttialbumit (ja osin Reginan uusi levy) ovat tänä syksynä olleet kitaravetoisen kotimaisen musiikin hienoimpia edustajia, ja Black Twig nostatti juuri odotukset tammikuun alussa ilmestyvää debyyttiään kohtaan todella korkeiksi. Jos Solitin julkaisemalla Paper Trees -levyllä on lisää Lake Songin kaltaisia mestariteoksia, meillä kaikilla on aihetta leveään hymyyn.

Juuri näin kitaroita pitää soittaa ja sovittaa. Dynaamisesti, melodisesti, välillä todella rujosti ja suttuisesti, välillä helpottavan kevyesti ja puhtaasti. Kehotan kuuntelemaan biisiä syvään, pitkään, hartaasti ja suurella kunnioituksella, sillä nyt ollaan isojen asioiden äärellä.

Black Twig : Lake Song by Soliti

Lisää esimerkiksi Facebookissa ja Solitin sivuilla.

Lykke Li - Unchained Melody

Tää on muuten aika hyvä versio, vaikka aluperäinen onkin tosi kulunut. Mutta kuluneisuudestaan huolimatta aikaa kestävä. Eli oikeasti klassikko, ei sillä tavalla kuin usein joitain semihyviä scenediggaribiisejä tulee klassikoksi tituleerattua.

Olen laivalla töissä. Pidin viiden minuutin blogitauon. Nyt juon vettä ja lähden ottamaan valokuvia suosituista artisteista.

Hyvää yötä, pupuset.

Justice - Newlands & Canon (new songs)

Onhan tämä nyt ihan saatanan eeppistä. Esimerkiksi Canonin loppu. Jotenkin tosi yksinkertainen, mutta Justicen build-upilla täydellinen. Rytmiikka, soundillinen quiet-loud-stop-quiet-loud-dynamiikka, kertsit silloin kun niitä on, pulssimaisesti laajenevat stereokuvat, build-build-build-build-build-release toteutettu ajoittain niin hienosti että vain muutamat muut pystyvät vastaavaan.

Kivasti stadionia ja sopivasti pompöösiä kasarirokkia mukana. Hyvin valitut feattaukset lauluissa. Tarvittavaa variaatiota eri kappaleiden äänimaailmoissa.

Nykyinen hypekoneisto (jossa tiedän olevani itse mukana) on kova nostamaan odotukset niin korkealle, etteivät bändit voi mitenkään vastata niitä julkaisuissaan. Odotin Justicen pääsevän riman yli, mutta muuten jättävän vain semisti ok:n fiiliksen. Mutta biisi biisiltä kaikki duon julkaisut ovat kuulostaneet aivan tajuttoman hyviltä.

Mielenkiintoista odottaa, miten maailma ottaa Audio, Video, Discon vastaan. Antti on ketjuttanut itsensä wagoniin kiinni ja pysyy mukana loppuun asti.

Promise.

Justice - Newlands by Stop The Noise

Justice - Canon by Stop The Noise

Unknown Mortal Orchestra - Ffunny Ffriends (The Naked and Famous Remix)

En tiedä missä olet ja mitä teet juuri nyt, mutta oli se sitten mitä tahansa, tällä lähtee aika hyvin. Ja jos on ottanut jo kivat pikku pohjat, lähtenyt loiviin nousuihin ja on minä hetkenä hyvänsä toteuttamassa ns. nopeat syöksyt (gt + fisu + gt + fisu + gt + fisu), tällä pääsee yli perinteisen ymmärryksen.

Yhdestä viime vuoden tarttuvimmista biiseistä (Young Bloodista) vastannut The Naked and Famous on remixannut Unknown Mortal Orchestraa oikein hyvin. Alkuperäinen trippailevalla tavalla ihastuttava Ffunny Ffriends on syötetty täyteen Ben Johnsonin aikaisia steroideja ja tuutattu turboahtimen läpi. Vaikka originaalikin on oiva, kyllä tämä sen ylittää, ainakin tällaisena lauantai-illan fever-tykityksenä.

To be played at maximum volume etc.

Unknown Mortal Orchestra - Ffunny Ffriends (The Naked And Famous Remix) by The Naked And Famous

Atlas Sound - Amplifiers (new song)

Uusi biisi Atlas Soundilta = hieno yllätys myrskyiseen perjantai-iltaan. Vaikea tästä on olla pitämättä, varsinkin jos ylipäätään pitää taidokkaasti tehdystä indiehköstä popmusiikista.

Atlas Sound on julkaissut viimeisten viikkojen aikana tukun kappaleita, jotka kaikki ovat olleet tunnelmaltaan hienovaraisia ja taiteellisista arvoiltaan julmetullisia. Amplifiersissa on mielenkiintoista sonicyouth- ja radioheadmaisuutta, lähinnä pienissä yksityiskohdissa. Kappaleen puukapulaääni tuo mieleen Paranoid Androidin, lopun äänitörpötys Karma Policen, akustisen kitaran melodiointi Washing Machinen aikaisen Sonic Youthin ja laulumelodia pieniltä osin The Diamond Sean. Yhtäläisyydet ovat viitteellisiä, eivät plagiaristisia.

Atlas Soundin (Bradford Cox, tuttu Deerhunterista) albumi Parallax ilmestyy 8. marraskuuta. Jo julkaistun kappalemateriaalin perusteella levylle voi aika turvallisesti luvata tähtiä lähes yhtä monta kuin Otavassa.

Lana Del Rey - Video Games

Ihan tosi minulle kävi Lana Del Reyn kanssa niin, että olin ajamassa rankassa vesisateessa kohti supermarkettia noin puoli tuntia ennen sulkemisaikaa taskussani kilometrin mittainen ostoslista ja aivoni täynnä ärtymystä, kiireen tunteesta johtuvaa ahdistusta ja epämiellyttävää tunnetta siitä, että kotona minua odottaisi vielä aimo tukku erilaisia eri aiheisiin liittyviä tehtäviä.

Koska olen töissä radiossa, minulla on tapana kuunnella suht tarkasti ja intensiivisesti eri asemia, joskus kanavalta toiselle hoppaillen, joskus monta päivää yhteen taajuuteen keskittyen. Nyt kuuntelin NRJ:iä (eli kilpailevan omistajan suht hyvin pakettinsa kasassa pitävää asemaa). Kuulin kappaleen, jossa laulettiin rauhallisen jousi&rhodes&syna&harppuvetoisen taustan päälle videopeleistä. En tunnistanut esitystä, mutta pidin siitä aika helkkarin paljon.

Kaivoin takkini povarista puhelimen ja näppäilin hätäisesti Shazamin päälle. Avaruusajan app-innovaatio tutki auton kajareista tulvivaa signaalia ja ilmoitti biisin olevan Lana Del Reyn tuotos. En tiennyt, onko kappale soinut hittiasemilla jo päiviä tai jopa viikkoja, onko se uusi vai vanha, iso vai pieni, ihmisille tuttu vai vieras.

Kotiin&nettiin päästyäni tajusin, että hei, tämähän on se tyttö, jonka suurista huulista kaikki näkevät unia ja jonka esimerkiksi Pitchfork on huomioinut. Joka on tehnyt musiikkia aikaisemminkin, mutta jonka tällä kyseisellä nimellä julkaisema debyyttisingle Video Games vasta on.

Kappale kuulosti kotona kuunneltuna aivan yhtä hyvältä kuin autossa.

Videoversio:


Ja tuoreehko Jamie Woonin remix:
Lana Del Rey - Video Games - Jamie Woon Remix by woon

Justice - Audio, Video, Disco (album preview)

Nyt hey muthaaaaaaaaaaaas! Ääni. Tuotanto. Syvyys. Uskomaton. Jumaleissön. Niin tajuttoman hienolta kuulostaa, ettei oikein mikään muu kuulosta. Toki kolme biisiä on jo julkaistu, ettei minään yllätyksenä pitäisi tulla, mutta silti vähän tuli. Varsinkin studiokuulokkeilla... whoa boy!

Justicen Audio, Video, Disco -albumista julkaistiin juuri hengästyttävä neljän minuutin preview eli medley eli potpuri. Olin aikaisemmin miettinyt, miten, Civilization, levyn nimikappale ja Helix sopivat yhteen, mutta kyllähän ne sopivat. Ja kaikki muut siinä välissä sopivat.

25. lokakuuta hei. En aio pettyä.

JUSTICE "Audio, Video, Disco." medley by edbangerrecords

Astrid Swan - Gold Soundz (Burning Hearts Remix)

Eivätköhän kaikki jo tiedäkin, että Solitilla on homma hienosti hallussa. Nick Trianin signaamat bändit ovat linjassa ja laadukkaita, niiden musiikkia promotoidaan nettiajan mukaisesti, pöhinää pidetään yllä juuri oikeat kappaleet julkaisemalla & albumeita streamaamalla, ja jumaleissön, niin tajuttoman hyvällä maulla tehdyillä remixeillä, että voi veikkoset sentään. Stopshakehoneygo arvostaa to the maximum.

Viime viikolla Soliti julkaisi Paperfangsin remixin Big Wave Ridersin kappaleesta Republic of the Average ja eilen vuorossa oli Burning Heartsin uudelleenteko Astrid Swanin Pavement-coverista Gold Soundz. Postmoderneissa vesissä soudellaan.

Burning Heartsin keväällä julkaistu Into the Wilderness saattaa hyvinkin olla vuoden kovin ns. perinteisillä elementeillä rakennettu kotimainen indiepopkappale. Gold Soundzilla kokoonpano (tai osa siitä) operoi erilaisen soundi- ja rytmimaailman kanssa, mutta onnistuu silti. Kappale on kääntynyt pirteämpään ja tanssittavampaan suuntaan, eikä se kuulosta perusremixiltä vaan uudelta tulkinnalta - eli siis juuri itselleni sopivalta.

Jos alkuperäinen Gold Soundz tai Astrid Swanin cover-albumi eivät ole tuttuja, kannattaa tutustua.


Lataa biisi Solitin Soundcloud-sivulla.

Pepe Deluxe - In the Cave

Tämä melkein unohtui, vaikka omassa kevyessä katselussa/kuuntelussa se on ollut jo syyskuun puolesta välistä asti. Pepe Deluxé tippukiviluolassa saatanan isoa soitinta soittamassa.

Homma menee niinku että tota noin niin että in February 2011 The Great Stalacpipe Organ located in Luray Caverns Virginia USA finally met its equal. Respecting the unbelievable magnitude and uniqueness of this subterranean instrument, Pepe Deluxé became the first ever humans to compose and record a tune for it. Niinku että huuuuuuge!

Kappale on nimeltään In the Cave ja sen esittää Pepe Deluxen Paul Malmström. Teos on osa yhtyeen neljättä studioalbumia, esoteerista pop-oopperaa nimeltä Queen of the Wave. Se perustuu kirjaan A Dweller on Two Planets, joka ei ole itselleni tuttu.

Videossa kumiset nuijat kajahtelevat pahki käsinviritettyjä tippukiviä. Tunnelma on poikkeuksellinen.

Koria Kitten Riot - An Anthem from the 80's

Viestittelimme tänään sähköpostin välityksellä Koria Kitten Riotin nokkamiehen (ja ainoa miehen for that matter) Antti Reikon kanssa yhtyeen 19. lokakuuta ilmestyvästä The Lows & The Higs -levystä. Hän kysyi olisinko kiinnostunut siitä, minä vastasin että totta maar, että itse asiassa on jopa aivan älytöntä, etten ole kirjoittanut Koria Kitten Riotista. Lupasin korjata asian ensi tilassa. Hetken asiaa ajateltuani päätin korjata asian heti.

Yhtye oli toki entuudestaan minulle tuttu, ja esimerkiksi Jussi kirjoitti bändistä pari viikkoa sitten & soitti yhtyeen musiikkia ohjelmassaan. Reikon ensimmäinen albumi Koria Kitten Riot -nimen alla julkaistiin vuonna 2009, joten pohjia miehellä on.

Yhtyeen soundi on lofistelyyn kallellaan olevan orgaaninen, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisen suhinavaikutteisesti vaan luonnollisesti ja sympaattisesti. Reikko osaa sekä laulaa, ääntää englantia että kirjoittaa biisejä, ja esimerkiksi An Anthem from the 80'sin WHO-OO-OO-OOO-OOO-kohdan kohdalla olla hienojen asioiden äärellä. Sanatkin ovat kevyessä kantaaottavuudessaan sydämeen osuvat, ainakin nuoruusvuotensa ohittaneelle pirkkalalaiselle perheenisälle.

Koria Kitten Riot saattaa hyvinkin olla yksi syksyn kovimmista kotimaisista yllättäjistä.

The Hives - A Thousand Answers (new song)

No nyt! The Hivesilta julkaistiin (tai leakattiin) juuri uusi biisi A Thousand Answers. Kappale on reilun kahden minuutin mitassaan 100% perinteistä The Hivesiä ja sellaisenaan aika helkkarin tarttuva mainstreamgaragepunk-rypistys. Kappale soi uudessa FIFA12:ssa, joten sinänsä osa ihmiskunnasta on saattanut kuulla sen jo aikaisemmin.

A Thousand Answers on studioversiona uusi, mutta bändi on soittanut sitä keikoillaan jo jonkin aikaa. Ensimmäisen kerran kappale kuultiin livenä niinkin aikaisin kuin heinäkuussa 2008. Biisin sanoitus mukailee sekin The Hivesin tyyliä. I got a thousand answers, one's gotta be right / Gimme a thousand chanses and I get it right. Letkeän mukavaa semikapinaa.

Biisin riffi ei muuten ole kaukana Buzzcocksin Boredom-klassikosta. Lasken sen plussaksi.

New Look - Nap On the Bow

Arvaakkonä, oonko unohtanut postata New Lookin uudesta biisistä? Miksihän ihmeessä? Miksihän muistin asian nyt? Onkohan Antilla nyt homma hallussa ollenkaan? Onkohan tämä uusi biisi enää vai vanha?

Onkohan New Look menettänyt samassa suhteessa tatsiaan kuin Antti? Pidin paljonkin siitä edellisestä balladista-henkisestä tapauksesta ja tämäkin on ihan kuunneltava, mutta ei klassikko. Mutta bändistä pidän.

Vai johtuikohan unohdus siitä, etten pidäkään New Lookista niin paljon kuin luulin? Olenkohan juuri matkalla junassa kohti Tamperetta ilman paikkalippua?

Ostin tänään karkkia 36 eurolla.

New Look - Nap On the Bow by New Look