Rumba, Rytmi ja Inferno hakevat vuoden 2010 parasta kotimaista musiikkivideota. Ovat jo hakeneet jonkun aikaa, ja hakevat vielä noin kolme viikkoa. Palkintona on arvokkaita kameroita. Jopa niin arvokkaita, ettei monikaan bändi itse pääse tuollaisiin arvoesineisiin ikinä käsiksi.
Ajattelin listata omat suosikkini. Äänestää voi täällä.
#5 Husky Rescue - They Are Coming
Huippukohta (0.18) Yllätyksellinen lauennut & savuava auto.
#4 Olavi Uusivirta - Uni
Huippukohta (3.05) Yksinäisen mopopojan päättäväinen kypärän päähänveto.
#3 Delay Trees - Cassette 2012
Huippukohta (1.43) Polkupyörällään ympäri pyörivä skaiffari.
#2 Helsinki 78-82 - Cruising
Huippukohta (2.03) Väliosan lopettava handclap/snare-isku, joka on synkattu nyrkki-vasten-nyrkkiä-bum-bum-brother-saluten kanssa.
#1 I Was a Teenage Satan Worshipper - Amsterdamned
Huippukohta (1.15) Kun se punapaitainen tyttö alkaa tanssia subermageen synariffin potkaistessa sisään.
Niin minähän tiedän kyllä, että James Blakeen ihastuneet ihmiset ovat jo kauan sitten haalineet miehen debyyttilevyn ilmaiseksi netistä, mutta tässä olisi nyt maistiaiset albumista ihan laillisesti ja niin edelleen.
Eihän siitä mihinkään pääse, etteikö Blake olisi loistava ja poikkeuksellinen musiikintekijä. Näin henk koht pidin ehkä enemmän joistakin viime vuonna ilmestyneiden eepeiden kappaleista, but u know, mielipideasioita. Albumin soundi on joka tapauksessa jotain aivan uskomatonta. Lisäksi Blake osaa laulaa, mikä ei nykyisenä makuuhuonenerojen indieaikana ole kovin yleistä.
Saavat muut tehdä aika ihmeitä, jos James Blaken debyytti ei ole vuoden top3 albumeiden joukossa. Se julkaistaan virallisesti 7. helmikuuta.
Mitä helvettiä tällä viikolla tapahtui? Minäpä kerron, minäpä kerron, in no particular order.
- Off the Record aloitti toimintansa osoitteessa offtherecord.fi. Sivuston tarkoituksena on julkaista kaksi akustista live-sessiota kuussa, indiestä heavymetalliin. Talven ja kevään aikana Off The Record -sessioissa nähdään esimerkiksi The Soundtrack of Our Lives, Uusi Fantasia, Mad Juana (Sami Yaffan bändi), Pintandwefall, Alcoholic Faith Mission, Rubik ja Samae Koskinen. Ensimmäisenä taltioitavana kävi Magenta Skycode, joka teki lämpivät, ihastuttavat ja muutenkin loistavat versiot kappaleistaan We're Going to Climb, Simple Pleasures ja Go Outside, jossa - GASP! - lauletaan osin suomeksi. Tämä on saatanan hieno juttu.
- Sleigh Bells kävi Suomessa ja ihastutti kaikkia. Koska se kitaristi on niin komea. Ja se laulajakin on ihan kiva. Villien huhujen mukaan Echoes-blogin mainekas kirjoittaja Tomi olisi koskenut Alexis Kraussin kättä joko "viisi sekuntia", "kymmenen sekuntia" tai "ikuisuuden". Bändi myös julkaisi videon kappaleesta Rill Rill, joka ihastuttaa kaikkia. Koska se kitaristi on niin komea. Ja se laulajakin on ihan kiva. Ja biisi viime vuoden parhaita. (Laulamme sitä tyttären kanssa sanoilla habahaa-a-habahaa-habahaa / tik-tik-tik-tik-tik / a-haba-haa)
- Ruotsin oma söpöläisorkesteri The Sounds julkaisi uuden kappaleen Better Off Dead, joka kuulostaa näin ensireaktio-henkisesti jotenkin epäonnistuneelta ja kamalalta. Just don't get it. Really really really don't. Biisin voi ladata bändin nettisivuilta. Better Off Dead by The Sounds Official
- Cut Copy julkaisi jälleen yhden kappaleen 8. helmikuuta ilmestyvältä Zonoscope-levyltään. Need You Now kuulostaa ihan New Orderilta, mikä ei ole mikään ihme, koska Cut Copy kuulostaa ihan New Orderilta. Ne indiefiilit, jotka ovat jo ladanneet jokin aika sitten nettiin vuotaneen Zonoscopen kohauttivat hartioitaan ja jättivät klikkauksensa klikkaamatta. Itse en kuulu siihen porukkaan, koska en jaksa enää kuunnella albumeita. Biisistä ja bändistä pidän kyllä. Need You Now by cutcopymusic
(Jatkuu myöhemmin tänään. Antti alkaa nyt tehdä kotitöitä.)
Ok. Nyt.
- Maria Veitola aloitti jälleen puheohjelmansa pidon. Vieraina olivat relevantit Johanna Tukiainen ja Arto Länsman, julkisuuteen jo aiemmin kuluneella viikolla palannut Jussi Parviainen (jonka piti palata julkisuuteen Maria-ohjelmassa) ja eduskuntavaaliehdokkuudestaan kertonut Jani Toivola. Jussi kirjoitti blogissaan Maria Veitolan talk show on tv-vastine Amppareiden uutisotsikoille sanoiksi sen, mitä useat sisimmässään ajattelivat. Paitsi tietysti ne, joiden mielestä ei ole "noloa" pitää Tuksun tekemisiä "noloina". Uusi Fantasia ja Freeman vetivät musiikkivieraina hyvin.
- Pitchfork ja Gorilla vs. Bear intoilivat supersöpöstä (ja yllättävän osaavasta) PS22-kuorosta, joka versioi Ariel Pink's Haunted Graffitin taivaallisen Round and Roundin. Kaksi viikkoa sitten Anna Hathaway kävi kertomassa kuorolaisille, että he esiintyvät Oscar-gaalassa.
- Huuma The Strokesin uudesta levystä Angels yltyi, ja joku effing tyyppi käynnisti huhun, jonka mukaan albumi/osa albumista/uusi single Under Cover of Darkness olisi vuotanut.
edit. Unohdin listaltani, että Cold War Kids julkaisi kelvon Mine Is Yours -levyn. En ole aivan yhtä innoissani siitä kuin jotkut muut, mutta mielikseen sitä kuuntelee. Ja että Radio Dept julkaisi hyvän kokoelman.
Mitä ensi viikolla tapahtuu? Stopshakehoneygo investigates!
Pintandwefall alkaa olla blogin suosituin bändi, ainakin esiintymistiheytensä perusteella. Kirjoittaisin muistakin kotimaisista yhtyeistä useammin, jos ne vain julkaisisivat enemmän uusia biisejä/videoita/livevetoja/hassutteluja etc.
Yhtyeen ajatus on ollut tehdä musiikkivideot kaikista Time Is Right for Romans, Babyn kappaleista ja julkaista ne noin viikon välein. Kyllähän näitä mielikseen seurailee, vaikka budjettia ei tälläkään kertaa taida olla edes olemassa.
Tämä videoiden teko ja tiheä julkaisutahti kuvastaa aika hyvin nykyistä nettiaikaa. Vielä viime vuosituhannen puolella samanlainen tempaus olisi ehkä huomioitu, mutta itse tuotoksia ei monikaan olisi nähnyt. Nyt videoita on katsottu Youtubessa vähän biisistä (ja sen tuoreudesta) riippuen 1000-4600 kertaa. Ei vielä mitenkään ducksaucemaisesti, mutta kotimaiselle yhtyeelle ihan kelvosti. Loput Pintandwefallin videot ja muita katsomisen arvoisia kotimaisia on nähtävissä Gaean Youtube-profiilin kautta.
Näyttäisi muuten siltä, että bändin promokuvat on otettu Rat Dancen videon kuvausten yhteydessä. Kuvaajakin on toinen videon tanssijoista.
Niin kuin moni on saattanut huomata, 1000 Sparksista tuttu Jyri on aloittanut Lily.fin bloggaajana/poptoimittajana. Olen asiasta tyytyväinen ihan siitäkin syystä, että Jyrin vanha blogi oli ensimmäisiä, joita aloin seurata nk. indiesatulaan uudelleen nousemiseni aikoihin viime kesänä.
Muutama päivä sitten Jyri kirjoitteli Police Academy 6:sta, jonka kappale Run on jäänyt itselleni loppuviikon tehobiisiksi (minkä nyt valtavirran popneitokaisten kuuntelultani/hehkuttamiseltani olen ehtinyt). Yhtye on tehnyt muutaman low budjet -videon ja painanut Soundcloudiin tukun biisejä. Police Academy 6:n MySpace-sivuilla on seuraava teksti:
We are currently in the middle of finishing up our first album which will be released via amdiscs sometime this fall. Most of the songs that were previously available for download will be included as well as a handful of others. There will also be a few videos coming in the next few months. Forever Young!
Aina välillä, ei kovin usein, kuulee laulun josta tietää, että nyt on tehty jotain poikkeuksellisen hienoa. Jotain sellaista, johon valtaosa musiikintekijöistä ei ikinä pysty. Itse asiassa jotain sellaista, johon valtaosa hyvistä artisteista, jopa omista suosikeista ei ikinä pysty. Adelen Set Fire to the Rain on sellainen. Se on mykistävän hieno.
Adele on syystäkin kerännyt lyhyen laulajanuransa aikana ylistystä ja palkintoja, olivat ne sitten BRIT Awardseja, London Awardseja tai Grammyja. Hän pystyy olemaan superkaupallinen olematta falski tai kuoliaaksi tuotettu. Se näyttää nykyään olevan melkein mahdotonta.
Omaan ei-varsinaisesti-valtavirtaiseen musiikkimakuuni Adele ei oikein ole sopinut, ennen kuin nyt. Set Fire to the Rain ei vuoda mistään. Se on mahtipontinen, pateettinen, ylitunteellinen ja kaikki tunnetut keinot käyttävä erolaulu, johon Adele lataa sellaisen määrän loppua kohden kasvavaa tunnetta, että sydän on räjähtää.
I set fire to the rain
Watched it pour as I touch your face
Well it burned while I cried
'Cause I heard it screaming out your name, your name
I set fire to the rain
And I threw us into the flames
Well, I felt something die
'Cause I knew that that was the last time, the last time
Let it burn
Let it burn
Sunnuntaina Adelen kakkosalbumi 21 nousee Briteissä albumilistan kärkeen myymällä yksin enemmän kuin muut top10-albumit yhteensä. En usko hankkivani sitä, koska levyn loput kappaleet eivät tunnu puhuttelevan minua, koska ne ovat liian tavallisia, koska niissä vedetään kuitenkin vähän turhan tuttuja latuja pitkin, koska Adelen The Cure -cover Lovesongista on mielestäni ok mutta vesitetty, koska albumin saa kahdella markalla jostain laarista jonkin ajan kuluttua ja koska se ei vain yksinkertaisesti ole sitä mitä yleensä kuuntelen.
Siitäkin huolimatta Set Fire to the Rain pysynee mukanani aika pitkään.
Radio Deptin singlekokoelma Passive Aggressive: Singles 2002 - 2010 julkaistiin tällä viikolla. Sitä saa sekä tuplaceedeenä, tuplavinyylinä että perus-spotifaina. Julkaisu on ep- ja b-puoli-levy, eli siitä saa jopa iloa elämäänsä. (Meaning, se ei ole perus joulumarkkinoille tuupattu best of.)
Ensin ajattelin listata suosikkibiisini ko. kokoelmalta. Kun bändi viime lauantaina kysyi Facebookissa yhtyeen suosikkisanoituksia, ajattelin listata niitä. Nyt kuitenkin laitoin järjestykseen viisi Radio Dept. -suosikkiani riippumatta siitä, ovatko ne uudella kokoelmalla vai eivät. Ja kyllähän ne yhtä kappaletta lukuun ottamatta ovat.
Radio Deptillä on muuten huomattavasti keskiarvoa paremmat sanat musiikkinsa tukena. Jopa melkein voittamattomasti paremmat.
#5 Why Won't You Talk About It? I'm losing / I'll lose my mind / You don't know how you want it / I don't know how you want it / Why won't you talk about it?
#4 This Time Around You feel old like the fight / Learning new ways to be right / And how to cope with disloyalty / It's not a song / That will prove them wrong / This time around
#3 Freddie and the Trojan Horse Freddie, I know / When your time comes it won't be pretty, no / You reap what you sow / You and your friends / The trojan horse you came in left a stench / A carcass in the trench
#2 Never Follow Suit I want to / I always wanted to belong to / The freak scene / Or anyone who had set their mind to / Never follow suit again / Because they have to
#1 The Worst Taste in Music But he's got the worst taste in music / If I didn't know this I'd lose it
Ehkä jopa vähän ilmeinen lista, paitsi että sillä ei ole Heaven's on Fireä. Varsinkin The Worst Taste in Musicin hellyttävän mustasukkainen jätetyn henkilön indie-perustelu mielenrauhan säilyttämiseksi jaksaa miellyttää vuodesta toiseen.
Okei, minä en ymmärrä juuri ollenkaan hip hoppia, rap-musiikkia tai siihen liittyä asioita, mutta tämä on hieno. Varsinkin video. Hip Hop Hurraasta tulee kai aika suosittu/linkattu/puhuttu juttu.
Asan uusi levy Jou Jou ilmestyy 23. helmikuuta. Sen julkaisee Asan oma levy-yhtiö Roihis Musika.
Olin ehtinyt kokonaan unohtaa Datarockin. Pidin paljonkin bändin vuonna 2005 ilmestyneestä dybeetistä (typo, jota en aio korjata) Datarock Datarock, jolla oli muun muassa hillittömyyden perinteiset asteet ylittävät biisit Computer Camp Love ja Princess. Vuoden 2009 albumi Red meni minulta 100% ohi.
Nyt Norjan hulivilit ovat julkaisemassa Catcher in the Ryen paitsi digitaalisena eepeenä, myös fyysisenä USB-sinkkuna. Tikulla on mainostekstin mukaan 105 bonusbiisiä, 1500 valokuvaa, 20 musiikkivideota ja 60 minuutin mittainen konserttifilmatisointi. Neljän gigan kokoinen USB-tikku julkaistaan rajoitettuna painoksena ja pakataan suht hienosti.
Itse biisi on hölmö, tanssittava, intertekstuaalinen ja muutenkin datarockmainen. Kitara on napattu Televisionin Marquee Moonista, kertsin aijaijaijattelussa viitataan Talking Headsin Psycho Killeriin ja kertosäkeen sävel kuulostaa (ok, 5 x ehkä) vähän Clashin Three Card Trickin vastaavalta. J. D. Salinger -viittaus on tietysti ilmeinen.
Käviköhän tässä nyt niin, että koko sen ajan kun alkuvuodesta hehkuttelin kaikkea muuta kuin perinteistä kitarabändimusiikkia, perinteiset kitarabändit tekivät kaikkea mainitsemisen arvoista, mutta en huomannut sitä, koska hehkuttelin elektronista musiikkia ja olin jopa ehkä vähän vastaan sellaista tekemistä, jossa vaikutteita haetaan suoraan jostain muualta, vaikka ehkä olikin käynyt niin, että oikeasti kuuntelin elektronista musiikkia sen takia, etten itse tunnistanut niitä vaikutteita, koska en ole ekspertti asiassa, ja kitarabändimusiikissa olen, ainakin enemmän?
Tarkoitan, että pidän Minksistä ja varsinkin Minksin tuoreesta biisistä Araby. Jos kappaleeseen ja sen hyvyyteen ei ihan heti pääse kiinni, kannattaa ajatella Curen Seventeen Secondsia tai muuta sen kaltaista. Kyllähän ne vaikutteet aika paljaana läpi paistavat, ja ymmärrän jos joku on sitä mieltä, että tässä vain some dude from Brooklyn tekee huonoilla soundeilla samaa, jota lahjakkaammat tekivät 80-luvulla. Ihan hyvä ja perusteltu mielipide se on joo, mutta ei se estä minua pitämästä Minksistä.
OH YEAH! Tässä on sitä jotain. Ei mitään ihme coolia indeilyä nyt, vaan härskiä menoa ja meininkiä. Gayrage Rock? Niin kai sitten joo, mutta hitto kun on tuoretta rämellystä!
Parin vuotta kestäneen hiatukseni aikana olen missannut monta asiaa, joista Hunx and His Punx on yksi. Orkesteri kuvailee itseään tyttöbändiksi, jonka keulahahmon unelmana on kuulostaa tytöltä. Bändi soittaa oman genremääritelmänsä mukaan Young Oldies -musiikkia, mikä tarkoittaa lähinnä 50- ja 60-lukulaisten doowop-aktien plagioimista. Toissapäivänä hurskastelin kyllästyneeni retroiluun. Sitähän tämäkin omalla tavallaan on, mutta Hunx and His Punxin oma tapa sattuu olemaan niin paljon oma, että vanhojen sointujen ja sävelten kierrättäminen ei hirveästi haittaa.
Maaliskuun lopussa julkaistava Too Young to Be in Love on Hunx and His Punxin ensimmäinen oikea studioalbumi. Aikaisemmin kokoonpano on julkaissut tukun seiskatuumaisia (jotka koottiin viime vuonna Gay Singles -kokoelmaksi) ja tehnyt hillittömiä, vahvasti gay-henkisiä musiikkivideoita. Hunx, eli Seth Bogart esiintyi myös taannoin Girlsin hämmentävällä NSFW-musiikkivideolla.
Parin vuoden takainen Teardrops on My Telephone antaa hyvän kuvan siitä, mistä bändissä on visuaalisessa mielessä kyse.
Older songs focused on trashier homoerotic topics like cruising and boyfriend stealing. But Too Young To Be In Love is all about love and heartbreak. People tend to have scandalous ideas about Seth “Hunx” Bogart. This can happen when you try to French kiss the entire front row at one of your shows, pose for photographs nude or bare everything in the video for "Lust For Life" by the band Girls. But behind all of this is a sweet and somewhat innocent entertainer who knows how to put on a show.
Mahtavan näköisiä skaiffareita & vuoden parhaiden/hauskimpien joukkoon, ehdottomasti.
Mick Jones on aina ollut minulle suurempi sankari kuin Joe Strummer. Syy on ehkä jopa naurettava. Should I Stay or Should I Go soi 90-luvun alussa Leviksen mainoksessa, mikä nosti kappaleen myös hetkeksi sinkkulistoille, ainakin Briteissä. Katsoin Music Televisionilta biisin videota ja ajattelin, että tuossahan on tyylikkään näköinen tyyppi.
Sittemmin minusta tuli intohimoinen Clash-fani. Omistan yhtyeen kaikki albumit, pari seiskatuumaista, pari virallista live-levyä ja pari epävirallista kokoelmaa/livelevyä. Iso osa Clashin julkaisuista on hyllyssäni sekä vinyylinä että ceedeenä. Kahdessa omistamassani takissa on Clash-rintamerkki. Meillä on Clash-aiheiset lasinaluset.
Kaiken pitäisi olla kohdallaan Big Audio Dynamiten comebackia varten. Ongelma on vain siinä, etten ole ikinä onnistunut ymmärtämään bändin musiikkia.
Mick Jones perusti Big Audio Dynamiten erottuaan Clashista 80-luvun puolessa välissä. Bändi vaikutti erilaisissa kokoonpanoissa aina 90-luvun loppuun saakka ja julkaisi laskutavasta riippuen 8-9 studioalbumia. Yhtyeen musiikkia on kuvattu rock-hiphop-reggaeksi, koska siinä yhdistyivät urbaanit biitit, samplejen käyttö ja rokkikitarointi.
Ensimmäiseen Big Audio Dynamiteen kuuluivat Mick Jones, Don Letts, Dan Donovan, Leo Williams ja Greg Roberts. Tämä porukka julkaisi neljä levyä, kunnes Mick Jones hajoitti yhtyeen 80-luvun lopussa. (Tai sitten muu porukka päätti yhteistuumin lähteä bändistä.)
Nyt alkuperäinen Big Audio Dynamite tekee comebackin, johon kuuluu brittikiertue, muutamia ulkomaan keikkoja ja esiintyminen Coachellassa.
En tiedä, kuullaanko keikoilla esimerkiksi C'mon Every Beatboxia.
Cat’s Eyes koostuu oopperalaulaja Rachel Zeffirasta ja horrorslaulaja Faris Badwanista. Duo nappasi kuorolaisia ja urkurin mukaansa ja taltioi syvää tunnetta ja kaunista harmoniaa sydämessään I Knew It Was Over -nimisen palan Pietarinkirkossa Vatikaanissa. Badwan laulaa jopa aika hyvin.
Kokoonpanon on määrä julkaista Broken Glass -niminen EP toukokuun alussa. Yhden kappaleen voi jo nyt ladata bändin nettisivuilta.
Olivatkohan Vatikaanin kardinaalit tai sen sellaiset tietoisia siitä, että The Horrors on vetänyt joskus vähän tymäkämpääkin materiaalia?
Onko olemassa termiä intuitiopilotti? Siis vähän niin kuin autopilotti, mutta niin, että ihminen ei toimi automaattisesti vaan intuitiolla, sen kummemmin asioita ajattelematta tai analysoimatta.
Jos on, minä ohjaan musiikillista käyttäytymistäni juuri nyt intuitiopilotilla. Tein listan tietyistä vallitsevista faktoista.
- nukun liian vähän
- attention spanini on lyhyempi kuin yleensä
- en muista, mikä attention span on suomeksi
- attention spanini ei riitä albumien sulattamiseen
- yksittäisten biisien sulattamiseen se riittää
- olen kuullut valtaosan maailmaan mahtuvista melodioista ja sanoista
- saan helpommin kiinni kappaleiden tunnelmasta ja soundista
- olen kuunnellut koko ikäni kitarabändejä
- elektroninen äänimaailma kiehtoo minua
- jos musiikki on tehty perinteisillä bändisoittimilla, kaiutetut, päällekkäiset ja sekoitetut äänet kiehtovat minua
- kyllästyin aikanaan todella syvästi retroiluun, enkä ole vieläkään innostunut uudelleen siitä
- olen ajautumassa biisien valinnassa ns. binäärioppositioiden maailmaan, jossa plus/miinus-navan toisessa päässä on ihastuminen ja toisessa välinpitämättömyys
- pystyn kuuntelemaan High Highsin Flowers Bloomia kymmeniä kertoja peräkkäin ilman kyllästymisen tunnetta
Huomaakkonä kuinka stopshakehoneygosta on tulossa karkeakarvainen mp3-blogi?
Beat Radio on itselleni täysin uusi tuttavuus. En tiedä pitäisikö sen olla tuttu vai ei. Yhtye myy/kuunteluttaa musiikkiaan bandcampissa. Golden Agen rummut tymisevät upeasti. Laulaja kuulostaa enemmän altsulta kuin indieltä. Haluaisin itselleni tuon kullanvärisen 12-tuumaisen julkaisun. Aion kuunnella koko levyn sitten kun minulla on aikaa.
Minä en ole ikinä ollut remix-tyyppinen tranceloordi. Enkä rave-tyyppinen tranceloordi. Enkä tranceloordi. Minua on harmittanut, jos indiediscossa deejii on soittanut hyvästä biisistä huonon remixin eikä alkuperäistä versiota.
Ehkä minusta on kasvamassa tranceloordi. Olen alkuvuodesta kuunnellut elektronishenkistä musiikkia enemmän kuin koskaan. Tästäkin Passion Pitin tekemästä Cold War Kids -versiosta pidän enemmän kuin Cold War Kidsin bändiperäisestä, vaikka tiedänkin originaalin olevan hyvä ja tämän olevan vain ohimenevä hetken villitys.
But u know, ilmoittelen kyllä oitis kun innostun taas jostain uudesta kitarabändibiisistä.
Nyt mennään kummallisen mutkan kautta itse pointtiin, mutta bear with me.
Populaarikulttuuri on siitä jännittävä temmellyskenttä, että sen sisällä ei juurikaan jouduta toimimaan pakon edessä. Vaikka nousukaudet, laskusuhdanteet, jatkuvat tylsyyden tilat, loputtoman infotulvan vuodet, väkivallan pelko jne. näyttävät luovan näköistään populaaritaidetta, tekijät itse ovat kuitenkin käytännössä aina vapaita päättämään ryhtyvätkö he puuhaan vai eivät.
Esimerkiksi sota-ajan presidenteillä tai lama-ajan hallituksilla ei ole vastaanvanlaista vapautta. Heidän pitää toimia niin kuin parhaaksi katsovat ja varautua siihen, että historia on heidän tekonsa tuomitseva. Kun suurhenkilöitä listataan, useimmiten kärjessä komeilevat kriisiaikojen onnistuneet johtajat. Mutta jos esimerkiksi Mannerheim olisi 12-vuotiaana saanut lekasta päähänsä ja kuollut, hänen tilallaan Suomen joukkoja olisi johtanut joku toinen. (Se taas on ihan toinen juttu, olisiko se "joku toinen" epäonnistunut/onnistunut yhtä hyvin/onnistunut paremmin.)
Taiteen puolella suuria nimiä ei korvaa kukaan. Jos Aleksis Kiveä ei olisi ollut, suurimpana suomalaisena kirjailijana pidettäisiin jotakuta toista, mutta Seitsemän veljeksen veroista romaania ei olisi olemassa. Brittiläinen 70-luvun kulttuuri-ilmapiiri saattoi tarjota oivallisen maaperän Sex Pistolsille, mutta itse yhtyettä se ei luonut.
Asioiden syy-seuraus-suhteita on vaikeampi spekuloida, ja esimerkiksi 90-luvun alussa alternative-musiikki olisi hyvinkin saattanut popularisoitua ilman Nevermindia (vaikka epäilen sitä). Aberdeen tai Seattlen musiikkiscene ei kuitenkaan olisi synnyttänyt toista Nirvanaa.
Sami Sänpäkkilä perusti Fonal Recordsin Ulvilassa vuonna 1995. Fonalin kautta levyjään ovat julkaisseet muun muassa Sänpäkkilän omat kokoonpanot Es ja Kiila, Circle, Risto, Islaja, Eleanoora Rosenholm, Ville Leinonen, TV-resistori, Office Building, Lau Nau, Paavoharju ja niin edelleen. Ilman Fonalia mainitut artistit ja bändit olisivat eittämättä julkaisseet levynsä jotain muuta kautta, mutta juuri Sänpäkkilän levy-yhtiö on tarjonnut niille itsensä näköisen kodin ja julkaisukanavan.
Levy-yhtiön pyörittämisen ja bänditouhujen lisäksi Sänpäkkilä on tehnyt visuaalisia taideteoksia, musiikkivideoita ja elokuvamusiikkia. Paljon sellaista, jota kukaan muu ei olisi voinut saada aikaan.
Californiasta käsin vaikuttavat Danny Preston ja Tiffany Preston ovat naimissa. He ovat julkaisseet kaksi ep:tä ja yhden remix-albumin. Rainbow Arabian kokopitkä debyytti Boys And Diamonds julkaistaan 1. maaliskuuta.
"They perform a brand of dance music that contains elements of Arabic, North African and Asian fused with American avant-garde dance pop."
Ehkä edellisillä eepeillään joo. Without You sen sijaan on perinteinen popbiisi ja sellaisena tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi tosi hyvä. Ehkä.
Olen tänään lueskellut pitkästä aikaa levyarvioita, lähinnä Pintandwefallin uudesta levystä kertovia.
Mitähän niistä nyt sanoisi.
Suomalaiset levyjen arvostelijat ovat todella hankalassa asemassa. Heille ei makseta yhdestä arviosta mitään/juuri mitään (levy) tai sitten liikaa/ihan liikaa (4e-x0e). Yleensä ei mitään, mikä johtaa siihen, että kirjoittajat tekevät työtään harrastuksena tai innostuksena tai vakiintuneena tapana. Jotkut tekevät sitä jopa rakkaudesta lajiin. Harva kuitenkaan harjoittelee arvioiden kirjoittamista kolme kertaa päivässä viidentoista vuoden ajan päästäkseen divaritason lehden kolmosketjuun arvioita kirjoittamaan.
Minkälaisen arvostelun minä kirjoittaisin Time Is Right for Romans, Babystä? Luultavasti ihan samanlaisen kuin kaikki muutkin.
Tuoreus syntyy hutien arvaamattomuudesta ja bändin vilpittömyydestä. Ääni- ja sointinvalikoiman monipuolistuminen saa levyn kuulostamaan monipuoliselta. Pintandwefallin tytöt ovat ihania livenä ja melkein yhtä ihania levyllä. Joidenkin ihmisten ulkomusiikillisina pitämät asiat (hauska keekoilu & tyttöjen persoona) eivät Pintandwefallin kohdalla ole ulkomusiikillisia, koska ne kuuluvat yhtyeen musiikissa. Ne jotka pitävät Pintandwefallista pitävät Pintandwefallista. Ne, jotka olivat kyllästyneitä Pintandwefalliin saattavat uusia ihastumisensa Pintandwefalliin Time Is Right for Romans, Babyn ansioista. Varmaan näiden lisäksi joku kehuva loppuhurskastelu ja neljä tähteä.
Musiikkia arvioivat ihmiset ovat samassa asemassa kuin erotuomarit. Ammattitaidottoman tyypin tunnistaa heti hänen tekemistään toistuvista virheistä. Asiansa osaavan henkilön tietää siitä, että hänelle ei kukaan tule matsin jälkeen ruikuttamaan. Näinkö se menee?
Making of Time Is Right for Romans, Baby = herttaista häröilyä.
edit. Bändi postasi juuri uuden micro budjet musiikkivideon. Tällä kertaa vuorossa on Candy.
Aika kivaa elektronista musiikkia tämä. Ja tiedätkö mitä? Minulla on monta faktaa tarjolla.
- MNDR koostuu ehkä yhdestä tai kahdesta tyypistä, joista se varma on Amanda Warner ja epävarma Peter Wade. Lauluntekijäkumppani Wade joko kuuluu tai ei kuulu itse bändiin.
- Olisi loogista, että Wade kuuluisi bändiin, koska tytön ja pojan muodostana elektroduo on popmaailman standardi - edit. kirjoitusvirheellisenä sanana "muodostana" kuulostaa tuhmalta & kielletyltä
- MNDR lausutaan "mandar"
- MNDR lausutaan "mandar" samalla logiikalla kuin MGMT lausuttiin joskus "management"
- MNDR on vähän hankala kirjainyhdistelmä kirjoittaa ulkomuistista
- MNDR saattaa vetää aika hyvin huomiota puoleensa, koska Cut Me Out ja kaikki muutkin MNDR:n biisit ovat tarttuvia ralleja
- Amanda Warner näyttää ihan DNA Challengen uhrilta
Baths eli Will Weisenfeld kävi toissapäivänä vetäisemässä session Daytrotterissa ja teki aika hyvää työtä. Jopa niin hyvää, että Plea on koskettavin laulu, jonka olen kuullut kuukausiin. Se on ehkä paras herkkä tunnelmapala sitten Perfume Geniuksen Mr. Petersonin.
love, this is a dark world
and i've lost focus
please tell me you need me
boy, you are every color
how am i visible
please tell me you need me
you can taste your future
but i've lost focus
please tell me you need me
love, you know i've given up
cause we're still not valid
please tell me you need me
Weisenfeld on tehnyt Plean alun perin suht elektroniseksi jumpautteluksi, mutta kappale toimii noin 10 x tehokkaammin paljaana mies ja piano -versiona. Se nousee ehdottomasti tämän vuoden suosikkeihini.
Joulukuun alussa kyselin blogissa Zebran ja Snaken kuulumisia. Luultavasti valtaosalta on mennyt ohi Matin kanssa käymämme lyhyt lauseenvaihto postauksen jälkeen. Se meni näin:
Matti:
Markus Joensuu1685-bändistä tuli soittaan meille rumpuja ja sitte haluttiinki pistää ihan eri biisejä levylle ni vähän kestää.
levy on nyt about valmis ni katotaan jos se saatais pian jotakin kautta ulos!
Kiva kun vielä muistetaan :D
cheers,
matti///ZEBRAANDSNAKE
Antti:
Kiitos tiedosta! Ilmoitelkaa sitten, kun on ilmoiteltavaa niin pääsen hehkuttamaan.
Matti:
No problem! sillä välin kun Zebran hommat selkenee, ollaan tällästä duunattu Joensuu1685 & Äänijännitteen tyyppien kans. SIINAI.TUMBLR.COM käyhän kuuntelemassa!
Pari päivää sitten Matti kirjoitteli, jotta että nyt olisi uutta materiaalia tarjolla.
Matti:
ja vielä! pistettiin zebralla uusia biisejä soundcloudiin! jos tykkäät ni postaa ihmeessä! alla linkkiä!
Voi juku. Kuinka pitkä aika on siitä, kun blogissa on esiintynyt paljaat rinnat? Aika kauan. Ehkä jopa liian kauan.
Nykyinen indie-estetiikka on antanut luvan ihmiskauneuden esittämiseen, kunhan sen tekee "viileästi" ja "poptaiteellisesti" eikä "pornosti" tai "Tuksusti". Kirjoittelin marraskuussa blood, boobies, sex & violence -wagonista. Tilanne ei ole muuttunut miksikään.
Mikähän olisi se suomalainen indieyhtye, joka uskaltaisi iskeä ryntäät tiskiin? Pidettäisiinkö tempausta "rohkeana" vai "nolona"? Olisiko mahdollista keikauttaa paletti ympäri niin, että joku laittaisi alastomia indiemiehiä osaksi visuaalista taideteostaan? Haluaisivatko indietytöt katsella alastomia miehiä? Uskaltavatko indiepojat tunnustaa, että he tykkäävät kytätä tissejä?
Ovatko nykyiset indiediskot lihatiskejä? Paritellaanko indiediskojen vessoissa vailla huolta huomisesta? Onko ihan ok olla objekti?
Haittaako katselunautintoa se, että Purity Ring ja Evan Voytas ovat tehneet ihan kivat laulut pikkutuhmien videoidensa taustalle?
Onko "pikkutuhma" hyväksytty indie-sana?
It's all so confusing.
(edit. Mää teen kyllä aika saatanan noloja blogientryjä.)
Tampereella on loppu- ja alkuvuodesta ollut paljon puhetta Tampere on okei -hankkeesta. Ajatuksena on viedä tamperelaista kulttuuriosaamista Turkuun kerran kuussa. "Kulttuuriosaamisella" tarkoitetaan tässä tapauksessa modernimpaa ja katu-uskottavampaa menoa ja meininkiä.
Tampereella on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana opittu järjestämään ammattitaitoisesti ns. koko kansan tapahtumia. Esimerkiksi Tammerfest, Teatterikesä ja Kukkaisviikot keräävät kymmeniätuhansia ihmisiä kaupungin keskustaan, osin kulttuurista tai rockibändeistä nauttimaan, osin kaljaa kittaamaan. Sauna Open Airia nyt ei voi koko kansan festarina pitää, mutta sekin vetää Eteläpuistoon vuosittain 22 000 - 23 000 ihmistä.
Tampere on okei vetelee eri naruista. Turkuun viedään indie- ja rytmimusiikkia, lyhytelokuvia, tamperelaista sarjakuvaa (esim. Pauli Kallion 25-vuotisjuhlaa juhlistetaan helmikuussa), burleskia jne. Periaatteessa siis sellaista kulttuurin laitaa, joka ei Suomessa viisinumeroisia yleisömääriä yleensä kerää.
Minulla olisi yksi toive Hietalan Antille ja kumppaneille. Tuottakaa ensi vuonna samalla julkisella profiililla ja samalla (edit. tai samankaltaisella) kattauksella hankkeen ohjelma myös Tampereelle. Niin, että myös ne ns. koko kansan tapahtumia kuluttavat ihmiset uskaltautuvat mukaan.
On niin paljon kaikkia tosi hienoja asioita, joista kirjoittaa ja/tai joita kannustaa. Zebra and Snake on julkaissut uusia biisejä, Tampere on okei on julkaissut hienon dj-videon, Peter Björn and John on julkaissut hienon uuden poprallin, Antti on vähäsen tykästynyt Rainbow Arabiaan ja niin edelleen. Jos joku haluaisi painaa Antin tilille vaiks semmoiset kolme ja puoli tonnia kuussa & työsuhdeautona '65 Ford Mustangin niin voisin postailla 15-20 indiejuttua päivässä ja rakastaa jokaista vastaantulijaa.
Best Coast on tehnyt videon yhteistyössä supersuositun ja ajoittain hillittömän hauskan icanhascheezburger.comin kanssa. Yhteistyö on sinänsä perusteltua, että bändin laulajan Bethany Cosentinon Snacks-kissa on megalomassiivinen skenejulkkis.
Tässäkin on selvästi ja häpeilemättömästi tavoiteltu viraalia, linkattavaa ja blogattavaa nettisisältöä, mutta I don't care. Eläimet ovat kivoja, olivat ne sitten sylissä, sohvalla tai videon tähtinä.
Suomalaisittain ajatellen voimme tietysti olla superviileitä ja todeta, että Magenta Skycode ehti kissateemallaan ensin, siis niinku kuukausia sitten.
(Postailen noista ensimmäisessä kappaleessa mainituista asioista seuraavien 10-24 tunnin aikana.)
Ajattelin oikein repäistä paljon lupaavalla otsikolla. En ole tietääkseni kuunnellut kaikkia ruotsalaisia punkbändejä, mutta niistä joita olen, Ebba Grön on paras.
Yhtyeen perustivat Joakim Thåström, Gunnar Ljungstedt ja Lennart Eriksson vuonna 1977. Bändi julkaisi 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa tukun sinkkuja ja kolme toisistaan hyvinkin paljon poikkeavaa albumia.
Ebba Grönin vuonna 1979 julkaistu debyytti We're Only in It for the Drugs oli vielä aika perinteinen punklevy, joka muutamasta hienosta hetkestään huolimatta ei nouse genren kestoklassikkojen sarjaan. Silti esimerkiksi ärhäkkä Beväpnä er potkii vieläkin.
Ebba Grön - Beväpnä er
Seuraavana vuonna bändi ulospani sinkun Staten & kapitalet / Ung och kåt, jota voidaan pitää yhtenä ruotsalaisen punkrockin hienoimmista julkaisuista. (edit. Tai mistä hittolasta minä tiedän mitä voidaan pitää. Minä pidän sitä yhtenä hienoimmista julkaisuista.)
Ebba Grönin toinen albumi Kärlek & uppror oli hieman samankaltainen julkaisu kuin Pelko ja viha oli Pelle Miljoonalle ja Maximum Jee & Jee Eppu Normaalille. Ensimmäisen levyn kohkaus oli hieman laantunut, mutta äkäisen rempseä asenne elämään ja rokänrolliin säilynyt. Åttahundra grader on yksi hyvä esimerkki levyn soundista, Mental istid toinen.
Ebba Grön - 800°C
Ebba Grön ei kolmannella, yhtyeen omaa nimeä kantavalla albumillaan ollut enää varsinainen punkbändi. Tai ehkä vielä sanoitusten ja asenteen perusteella oli, mutta musiikillisesti ei. Kitaran, basson ja rumpujen lisäksi levyllä soivat brucespringsteenmaisesti saksofoni ja koskettimet. Bändi itse kertoi myöhemmin halunneensa tehdä levyn, joka kuulostaa Rolling Stonesilta.
Ebba Grön - Stopp!
Bändi hajosi vuonna 1983. Joakim Thåström on vedellyt myös soolokeikoillaan taivaallisen hienoa & pateettisuuteensa pakahtuvaa Die Maueria. Se on ns. best ever.
Tämä postaus piti tehdä jo viikonloppuna, mutta en vain saanut painettua julkaise teksti -nappia. En ole ihan varma, olenko niin video-orientoitunut henkilö kuin jotkut muut ovat, mutta onhan se mainitsemisen arvoista, jos lempiartistit julkaisevat jotain visuaalista.
Videoiden tekeminen näyttää muuten nykyään todella helpolta puuhalta. Ensin vähän häröillään ja sitten laitetaan liikkuvia kuvia päällekkäin. And then...upload!
Kehutaan muuten tamperelaista On Volcanoa, joka tätä kirjoittaessa on Hype Machinen Most Blogged Artists -listan sijalla 12. I know, small victories etc, mutta silti todella hienoa.
Tämä saattaa olla ainoa repost, jonka ikinä teen, koska en ole repost-tyylinen kaveri. Anyways, lueskelin viikonloppuna vanhoja juttujani, ja tarina Hanoi Rocksin vierailusta oli mielestäni ihan hauska. Kun keväällä aloittelin blogia minulla oli vain muutamia kymmeniä lukijoita viikossa, heistäkin valtaosa (käsittääkseni) kavereita. Nyt kun lukijoiden määrä on moninkertainen, tämä lienee valtaosalle uusi kirjoitus.
Tarinan todenperäisyyden varmentamiseksi olen lisännyt valokuvan Andyn vessataiteesta. Miken ratkiriemukas haastispätkä oli jo aiemmassa postauksessa.
-
Eräänä päivänä Andy McCoy sanoi minua ärsyttäväksi kusipääksi. Oli torstai, 13. lokakuuta vuonna 2005. Hanoi Rocks oli saapunut Tampereelle.
Joskus kuulee puhuttavan sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Hanoi Rocksista radioasemamme toimitukseen ilmestyi noin kymmenen henkeä; koko bändi, muutama tyttöystävä/vaimo, kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula ja pari muuta tyyppiä. Olin suunnitellut tekeväni yhtyeestä noin kahden minuutin tapahtumakalenterihaastattelun.
Äänekkään retkueen hiljaisin oli Andy, joka oli under the influence sen verran pahasti, ettei hän tajunnut ympäröivästä maailmasta paljoakaan. Andy harhaili ympäri toimitusta, kuolasi kokoushuoneen pöydälle, nukahti kesken haastattelun ja piirteli lopuksi kultatussilla vessan seinään. Muut olivat erittäin hyväntuulisia ja kohteliaita.
Kahden minuutin haastattelu kesti lopulta noin puoli tuntia. Michael Monroe yritti ehkä kompensoida bändikaverinsa häijyn huojuvaa olemusta rempseillä jutuilla ja spontaaneilla puhekielen vaihdoksilla englannista suomeen ja takaisin. A.C. ja Conny vaikuttivat tavanomaisen rennoilta rocktyöläisiltä, mitä he tietysti olivatkin.
Yhdessä haastattelun kliimaksikohdista Mike yritti selittää ruotsalaistovereilleen, mitä Radio 957:n takalasitarran slogan tarkoitti.
Uni teki selvästi Andylle hyvää, sillä haastattelun jälkeen hän ei ollut lainkaan niin häijyllä tuulella kuin toimitukseen saapuessaan. Hänen kanssaan pystyi jopa vaihtamaan muutaman älyllisen lauseen. Vessan seinään hän tosin kävi kirjoittamassa. Teksti on puolilegendaarinen Andy McCoy pissed here like anyone else. De-lode that muthafucka.
Hanoi Rocksin miehet innostuivat ysiviisseiskan tarroista niin paljon, että he halusivat niitä ison kasan mukaansa. Jälkeenpäin huomasimme, että kaikki tarrat oli liimattu toimituksen ulkopuolella sijaitsevan parkkipaikan autoihin.
Vielä 90-luvun alussa puhuttiin vaikeista kolmansista albumeista. Niistä oli puhuttu jo 80-luvulla, ja vaikka en ollutkaan asiaa tietoisena minänä todistamassa, luultavasti 70- ja 60-luvuillakin.
Vaikealla kolmannella albumilla tarkoitettiin sitä levyä, jolla bändin piti uudistua. Debyyttialbumit olivat yleensä kokoomia yhtyeen 1-5 vuoden aikana valmiiksi saaneista biiseistä. Jos debyytistä tuli hitti, samalla kaavalla pystyi jatkamaan vielä toisenkin levyllisen, mutta kolmannelta vaadittiin jo jotain muuta. Siihen eivät monet pystyneet, varsinkin kun useassa tapauksessa bändin parhaat kappaleet oli alun perinkin tehty jo vuosia aiemmin, ja kakkoslevylle oli kaivettu se jämämateriaali, joka ei ensimmäiselle albumille kelvannut.
Viimeistään vuosituhannen vaihteessa termi vaikea kolmas albumi oli vaihtunut vaikeaksi toiseksi albumiksi, koska ajan hektisyys oli alkanut vaatia nopeampaa uudistumista. Jos toinen levy tarjosi vain lisää sitä samaa, yleisö tunsi tulleensa petetyksi ja riensi jonkin toisen orkesterin kelkkaan. Tämän takia osa bändeistä yritti uudistua väkisin vähän turhankin nopeasti. Yhtyeiden kakkosalbumit saattoivat olla rokkaavampia, elektronisempia, kokeellisempia, pelkistetympiä, orkestroidumpia tms. sen mukaan mitä poikien, tyttöjen ja levy-yhtiön kanssa oli päätetty.
Nykyään aletaan olla siinä vaiheessa, että voidaan puhua vaikeista ensimmäisistä albumeista. Yhtyeet julkaisevat mp3:sia, videoita ja ep:itä siihen malliin, että kymmenettuhannet ihmiset saattavat tuntea levyttämättömän yhtyeen. Kun yleisö on seurannut buzzbändiä sen ensimmäisestä makuuhuonedemosta lähtien, ensimmäisen albumin kohdalla saatetaan hyvinkin toivoa jo jotain muuta kuin mitä viime vuonna kuultiin.
Glasvegasin odotettu uusi biisi The World Is Yours julkaistiin tänään. Mielestäni bändi on ottanut miellyttävän pikkuaskeleen johonkin suuntaan. Bändi kuulostaa ehdottomasti omalta mahtipontisen kaihoisalta itseltään, mutta ei kuitenkaan täysin samalta kuin ensimmäisellä albumillaan. Ainakin Jonna Löfgrenin asettuminen rumpusetin taakse Caroline McKayn tilalle on lisännyt rumpulointiin käytettävien iskujen määrää.
Mietin ensimmäisten kuuntelujen aikana, onko tämä "hyvä" vai "huono". Alan olla 100% varma, että se on parempi kuin hyvä.
Koska vuoden 2010 parhaiden kappaleiden listaus jäi joulukuussa itselläni ns. viime tippaan, päätin tänä vuonna aloittaa touhun ajoissa. Ehkä jopa liian ajoissa, mutta ainakin tarpeeksi ajoissa. Käytännössä ryhdyin puuhaan keskiviikkona 12. tammikuuta, kun kuulin Teen Dazen remixin Braidsin biisistä Glass Deers. Samana päivänä Rubik saattoi kaiken kansan tietoon Solar-albuminsa ensijulkaisun Laws of Gravity.
Ainakin pyrin siihen, ettei minun tarvitsisi hirveästi vetää mielipiteitäni takaisin tulevien kuukausien aikana. Meaning, tarkoituksenani ei ole olla kevytkenkäinen best of 2011 -tagin kanssa. Vuosi on kuitenkin lähtenyt musiikillisesti niin hienosti käyntiin, että luulen vuoden loppulistaukseni paisuvan top100:aan. Mitä tietysti voi pitää vain hyvänä asiana.
-
Starfucker on Joshua Hodgesin sooloprojektina nelisen vuotta sitten aloittanut indie-elektropumppu, joka on ehtinyt julkaista muutaman levyn/ep:n, kasvaa nelijäseniseksi ja vaihtaa nimensä Pyramidiksi, Pyramidddiksi, STRFKRiksi ja takaisin Starfuckeriksi. Kannattaisi pojat miettiä jo etukäteen, minkä nimen makuuhuoneessaan bändilleen antaa.
Yhtyeen vaikutelista on indie-estetiikan mukaisesti humoristikas. Death, life, friends, loneliness, wizard bongs, alan watts, stevie wonder, van rides, scooter rides, video games, 2012, blazers, drag queens, dragons, FFFFOUND!, pdx pop now, wanting to be in warm weather, peen loards, hiimrawn. Livenä bändillä on ollut tapana pukeutua naisten vaatteisiin.
Starfuckerin (varsinainen) toinen studioalbumi Reptilians julkaistaan 8. maaliskuuta. Born rippaa Flaming Lipsiä niin maan perkeleesti, mutta tekee sen niin maan perkeleen hyvin, että itseäni se ei haittaa.
Ja eikös nykyään ideavarkauksia kutsuta kunnianosoituksiksi?
Hieno lauantai-illan yllätys, Pintandwefallin uusi video. Hoitelen tässä lasta, enkä hölöttele asiasta sen enempää. Paitsi että jee jee jee, tällä kyllä pärjäilee.
edit. Jeap, nyt on yö ja kaikki muut nukkuvat. Kello käy kohti kolmea. Jossain kaukana ulvoo kojootti.
Pintandwefall julkaisee jokaisesta Time Is Right for Romans, Baby -levyn kappaleesta videon. King of All the Animals julkaistiin jo viime vuoden puolella, vuoden vaihteessa nettijulkaisunsa sai Riff Raff ja noin viikko sitten Supernatural.
Loput videot bändi on luvannut tammihelmimaaliskuun aikana: 22.1.2011, 29.1.2011, 5.2.2011, 12.2.2011, 19.2.2011, 26.2.2011, 5.3.2011. Yritän muistaa muistuttaa näistä, vähintään Twitterin kautta.
Teen Daze = Antin suosikki remixaaja. Toro Y Moin alkuperäinen Still Sounds on toki niin hyvä, ettei tämä versio suoranaisesti ylitä sitä, mutta jostain syystä huomaan kuitenkin kuuntelevani tätä versiosta ainakin nyt tänä lauantaiaamuna mieluummin.
Olen kehunut Teen Dazen eri tuotoksia muutamaankin otteeseen viimeisen kuukauden aikana. Surfpoppaileva Let's Fall Asleep Together kiinnitti huomioni keskellä talven ensimmäisiä kovia pakkasia ja totaalisesti toisenlainen My Bedroom Floor -albumi joulun välipäivinä. Keskiviikkona mykistyin kanadalaisen äänikameleontin Braids-mixauksesta.
Sleep Party People näkyi julkaisseen uuden musiikkivideon kappaleesta I'm Not a Human at All. Tiesin aiemmin yhtyeen nimen ja oli nähnyt (ehkä) debyyttialbumin jänökannen. Kuitenkin ns. käytännön tasolla tanskalaisen makuuhuone-shoegeizaaja Brian Batzin projektiyhtye oli minulle tuntematon.
Batz name-droppaa bändikuvauksessaan My Bloody Valentinen, Cocteau Twinsin ja Flaming Lipsin. Omaan korvaani (ja ehkä aika monen muunkin) Sleep Party Peoplessa on myös jotain hyvin sigurrosmaista. Tarpeeksi paljon omaltaan bändi silti kuulostaa, ja etenkin näyttää.
The Copenhagen X Sessionsin versiot ovat ehkä jopa parempia kuin levytetyt. Ainakin bändin ulkoinen olemus tulee paremmin esiin.
En tiedä onko Sleep Party People esiintynyt koskaan Suomessa, mutta jos ei ole, asiaan pitäisi saada nopeasti muutos.
(Tässä Ten Feet Upin musiikkivideo = studioversio)
Sinä särjit sydämeni irvokkaalla Bon Jovi Yourself -nettisivulla, kymmenillä turhilla kokoelmilla ja puolella tusinalla turhia albumeita. Olen kestänyt paljon viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta mittani tuli lopullisesti täyteen tällä viikolla. Laitan pysyvästi välimme poikki.
Olen viime päivät ajatellut yhteistä menneisyyttämme. Kuinka kuulin radiosta ensimmäistä kertaa You Give Love a Bad Namen ja tyhmyyksissäni keskeytin nauhoituksen, koska en pitänyt säkeistön melodiasta, ja kuinka kaduin tekoani kertosäkeen kohdalla. Kuinka ostin ensimmäisen albumisi ja kuuntelin päiväkaupalla I'd Die for Youta. Kuinka innoissani olin, kun sain siskoltani joululahjaksi Lay Your Hands on Men 12-tuumaisen maxisinkun, jonka mukana tuli juliste. Kuinka nauroin luokkamme tytölle, joka luuli, että New Jerseyn hittibiisin nimi on Boin to Be My Baby.
90-luvun alusta lähtien kaikki alkoi mennä karmeasti pieleen. Sinä muutuit. Sinä leikkasit tukkasi. Sinä aloit käyttää tanssikomppeja musiikissasi. Sinä aloit miellyttää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa minä en tahtonut olla missään tekemisissä.
Ehkä minäkin muutuin. Ehkä minä kasvoin isoksi.
Ehkä me kasvoimme erillemme.
Olen kestänyt paljon, mutta sydämeni on nyt täynnä. Tästä päivästä lähtien sinä olet minulle pelkkää ilmaa.
Mutta minä olen vahva. Suonissani virtaa sisukas oululais-helsinkiläis-kouvolalais-tamperelainen veri. Jonain päivänä me vielä nauramme tälle kaikelle. Jonain päivänä kyyneleet eivät kirpoa silmiini kun katson youtubesta Only Lonelyn videon. Se päivä ei ole huomenna eikä ylihuomenna. Ehkä se ei ole vielä ensi kuussa eikä ensi kesänä. Mutta se päivää tulee. Uskon niin.
Tamperelainen On Volcano julkaisi pari kuukautta sitten ilmaiseksi oivallisen New Blood -ep:n. Minun piti kirjoittaa sana tai kaksi yhtyeestä jo tuolloin, mutta sitten tapahtui jotain mystistä. Korjataan asia nyt.
Omien sanojensa mukaan bändi embreissaa modernia indiepoppia shoegaze ja postrock vivahtein, ja siltähän tämä kuulostaa. On Volcanolla ei esimerkiksi ole suurtakaan kiirettä aloittaa laulua heti kun ensimmäinen ääni ensimmäisestä soittimesta on ilmoille päästetty, vaan kappaleet kehittyvät rauhassa sekä melodisesti että soundillisesti kohti kliimaksiaan ja häipyvät sitten hiljalleen sinne mistä tulivatkin.
The Explorer johdattelee leppeästi mukaan bändin tunnelmaan. Kannattaa ladata koko New Blood itselleen, koska se toimii hyvin nimenomaan kokonaisuutena.
