Justice - Audio, Video, Disco (Preview)

Kato jehnake. Tällaisen pari päivää sitten uloslähetetyn reilun kymmensekuntisen palan huomasin. Kaiken sorttisiin ennakkosoittoihin ja vuotoihin erikoistunut 1077 The End -radioasema oli kai soittanut sen lähetyksessään.

Mutta Antille kelpaa tämäkin vähä. Fever is rising......

Justice - Audio, Video, Disco (Preview) by 1077 The End

Virallinen Mammat riivaa tanssi - kenties vuoden kovin!

No nyt! It's time to paaardiieee! Vuoden kovin kesätanssi, syksytanssi, talvitanssi ja kevättanssi. Mammat riivaa. Hillitömän hauska biisi, superisti hillitön video, megasti superit sanat, hauskasti mega tanssi. Ja komein Amerikka-takki (vai paitako se on), jonka olen nähnyt sitten 80-luvun.

Alun perin Mammat riivaa julkaistiin Youtubessa heinäkuun lopussa, jolloin saateteksti kertoi seuraavaa: Ruudolf sekä Karri Koira lyöttäytyvät yhteen Asfalttisoturin Aamushown kuuntelijoiden iloksi ja uudelleenluovat trooppisen megahitin suomalaiseen sanamuotoon. Kiitos kaikille radioshown kuuntelijoille, oli kuuma heinäkuu! Pasion!!!

Kappale oli tykki ilman videotakin, mutta nyt... whoa boy. Jos tämä ei hymyilytä, kannattaa tarkistaa omat hymyilytyshermonsa. It's time to shake iiiiit!

Best Tracks of July

Heinäkuun parhaat biisit, baby! Uusia biisejä, biisejä heinäkuussa julkaistuilta albumeilta, biisejä heinäkuussa julkaistuilta videoilta, hyviä biisejä, Antin suosikkeja. Jos jotain painotuksia hakee, niin ehkä remixit ja coverit saattaisivat olla korkeammalla, jos ne olisivat originaaleja, mutta muuten ei ainakaan mitään tarkoituksellista.

Kappaleiden nimiä klikkaamalla pääsee halutessaan alkuperäiseen postaukseen.

#17 The Casbah - Chevy 59 (Ridin' With Da Hood Down)
Nyt on taas lupaavaa ja potentiaalista tekemistä to the maximum. Uusi biisi pitkään hiljaiseloa viettäneeltä The Casbahilta (joskus Vaasasta kotoisin, nyt kai pääkaupunkiseudulta). Rennosti groovaavan Chevy 59:n soundi on demomainen ja lo-fi (koska se on demo), mutta tällaisenaankin kappale on oivallinen handclapperi & feetstompperi & headnodderi.

Chevy 59 (Ridin' With Da Hood Down) Demo by The Casbah

#16 Best Coast - Boyfriend (Lindstrøm Remix)
Jopas on Lindstrøm tehnytkin yllättävän marssin Best Coastin viime kesän hitistä Boyfriend. Jotenkin tosi hyvä. Vähän Motownia, vähän hassuja joulukelloja, vähän erilaista soinnutusta ja vähän viihteellistä synastringiä. Oivallinen tulkinta.

Best Coast - Boyfriend (Lindstrom Remix) by stopshakehoneygo

#15 Astrid Swan - Shady Lane (Pavement cover)
Kuten edellisen Box Elderinkin kohdalla, biisi on sovitettu uuteen uskoon, muttei kuitenkaan väännetty luonnottomaan tai tunnistamattomaan muotoon. Levy-yhtiön tiedotteeseen kirjoitettu lause Astrid Swan tackles the song in more electronic fashion, 80′s drums mix with Prince style synths and a Disney swirl on aika kivasti aseteltu.

Astrid Swan - Shady Lane by Soliti

#14 Minä ja Ville Ahonen - Jumalalta
Uusi biisi Minä ja Ville Ahoselta. Jopa rokkibiisi. Soundi vähän kummallinen. Ei siis soitannallisesti, vaan äänitysteknisesti. Sanoitus erinomainen. Onko kova? Onko todella kova? Onko innostuttavaa tunnetta aiheuttava?

Minä ja Ville Ahonen - Jumalalta by Universalfi

#13 Pepper Rabbit - Rose Mary Stretch
Edellinen toimikoon johdatuksena sille, että nyt taas lähtee aika hyvin. Bongasin Rose Mary Strechin Hype Machinen kesäkuun radio-ohjelmasta ja ihastuin heti. Kaikki on kohdallaan, kolmijakoista rytmiikkaa, 60-lukulaista soundimaailmaa ja komeasti kajahtavaa kertsiä myöten.

Rose Mary Stretch by Pepper Rabbit

#12 Southern Shores - Bonfire
Kovia aikoja ja kovia tapahtumia. Kaipaan musiikkia, jonka tiedotteessa kehutaan omaa artistia niin kuin Southern Shoresia kehutaan.

Southern Shores - Bonfire by CASCINE

#11 Black Lips - New Direction
Turhan kauan piti Antinkin tajuntaan takoa, että kuuntele nyt Antti hyvä Black Lipsiä, että se on aivan sairaan ihastuttava summerpunkish-feelgood-love-ev'rybody-band.


#10 Mirel Wagner - No Death
Joitakin päiviä sitten Wagner julkaisi videon kappaleeseensa No Death. Sen visuaalinen ilme mukailee pitkälti albumin tunnelmia. No death can tear us apart, Wagner laulaa, ja saa sanansa kuulostamaan siltä, että hän tarkoittaa niistä jokaista. Nauru ei ole herkässä.


#9 WU LYF – Brooklyn Girls
Kappale on muutenkin hieman erilainen verrattuna loistavan Go Tell Fire to the Mountain -albumin materiaaliin. Se on rauhallisuudessaan ja yksinkertaisessa melodisuudessaan jopa sympaattinen, eikä ollenkaan niin aggresiivinen tai isosti julistava kuin valtaosa albumin kappaleista. Kaikuisat kitarat helisevät tosin samalla tavalla tutusti.

WU LYF – Brooklyn Girls by pmwtumblr

#8 Saskatchewan - Death & Taxes
Yritimme pelastaa tilanteen pyytämällä dj:tä soittamaan Anthraxin I'm the Manin, että edes jollakulla olisi hauskaa. Ei soittanut.

Death & Taxes by Saskatchewan

#7 Big Troubles - Misery
Voi veljet, veljien pojat, veljien siskot, lapset, vanhemmat, serkut ja sukulaiset! Jopa on vetävä ralli Big Troublesilta. Jussi kirjoitti biisistä eilen omaan Ääniä-blogiinsa ja oli vähän niin kuin pakko viedä ilosanomaa eteenpäin.

Big Troubles - Misery by stopshakehoneygo

#6 Aves - Shoreline
Avesin musiikki on ajassa kiinni olevaa, utuisesti kaikuista ja rennosti groovaavaa, kesään sopivaa poppailua (tai chillailua tai weivailua tai vastaavaa), josta on helppo pitää. Pitää olla tyytyväinen, että Suomessa on tällainen yhtye.

Aves - Shoreline by ▲ves

#5 Summer Camp - Better Off Without You
Eli siis, kun levymyynti sakkaa, on tarjottava jotain muuta. Limited edition -julkaisut ja t-paita-avaimenperä-lippalakki-cd-dvd-combot ovat perusmateriaalia, mutta jos bändillä on oikea fanbase, muutakin kannattaa tarjota. Summer Camp tarjoaa myös esimerkiksi leivonnaisia ja käsin kirjoitettuja sanoitusvihkosia.

Summer Camp - Better Off Without You by MarissaARoss

#4 Beirut - Santa Fe
Olen miettinyt, lopetanko fiilikseltään aurinkoisten kappaleiden kuuntelun syksyllä, kun loskat ja tummat yöt ja kylmyydet ja väärinpäin olevat suut ja autojen piruilevat takavalot saapuvat. Vai tarvitsenko silloin Beirutin kaltaisia yhtyeitä ja Santa Fen kaltaisia biisejä enemmän kuin koskaan.

Beirut - Santa Fe by Revolver USA

#3 The New Tigers - Pocketful Of Sand
The New Tigers onnistuu muutamastakin syystä. Pocketful Of Sand etenee luonnollisesti ja pakottomasti yksinkertaisten kaikuriffiensä varassa, ilman yliyrittämistä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla kappaleesta jää mieleen lähinnä heleä särökitarasoundi, mutta pikku hiljaa biisin kaunis laulumelodia alkaa uida sisään. Dynamiikan ja eri osien vaihtelut ovat hienovaraisia, mutta ne onnistuvat kannattamaan biisiä hienosti alusta loppuun. Lisäksi Pocketful Of Sand muuttuu paremmaksi kuuntelukertojen lisääntyessä, lähinnä monisyisten äänitekstuuriensa ansiosta.

The New Tigers : Pocketful Of Sand by Soliti

#2 M83 - Midnight City
Näyttäisi myös siltä, että saksofoni on vuoden 2011 muotisoitin. Shine 2009, The Rapture, The Destroyer, M83. Niinku että you do the math. Tuomo Ruutukin kävi soittamassa kyseistä vempelettä polttareidensa kunniaksi Popedan Tammerfestin keikalla. Jos siis olet juuri nauhoittamassa biisiä, sinkkua, ep:tä tai jopa albumia, niin puhelinsoitto osaavalle fonistille ja sassiin.

#1 Girls - Vomit
Yleensä yhtyeet joko kertovat kappaleillaan tarinan tai luovat kuvan jostakin hetkestä. Girls onnistuu kertomaan tarinoita tunnetiloja muuttamalla, ilman alleviivattua narratiivia. Yhtyeen eeppisimmät biisit eivät kuitenkaan käänny puolihumoristisiksi rockoopperoiksi, vaan ne kehittyvät hienovaraisesti, jopa niin, ettei asiaan välttämättä kiinnitä ollenkaan huomiota. Se on uskomaton taito.

Girls, "Vomit" by The FADER

School Knights - All Dawgz Go to Heaven

Tuli muuten tuosta aamuisesta Wavvesin uudesta biisistä mieleen huomattavasti pienemmän piirin sankariorkesteri School Knights. Helmikuussa soittelin nuoruusmuistelojen ohessa coloradolaisbändin biisiä Fuck the Beach, jota pidän yhä sen epäselvästä soundimaailmasta huolimatta oikein tuoreena tapauksena.

Joitakin päiviä (vai viikkoja?) sitten yhtye julkaisi ilmaiseen jakoon albumin All Dawgz Go To Heaven, joka ansaitsisi huomattavasti enemmän kirjoittelua kuin mitä se on saanut. Levy on täynnä garagepunkahtavan kaikuindien peruselementtejä, amerikkalaista high school -elämää, pienimuotoista angstia ja kyseiseen ikään sopivaa huumoria. Äänenlaadullisesti School Knights vetää välillä niin rennon lo-fisti, että oikein sydäntä lämmittää. Levyn kirkkaimpia hetkia ovat Fuck the Beachin lisäksi avausraita Prom Queen, tanakasti riffittelevä Bullies ja fuzzysti poppaava Don't Runaway (Fight Song).

Twitterissä bändi kyseli talven ja kevään mittaan usein, josko joku haluais bookata keikan/keikkoja heidän East Coast Tour 2011:nsa varrelta, mistä tahansa kaupungista. Hinta oli käsittääkseni verrattain halpa. Facebookin kuvauksessa yhtye julistaa hienosti, Playing sold out arenas, laying down beats.

Ihastuttavaa toimintaa.

School Knights - All Dawgz Go To Heaven by DRACULA HORSE

Levyn voi ostaa Bandcampista rahalla, jos haluaa tukea yhtyettä.

Wavves - I Wanna Meet Dave Grohl

Nyt muuttui mieli. Olin pitänyt Wavvesia semikeskinkertaisena ja semiturhana all-form-no-substance-aktina, josta ihmisten on kiva kirjoittaa, koska yhtye näyttää, kuulostaa ja toimii ajanmukaisesti. King of the Beachistä pidin ihan ok:sti, muista tuotoksista vähemmän.

Mutta nyt natsaa. I Wanna Meet Dave Grohl on riemastuttavaa nuorisopunkrokkia popahtavalla melodialla, hauskalla sanoituksella ja uljaasti feedbackaavilla kitaroilla. Kitarariffikin on niin kuin kaikki hyvät riffit - yksinkertainen, tarttuva ja niin helppo, että idioottikin osaa sen soittaa.

Tällä on hyvä aloittaa uusi viikko.

Wavves - I Wanna Meet Dave Grohl by stopshakehoneygo

Life Sux EP ilmestyy 20. syyskuuta. Ghostramp julkaisee.

Bare Wires - Cheap Perfume

Mietinkin tässä joskus, että mitähän Bare Wiresille kuuluu. Aikaisemmin tänä vuonna poljin parin viikon ajan jalkaa superisti 70-lukulaisen Don't Ever Changen tahdissa. Omaperäisyyttä tai äänellistunnelmallista kokeilua bändin musiikissa ei ollut nimeksikään, tyylipuhdasta retroilua ja tyylien matkimista sitäkin enemmän. Silti yhtyeen homma oli erinomaisen sympaattisesti hallussa, pitkälti tapissa olevan fun factorin ansiosta.

Cheap Perfume jatkaa pitkälti samalla linjalla, joskaan kappale ei ole yhtä melodinen eikä sen kertosäe samalla tavalla mukaansatempaava kuin Don't Ever Changen. Toisaalta, kun bändin laulaja Matthew Melton tulkitsee biisin hauskasti särkymispisteessä olevalla äänellään, bändi käyttää rytmillisesti ja soundillisesti tuttuja mutta juuri oikeita kikkoja ja biisi on jätetty sopivan mittaiseksi, vaikea siitä on olla pitämättä.

Southpaw Records julkaisee pian Bare Wiresin Cheap Perfume -albumin. Pysytään kuulolla.

Bare Wires - Cheap Perfume by southpawrecs

Purity Ring - Belispeak

Aika monta buzzbiisiä on julkaistu tällä viikolla, ja omasta mielestäni järjestään oikein hyviä. James Blaken ja Bon Iverin Fall Creek Boys Choir on hieno, vaikka jopa brutaaliksi käynyt backlash-aalto onkin saattanut kääntää heikkoja mieliä pimeälle puolelle. Atlas Soundin Terra Incognita on kauneudessaan mykistävä, Girlsin Honey Bunny aurinkoisessa poppaavuudessaan virkistävä ja Reginan Unessa kuuntelu kuuntelulta paraneva leijunta. Vielä kun viikon tarjontaan lisää Avesin uuden biisin ja eilen julkaistun Purity Ringin niin ihme on, jos ei kelpaa.

Purity Ring ei oikeastaan ole huteja vielä iskenyt. Ungirthed oli kivahko (joidenkin mielestä u s k o m a t o n) pling-plongailu ja Lofticries kivahko (joidenkin mielestä u s k o m a t o n) pling-plongailu. Belispeak on niin ikään kivahko (joidenkin mielestä u s k o m a t o n) pling-plongailu. Pattern alkaa olla aika lailla niinku clear niinku. Kehuttu on, paljonkin, niin paljon, että vihaajien joukot ovat jo alkaneet teroittaa seipäitään.

Kannattaa silti aina muistaa, että buzz ja hype eivät liity mitenkään musiikkiin. Ne liittyvät musiikkikirjoitteluun, ja jos olet kiinnostunut enemmmän ensimmäisestä kuin jälkimmäisestä, kykenet ennemmin tai myöhemmin pudottautumaan pois koko hype-backlash-vastateesi-synteesi-spiraalista.

Belispeak by PURITY RING

Penguin Prison - Don't Fuck With My Money

Voin muuten sanoa, että koen juuri nyt huomattavia huojennuksen tunteita, kun sain viimeinkin valmiiksi maassiivisen epämääräiseksi väkivalta-scifi-musiikki-eepokseksi paisuneen (ja totaalisen suunnittelemattomasti edenneen) Flow-raporttini. Mielessä on ollut paljon kaikkea muuta ns. isotöistä, mutta en voinut ryhtyä toimeen, kun tarina oli kesken. Ja voin taata, että ihan vastaavaa proosaa ei ole luvassa lähiaikoina. Muunlaista raportointia tosin kyllä, toivottavasti mahdollisimman laajasti syyskuun lopussa Monsters of Popista.

Tällä välin keskitytään hyviin biiseihiin, odottamisen arvoisiin julkaisuihin ja välillä takeettomaan hölmöilyyn, jos fiilistä riittää. Ja yleensä riittää.

Penguin Prison julkaisi eilen studioversion käsittääkseni jo kauan keikoilla soitetusta Don't Fuck With My Moneystä. Se on oivallisen kesäinen indiediscoilu, joka olisi voinut hyvinkin taistella parhaiden kesäbiisien joukossa Pumped Up Kicksin, Go Outsiden, Sunshine Eyesin, I Follow Riversin Magician remixin ja sen sellaisten kanssa.

Penguin Prisonin debyyttialbumi Penguin Prison ilmestyy 5. syyskuuta. Should be good.

Don't Fuck With My Money by Penguin Prison

Last Tango in Flow Festival (Final Episode)

Tähän asti tapahtunutta: (osa1, osa2, osa3, osa4, osa5). Antti on viettänyt kaksi päivää Naantalissa rajun työn ja vahvojen huvitusten parissa, nukkunut vain silmäyksiä ja saapunut lauantai-iltapäivänä Flow Festivaaleille. Antti on ehtinyt nähdä lukuisia bändejä ja pitänyt niistä melkein jokaisesta. Päälavan backstagella Antti on ehtinyt haastatella Lykke Litä ja taltuttaa tappaja-apinoiden ensimmäisen hyökkäyksen, jonka seurauksena Lykke Lin keikka on jouduttu perumaan. Janelle Monáen esiintymisen jälkeen apinat ovat aloittaneet massahyökkäyksensä ja festivaalialueella on puhjennut kaaos.

Juoksimme kaaoksen keskellä Siniseltä teltalta ruokakojujen ja Cirkon ohitse kohti Champagne Baria ja festivaalin takapiha-aluetta apinat perässämme. Ihmiset törmäilivät toisiinsa ja säntäilivät edessämme kuin vauhkot jänikset. Apinat riuhtoivat ja repivät indie-poloja maahan ja iskivät ahnaasti torahampaansa heidän itujen ja kasvisruoan riuduttamaan ohueen lihaansa. Me onnistuimme väistelemään sekä paniikkiin joutuneita ihmisiä että heistä kiihtyvällä vauhdilla selvää tekeviä petoja.

Olin tavannut Mäntysaaren Jussin Janelle Monáen keikan alkuvaiheilla. Hän oli seissyt miksauskopista katsoen vasemmalla teltan takaosassa. Itse olin aluksi huomattavasti edempänä, mutta lyhyen missä-sää-oot-mää-oon-täällä-henkisen tekstarivaihdon jälkeen olin lähtenyt könyämään ihmismassassa taaksepäin. Jälkikäteen ajatellen Jussi saattoi pelastaa henkeni jäämällä hieman väljemmälle alueelle keikkaa katsomaan.

Samppanja-baarin edessä kokemamme näky oli lohduton. Kaikki pöydät oli revitty irti ja paiskottu ympäri aluetta. Muutamat tappaja-apinat olivat ilmeisesti saaneet jo tyydytettyä lihanhimonsa ja alkaneet kaataa skumppaa kurkuistaan alas. Yksi eläimistä karjui keuhkojensa pohjasta IT'S MILLER TIME, IT'S MILLER TIME! ja heitteli kuohuviinilaseilla kauhun vallassa pakenevia ihmisiä.

Emme jääneet tekemään apinoiden kanssa lähempää tuttavuutta, vaan jatkoimme Viini & Sapaksen ohi kohti Backyardia. Silloin näimme helikopterit.

Sörnäisten rantatien ja Itäväylän risteyksen yllä kaarteli seitsemän daftpunkiaanista neonvaloa hohkaavaa taistelualusta, jotka olivat laskeutumassa festivaalialueen sisäpuolelle. Paikalle oli jo ehtinyt joitakin futuristisiin nahka-asuihin ja sinertäviin cyberpunk-kypäriin sonnustautuneita henkilöitä, jotka viittoivat indiekansaa helvetin kuuseen helikoptereiden tieltä. Tiesin keitä he ovat, ja niin tiesi Jussikin.

Juoksimme cybersotilaiden luokse. Yksi heistä tunnisti meidät ja osoitti tiiliseinän viereen viskottuja putkikasseja. Nykäisin yhden kasseista auki ja suustasi pääsi spontaani naurahdus. Chaingun, Rocket launcher, Plasma gun, BFG9000. Nämä sotilaat olivat satsanneet klassikoihin. Heitin Plasma gunin Jussille ja virnistin.

- Let's tango!

Jussi lähti juoksemaan kapeaa käytävää pitkin kohti Mustaa telttaa. Ennen kuin hän katosi nurkan taakse, näin, kuinka hän tiputti kolme sähkövoimalan rakenteissa roikkunutta apinaa kolmella laukauksella. Dhugga, dhugga, dhugga. Latasin oman BFG9000:ni ja lähdin hölkkäämään takaisin kohti Champagne Baria.

En ehtinyt ottaa montakaan askelta, kun näin Monsters of Popin tuottajan Antti Hietalan nojailemasssa puhelin kädessään tyhjentyneen Viini & Sapas -baarin tiskiin. Antti kiroili olemattomia wifi-, gsm- ja 3G-yhteyksiä ja kertoi vaimonsa ja kavereidensa päässeen pakoon festariaidan alta. Antti kertoi myös, kuinka osa henkilökunta- ja pressiportin kautta ulos yrittäneistä ihmisistä oli joutunut kääntymään takaisin petojen teurastettaviksi, sillä järjestysmiehet olivat vedonneet saamiinsa ohjeisiin eivätkä päästäneet ketään asiaankuuluvalla passilla varustautumatonta henkilöä läpi.

Kysyin, onko Antti parempi ampumaan Chaingunilla vai Rocket launcherilla. Antti valitsi Chaingunin, sillä se oli hänen mielestään tehokkaampi taistelussa isoja joukkoja vastaan. Lähdimme yhdessä kohti Nokia Blue Tentia.

Koin vahvan déjà vu -elämyksen. Kadotin ajantajun. Näin välähdyksiä. Dagadagadagadaga! Karjuntaa. Shwoooosh! Huutoa. Dhugga, dhugga, dhugga! Ärjymistä. Hahmo. Laukaus. Isku. Loikka. Romahdus. Helikopteri. Neonvalo. Tumma massa. Karjuntaa. Ikeniä. Juoksua. Laukauksia. Tömähdys. Valoja. Ääniä. Musiikkia.

Havahduin. Seisoimme päälavan ja Nokia Blue Tentin välissä sijaitsevilla portailla. Katsoimme mykistyneinä lavalle. Eloon jääneet tappaja-apinat tuijottivat lumoutuneina Empire of the Sunin happoshowta, joka oli jossain vaiheessa alkanut taistelusta huolimatta. Luke Steele ja Nick Littlemore olivat tuutanneet itsensä niin koviin pöllyihin, etteivät he tajunneet esiintyvänsä joukolle karvaisia epäihmisiä. Apinat heiluivat musiikin tahdissa silmät puoliksi kiinni, ynisivät biisien melodioita ja heiluttivat käsiään ilmassa syvän liikutuksen vallassa. Aluetta pyyhkivät värikkäät valomuodostelmat saivat koko tilan näyttämään psykedeelisen satukirjan eläväksi muuttuneilta sivuilta.

Helikopterien jylinä sekoittui Empire of the Sunin musiikkiin. Alueen laidat alkoivat täyttyä sadoista cyberarmeijan sotilaista. Näin Mäntysaaren valmiudessa romahtaneen Black Tentin vieressä. Musiikki lakkasi.

Avasimme tulen.

Aves - You, Lucid

Here we go again! Reilu viikko sitten ennakoimani uusi biisi You, Lucid, nyt kokonaisena versiona, kotimaiseksi superlupaukseksi nousseelta Avesilta. Mitenkäs se menikään?

Biisin groove on kohdallaan, soundi samalla tavalla lush kuin aikaisemmin julkaistussa biisissä Shoreline, ehkä jopa vähän enemmän, punchline/hook kohdallaan, synapomputus ja harpulta kuulostavat korkeat äänet kauniita ja kokonaisuus tyylikäs. Ei vuoda mistään.

Kyllä tuon takana voi seistä koko biisin kuultuaankin. Toki Avesin kappaleet tuntuvat aluksi olevan tulvillaan pelkää ääntä ja tunnelmaa, mutta jos joko antaa niille tarpeeksi aikaa tai on jo aikaisemmin päässyt sisälle chillyn & wavyn & flowyn & lushyn indien maailmaan, niin palkinto odottaa.

Ja tuo kansi on h i e n o!

Aves - You, Lucid by ▲ves

Lisää joko Stereotype Helsingin tai Avesin sivuilta.

Atlas Sound - Terra Incognita

On toki aina paljon kaikkea hyvää musiikkia ja paljon sellaista, josta monet haluavat intoilla. Itse asiassa niin paljon, että huonojen asioiden vatvomiseen tuhlattu aika on turhempaa kuin koskaan aikaisemmin populaarimusiikin historiassa.

Se on varmaan syy, miksi en juuri koskaan jaksa kirjoittaa mitään negatiivista mistään, paitsi mielestäni todella tärkeistä tai tosi hölmöistä asioista. Tiedän toki, että kehut kokevat helposti inflaation, jos niiden rinnalla ei ole tulikivenkatkuista tilitystä kaikesta riman alta kuluttajille tuupatusta. Tiedän myös, että samaan musiikkimakuun itsensä opettaneet diggarit kirjoittavat samoista bändeistä samalla tavalla, mikä johtaa usein ylilyöviin hype-efekteihin ja lisää inflaation voimaa. Mutta silti. Elämä on liian lyhyt negatiiviseen vatvomiseen.

Meaning, Atlas Soundin juuri julkaistu biisi Terra Incognita on tajuttoman hyvä. Se on hyvä siitäkin huolimatta, että todella monet kehuvat sitä. Omalla tavallaan se on kehujen sweet spotissa siinä mielessä, että monet hypentappamiseen erikoistuneet henkilöt eivät tunne Bradford Coxin sooloprojektia tarpeeksi hyvin a) kuunnellakseen biisejä, b) huomatakseen muiden kehuja tai c) synnyttääkseen backlash-reaktion. Mutta ne jotka tuntevat ja vielä sattuvat pitämään...oh boy.

Biisin voi ladata Atlas Soundin / 4AD:n nettisivuilta. Albumi Parallax Lines ilmestyy 8. marraskuuta.

Atlas Sound - Terra Incognita by stopshakehoneygo

James Blake & Bon Iver - Fall Creek Boys Choir

Hihihiiii-hihiii! Hihiii! Nyt on käynyt James Blakelle ja Bon Iverille ns. vanhanaikaiset. Minäpä satun tietämään miten kettu haukkuu, eikä se hauku ollenkaan sillä tavalla kuin Fall Creek Boys Choirin superhauska ketunhaukahdus-sample antaa ymmärtää. Ihan koira se on. Syntetisaattori-koira.

Tai sitten kyseessä on jokin neljännen levelin nerojen megavedätys. Että jee, laitetaan levyn kanteen ketun kuva mutta biisiin syntetisaattori-koira. Että sitten indiepoikaset ja -tyttöset kuuntelevat seuraavat tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet meidän mestariteostamme luullen, jotta että kettuhan se siellä haukahtelee. Ja sitten jossain dramaattisessa haastattelussa miehet paljastavat asian oikean laidan ja kaikki indiepoikaset ja -tyttöset ovat ihan että NOOOOOOOOUUUUUUUUUUUU! että mun uskoni neroihin on tiessään, että mua on huijattu, että mitä mää nyt teen tälle mun Indie Fox 4eva -tatuoinnille?

Niin sen täytyy olla. James Blaken ja Bon Iverin kaliiberisille musiikintekijöille ei satu vahingossa virheitä.



Fall Creek Boys Choir on rakennettu emailin välityksellä tänä keväänä. Justin Vernon laulaa, Blake tuottaa. Kokonainen levy Enough Thunder ilmestyy lokakuussa. Biisi menee kirkkaasti vuoden parhaiden joukkoon, ja vastaavalla menolla albumikin (tai ep) menee. Vaikka Anttia varmaan naurattaakin elämänsä loppuun asti tuo feikkikettu.

OK Go esittää Muppet Show Theme Songin (feat. The Muppets), on musiikillisesti aika paska, eikä video ole edes kovin hauska

Miltähän OK Gosta tuntuu? Chicagolaiskokoonpano oli kelpo poprockbändi muutamalla hyvällä biisillä, teki halvalla videon, josta tuli paitsi megaluokan Youtube-hitti, myös esimerkki kaikille muille siitä, mitä mainonnallisia mahdollisuuksia innovatiivisella ja hyvällä idealla varustetulla musiikkivideolla nettimaailmassa on, jäi hauskojen videoidensa vangiksi, teki lisää hauskoja videoita, ja jotenkin näytti menettävän senkin vähän biisienkirjoitustaidon, joka sillä oli. Ja nyt edes videot eivät ole enää niin hauskoja.

Tai joo. Uuden The Muppets -videon loppu on hauska ja saattaa tuntua vielä hauskemmalta silloin, kun itsellä on hysteerishenkinen hihittelyhauska olo, mutta muuten bändin nykytekemistä ympäröi keskinkertaisuus ja väsynyt yrittäminen.

Jos otamme orkesterin ja laitamme sen yhteen Muppettien kanssa, lopputulos on yleensä hyvä, koska peruslähtökohta riitää. Eipä Weezerin Keep Fishinkään nyt varsinainen uusien ideoiden ajatushautomo ollut, mutta kymmenen vuotta sitten ajatus oli tuore (tai ns. nu-tuore) ja yllättävä. OK Go & The Muppets -yhteistyöltä olisi odottanut muutakin kuin lisää sitä samaa. Pientä sekoilua, isompaa sekoilua, tutut hahmot, huutoa, räjähdys. Lisää huutoa. Klassikkobiisi heikosti sovitettuna.

Niin että miltähän OK Gosta tuntuu? Ovatko he tyytyväisiä nykyisiin mainossopimuksiinsa ja hauskoihin videoihinsa ja yhteistyöhönsä Disneyn kanssa ja yhä nuoremmille suunnattuihin tuotteisiinsa ja kohta minimaaliseksi kutistettuun musiikilliseen antiinsa? Elävätkö he onnellista Hollywood-elämää lompakot täynnä rahaa?

Vai ovatko he vain ajautuneet tilanteeseen, jossa heidän on rahan ja maineen puolesta järkevä (ja pakko) olla, vaikka oikeasti he haluaisivat tehdä uransa aikana edes yhden hyvän albumin?

Girls - Honey Bunny

Omigod, omigod, omigod! Uusi biisi Girlsiltä. Nimetty ihan tosi hölmösti Honey Bunnyksi. Jännitys kasvaa.... to the Stopshakehoneygomobile, let's go!

Ei liene mikään salaisuus, että Girls on Antin supersuosikkiorkesteri. Ehkä nykyään vaikuttavista ja levyjä tekevistä bändeistä suosikein. Carolina oli mielestäni viime vuoden paras biisi, Vomit tämän vuoden parhaita ja vielä julkaisematon albumi Father, Son, Holy, Ghost syksyn odotetuin julkaisu.

Honey Bunny lienee taktisesti valittu aurinkoinen popbiisi Vomitin itsesäälin ja alakuloisen toiveikkuuden jälkeen. Soundillisesti kappale seilailee, näkökulmasta riippuen, 60-lukulaisissa beachtunnelmissa tai 70-lukulaisissa purkkapopfiiliksissa, kevyesti, tarttuvasti, hyväntuulisesti ja koukuttavasti. Se ei ole sävelteoksena yhtä massiivisen upea kuin Vomit, mutta hetkessä kiinni olevana poprallina se on tykkiässäkamaa.

13. syyskuuta, baby. 13. syyskuuta. Odotukset sky high. 13. syyskuuta.

jj - You Don't Know How Much It Would Hurt Me If You Said That You Were in Love with Me

Hei muuten! Stopshakehoneygon melko suositun Flow-raportin viimeinen osa on vielä julkaisematta, pääosin siitä syystä, että se on vielä tekemättä. Saattaa olla, että ehdin tehdä sen tänä iltana. Ja saattaa olla, että en. Toivon, että saattaa olla, että ehdin.

Flow'sta tuli mieleen Monsters of Pop, joka järjestetään Tampereella 22.-24. syyskuuta. Jos Flow'n kattaus oli älyttömän hieno, niin kyllä vain on MOPinkin. Ns. kaikkien aikojen hienoin.

Torstaina Klubilla esiintyy muun muassa jj, joka julkaisi juuri uuden biisin. Se on hyvin lo-fi ja sillä on hyvin pitkä nimi.

jj - You Don't Know How Much It Would Hurt Me If You Said That You Were in Love with Me by stopshakehoneygo

Big Troubles - Sad Girls

Kaikki on niin kaunista. Big Troublesin Misery oli yksi heinäkuun riemastuttavimmista kitaravetoisista voimapoppailuista ja nyt bändi on julkaissut jopa vieläkin paremman biisin. Tai ainakin yhtä hyvän. Tai ainakin melkein yhtä hyvän. Tai joo, jos uutuudenviehätyspisteet lasketaan mukaan, niin sitten paremman, mutta ajan kuluessa tasavahvaksi muuttuvan. U know, niin kuin asioilla on tapana mennä.

Brooklyniläispoppoo hallitsee paitsi teenagefanclubmaisen melodisen kitaraääntelyn, myös tarttuvien kertosäkeiden säveltämisen ja loisteliaiden säkeiden kirjoittamisen.

Love is in the air, but I don't care
'cause I don't want to love anymore

Pienimuotoinen nerokkuus pilkistelee.

Big Troubles - Sad Girls by Slumberland Records

Big Troublesin albumi Romantic Comedy ilmestyy 30. elokuuta eli viikon päästä tai siis niin kuin Jussi kommenteissa korjasi, 27. syyskuuta. Slumberland Records julkaisee.

Regina - Unessa (uusi biisi)

Yea yea yea! Viikko alkaa hienosti Reginan uudella biisillä. Nyt on vuorossa Soita mulle -albumin kolmas single Unessa. Ja ei kai kukaan huonoa kappaletta odottanutkaan?

Biisi on kesän keikoilta tuttu tunnelmointi, joka ei ole yhtä popmaisen tarttuva kuin Jos et sä soita tai Haluan sinut, mutta kuitenkin samalla tavalla kaikuisasti kitaravetoinen, kevyt ja leijuvuudessaan ihastuttava. Poppareilla lienee tosin jälleen suuria vaikeuksia saada selvää Iisan laulamista sanoista. Paitsi siitä päähän soimaan jäävästä Mun oma, mun oma -kohdasta.

Soita mulle ilmestyy 7. syyskuuta. Johanna Kustannus julkaisee. Levystä on tulossa ns. huge & mega & kowa & tykkiässä. Unessa on kuultavissa Soundcloudissa tai tästä alta.

[Flash 9 is required to listen to audio.]

Still Corners - Cuckoo (video)

Hello ev'ryboooody! Miksi minä en ole koskaan kuunnellut Still Cornersia? Olisiko pitänyt? Ovatko ns. kaikki muut kuunnelleet Still Cornersia? Onko Tessa Murray kaikkien muidenkin mielestä jotenkin vangitsevan näköinen ja oloinen beibi? Tekeeko kaikkien muidenkin mielestä Greg Hughes hyviä joskaan ei perin omalaatuisia biisejä? Onko kaikkien muidenkin mielestä Still Cornersin soundi ajassa oivallisesti kiinni olevaa joskaan ei perin omalaatuista indiekaiuttelua?

Onko tämä cinemaanista musiikkia? Voiko musiikki olla cinemaanista? Mitä cinemaaninen tarkoittaa? Onko Hughesin tarina I was on a train that was going to London Bridge. But for some reason it went to this other stop. And I got out, and this other person got out. It was Tessa. kaksikon kohtaamisesta romanttinen, cinemaaninen vai epäuskottava ja semisti kitch?

Onko Still Cornesin 11. lokakuuta julkaistava debyyttialbumi Creatures of an Hour odotettu kaikkien muidenkin talouksissa?



Facebookissa vaikka lisää. edit. Ja Soundcloudista download, baby!

Radiohead - From The Basement (full stream)

Radiohead on niin loistava livebändi, että se on välillä jopa hieman kiusallista. Ainakin kaikille niille, jotka äänittävät, leikkaavat, liimaavat, vääntelevät nappeja, korjaavat virheitä, nauhoittavat uusia ottoja ja käyttävät päiväkausia miksaukseen, masterointiin ja uudelleenmasterointiin.

Radioheadin musiikista ei tarvitse pitää, mutta jo soundi- ja soittopoliittisena asiana From The Basement on komea voimanosoitus. The King of Limbs -albumin kappaleet soivat livenä niin orgaanisesti ja pehmeästi, että panee ajattelemaan, miksi bändi ei tee albujemaan tällä metodilla. Poissa on ajoittainen kylmyys, turhat pling-plong-kudelmat ja välillä liikaa itseään toistavat soundilliset tutkimusretket. Rytmiikka, tarkkuus ja omaleimaisuus ovat tallella.

Ja Thom Yorken thomyorke-tanssi.



From The Basement on kuultavissa & nähtävissä rajoitetun ajan. Kannattaa ottaa talteen, jos osaa ja haluaa.

Last Tango in Flow Festival (osa 5)

Tähän asti tapahtunutta: Antti on selviytynyt apinoiden hyökkäyksestä ja nähnyt tukun loistavia keikkoja. The Dø on onnistunut Mustassa teltassa ja MC Taakibörsta Open Source Stagella, mutta Iron & Winen musiikki ei ole vienyt Anttia mukanaan. Festivaalialue alkaa olla täynnä ihmisiä, joista noin joka toinen näyttää pitävän Tea Khalifaa vääränä valintana tapahtumaa juontamaan. Antti on matkalla Nokia Blue Tentiin, jossa Janelle Monáe on juuri aloittamassa.

Rakastan tärkeitä konsertteja edeltävää hytinää. Kun hyväksi tiedetty artisti tai bändi on aloittamassa, yleisön jännittyneen odotuksen voi aistia. En tiedä johtuuko se puheensorinan laadusta, hermostuneesta liikehdinnästä vai siellä täällä puhkeavista taputuskonserteista, mutta jokainen kyseisen tunnelman kokenut tietää mistä puhun. Se on poikkeuksellinen.

Nokia Blue Tentin tunnelma oli kuuma ennen Janelle Monáen keikkaa. Ihmiset alkoivat olla sopivasti päissään, tummunut ilta oli ehtinyt paljastaa Flow'n valaistuksen upeat kasvot ja oivalliset bändit olivat nostaneet ihmisten mielialan kattoon. Kaikki oli kohdallaan.

Valot himmenivät. Lavalle asteli frakkiin, silinteriin ja valkoisiin käsineisiin sonnustautunut pitkänhuiskea mies, joka alkoi itsetietoisesti huudattaa yleisöä. MAKE... SOME... NOOOOOOOISE! Are you ready to have a good time? Will you help me to bring Ms. Monáe to the stage? When I say Janelle, I want you all to screeeeaam Monáe. Can you do that? I DON'T BELIEVE YOU! CAN YOU DO THAT? JANELLE! MONAE! LOUDER! JANELLE!! MONAAEE!! LOUDEEEEERRR!!! JANEELLLLEE!!!! MONAAAEEEEEE!!!!!!!

Screeneille alettiin heijastaa liikkuvia, James Bond -elokuvien tyylillä tehtyjä ihmisten siluetteja. Taustalla soineiden viulujen ääni voimistui. Musiikki aaltoili sinfoniallisen uhkaavasta fantasioivan kautta kohti räjähtävää afrobeatia, jonka päälle naisääni alkoi räpätä. Bändin lisäksi lavalle oli astellut kolme valtaviin kaapuihin pukeutunutta hahmoa, jotka ryhtyivät tanssimaan musiikin tahdissa. Kappaleen puolessa välissä valot pyyhkäisivät lavan eloon, keskimmäisenä hahmona liikehtinyt Monáe paljasti itsensä kaavun alta ja yleisö sekosi lopullisesti.

En ole luultavasti ikinä, koskaan, missään, nähnyt niin mielipuolisen upeasti groovaavaa yhtyettä kuin nyt näin. 12-13-jäseninen orkesteri soitti, tanssi, riehui ja svengasi niin hillittömästi, että pelkästä katsomisesta pääsi stratosfäärisiin korkeuksiin. Soundi oli täydellinen. Rytmiikka kuin toiselta planeetalta. Taustakuorot taivaalliset. Kitaristi kuin aivosähköiskun saanut soul demi-god. Ja Monáe keulakuvana uskomattoman vangitseva. Kun parinkymmenen minuutin tykityksen jälkeen bändi loihti ilmoille Jackson 5:n I Want You Backin ensimmäiset tahdit, tuntui kuin koko monituhatpäinen yleisö olisi saanut yhtä aikaa musiikillisen orgasmin.

-------neljänkymmenen minuutin päästä

Yksi apinoista riuhtaisi Khalifan taustascreeniä päin samalla kun yli kaksikymmentä eläintä syöksyi yleisön sekaan. Kukaan ei näyttänyt aluksi tajuavan mitä oli tapahtumassa, sillä lavan edestä alkaneet avunhuudot sekoittuivat osaksi ihmisten ekstaattista encore-mylvintää.

Tilanne muuttui, kun lavalle jääneet tappaja-apinat latasivat pumppuhaulikkonsa ja alkoivat tulittaa teltan pystytysrakenteita. Osa pedoista ryhtyi paiskomaan lavalla olleita soittimia yleisön sekaan. Valot sammuivat. Apinoilla oli selvästi huumorintajua, sillä äänentoistolaitteisto alkoi tykittää ns. kaakkovolumella Young Fresh Fellowsin kappaletta Gorilla Time! Teltassa puhkesi paniikki.

kaksikymmentä minuuttia aikaisemmin-------------

Myös Monáen keikan loppulaulatus oli hurmoksellinen. Laulaja kiipesi alas yleisön joukkoon, orkesterin jäsenet kaatuivat makuulleen soittimiensa kanssa ja hetken aikaa teltan taka-osaan ei näkynyt muuta kuin tyhjä lava ja epätoivoisesti Monáeta etsivien kameroiden screeneille heijastama kuva. Perinteinen nananaanananaaananaaa-vuorolaulelu alkoi valtavalla voimalla, hiljeni hallitusti pienemmäksi ja pienemmäksi ja alkoi jälleen kasvaa, kun ihmisten seassa tanssinut Monáe kiipesi takaisin lavalle. Kaboooom. Räjähdys. Supernova. Kuin yhteisestä käskystä bändiläiset loikkasivat pystyyn ja lähdivät loppukiihdytykseen. Osa soittajista alkoi heitellä toisiaan akrobaattisen näköisesti selkiensä yli, yhä samassa tiukassa groovessa pysyen. Monáe huudatti yleisöä kuin hänen elämänsä olisi ollut siitä kiinni. Bändin ääni kasvoi ja kasvoi valtavaan loppurymistelyyn. Teltta oli täynnä valoa, ääntä, tanssivia ihmisiä ja ilmassa heiluvia käsiä. Orkesterin viimeinen isku peittyi tuhansien ihmisten riemukkaaseen huutoon.

Nokia Blue Tentia juontanut Tea Khalifa juoksi lavalle.

- Ei jumalauta! Näin se homma hoidetaan! Vielä kerran valtavat aplodit, Janelle Moná.....

(Jatkuu vielä kerran seuraavassa numerossa.)

Ville Leinonen (feat. Paula Vesala) - Ensimmäistä kertaa

[Avautuminen]
Oh well. Antti päivittää blogiaan nykyään lähinnä öisin, koska tietyt osat Bloggerista näyttävät toimivan vain silloin. Ja tietyt osat eivät silloinkaan. Ja kuin sattuman iskusta tietyt osat Facebookista näyttävät toimivan paremmin öisin kuin esimerkiksi iltapäivällä, jolloin mikään Antin profiilin osa ei toiminut. Niin että ei kai tässä sit sen kummempaa. Toimimaton teknologia on Antin ainoa vihollinen. Helkkari kun ovat ilmaisia, niin ei oikein voi liittymääkään irtisanoa.

Joka tapauksessa, teknisten ongelmien (ja Antin muiden kiireiden) takia suuri Flow Festival -saaga ei saanutkaan perjantaina päätöstään. Toivottavasti lauantaina saa. Ja toivottavasti tuo oikean palkin Popular right now -widget alkaisi taas toimia.
[/Avautuminen]

Ville Leinonen on artisti, joka ansaitsisi huomattavasti järkevämpiä lauseita biisiensä kylkeen kuin mitä Antti on pystynyt hänelle tarjoamaan. Varsinkin kun kyseessä on henkilö, jota olen aidosti ja oikeasti fanittanut 2000-luvun alussa, ja erityisesti, kun tuon ajan jälkeen taisin aikuistua juuri sen tarvittavan määrän, etten enää taivu tyylipuhtaaseen fanitukseen. (Arvostukseen, diggailuun, innostumiseen, hehkutukseen ja huumaantumiseen kylläkin.)

Leinonen sanoi aikanaan iskelmäcovereita sisältäneen Hei!-albuminsa haastattelussa, että jos tämä levy ei nyt lähde myymään, hän palaa juurilleen, kokeellista ja avantgardistista musiikkia tekemään. Ei lähtenyt ja Ville palasi. Puolitoista vuotta sitten ilmestynyt Majakanvartijan uni oli hyvin leinosmainen julkaisu, mutta ei missään mielessä helppo tai jokaisen makuun sopiva. Eikä näytä 7. syyskuuta julkaistava Auringonsäde/Pommisuoja -albumikaan olevan.

Fonalin julkaiseman levyn ensimmäinen maistiainen Ensimmäistä kertaa tarjoaa akustista kitarointia, synakihinää, urkunuotteja, hyönteisvauvan & kukkaniityn, Paula Vesalan ja Villen itsensä. Äänet liukuvat kuulokkeesta toiseen, makuuhuoneen oloinen tila on läsnä, laulusoundi on paljaampi kuin mikään ja tuotanto todella pelkistettyä.

Olen liikkunut musiikkimaultani kauemmaksi siitä materiaalista, jota Leinonen nykyään tekee. En epäile sekuntiakaan Villen vilpittömyyttä tai omistautumista asialleen, mutta välillä minun on vaikea päästä sisälle hänen säveltaiteeseensa. Majakanvartijan uni vei mennessään kokonaisuutena. Toivottavasti Auringonsäde/Pommisuojakin vie.

Ville Leinonen: Ensimmäistä Kertaa by Fonal Records

French Films - This Dead Town (new song)

No johan on hieno ilta! Legendaarista jalkapallomenestystä, henkilökohtaisia onnistumisia, iPadille käännetty pc-klassikko Death Rally kohta pelattu läpi ja uusi biisi French Filmsiltä. Asiat ovat oikein hyvin.

This Dead Town avaa 21. syyskuuta julkaistavan Imaginary Future -albumin komeasti. Tanssittavuudessaan ja tarttuvuudessaan se ei ole aivan Convictin veroinen, mutta kappaleessa on tiettyä singalong-potentiaalia ja stomp-your-feetmaisuutta, jotka tekevät siitä ns. kutkuttavan tapauksen. Viimeistään kertosäkeen kuoro nostaa biisin letkeään lentoon.

Joskus aikanaan French Filmsin kohdalla olisi ehkä mainittu The Strokes, nykyään melkein aina The Drums ja tulevaisuudessa ehkä jokin muu bändi. Omaan korvaani orkesteri on silti aina kuulostanut yksinkertaisesti ajattoman loistavalta indierockilta tarttuvilla melodioilla, hauskoilla lyyrisillä heitoilla ja innostusta nostattavalla hengellä varustettuna. French Films kuuluu niihin orkestereihin, jotka käyttävät musiikissaan näennäisen kuluneita elementtejä, mutta onnistuvat siitä huolimatta kuulostamaan tuoreilta ja aikaa kestäviltä. Tyylipuhdas diy-asenne (bändi on tuottanut, äänittänyt ja miksannut albuminsa itse) ei ainakaan vähennä innostusta.

French Films on Suomen parhaita bändejä ja Imaginary Future syksyn kovimpia tapauksia.

This Dead Townin voi kuunnella Stupido-Shopin Soundcloud-sivulla tai tästä alta.

Last Tango in Flow Festival (osa 4)

Tähän asti tapahtunutta: Tappaja-apinoiden hyökkäys on pilannut Antin timantinkovan festivaalifiiliksen Flow'n päälavan backstagella. Hyökkäys on saatu taltutettua, mutta ei ilman vahinkoja. Lykke Lin pää on osunut juustopöytään, minkä takia hänen esiintymisensä on ollut pakko peruuttaa. Peruutuksen todellisesta syystä on vaiettu. Antti on matkalla Mustaan telttaan The Døn keikalle taskussaan kolmesataa drinkkilippua.

Kun pääsin sisälle Black Tentiin, juontaja (en tuntenut) oli juuri hehkuttamassa The Døta lavalle. Teltta alkoi olla ääriään myöten täynnä ja yleisö kaikkiaan hyvin vastaanottavaista. Nokia Blue Tentissa tilanne oli ollut muutamaankin otteeseen täysin toinen, kun läpi viikonlopun jyrkkää kritiikkiä osakseen saanut Tea Khalifa oli takellellut Wikipediasta kopioimiensa faktanpalasten kanssa bändejä sisään juontaessaan.

Jälkikäteen ajatellen saattaisi olla helppo tuomita Khalifaa haukkuneet ihmiset entry level elitisteiksi tai vaaleanpunaisiksi pikkusnobeiksi, jotka eivät millään huoli omiin porukoihinsa genren ulkopuolista, vieläpä suht tunnettua juontajaa. Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Khalifan juonnot olivat tämän tästä todella vaivaannuttavia. Siis very very much todella. Reginan kohdalla hän unohti Haluan sinut -biisin nimen, jäätyi pariksi sekunniksi ja joutui kaivamaan nimen paperiensa joukosta. Pains of Being Pure at Heartista hän kertoi sanasta sanaan Wikipedian ensimmäiset lauseet yhtyeen nimen synnystä. Huudatukset ja fiilistelyt olivat ns. off beat yleisön kanssa, kun tuntui siltä, ettei Khalifa ollut koskaan kuullut yhdestäkään sisälle juontamastaan bändistä. Hänen valoisa olemuksensa ja lähtökohtaisesti itsevarma tapansa esiintyä eivät korjanneet asiaa.

The Dø sen sijaan hoiti hommansa erinomaisesti. Olin jostain syystä odottanut sympaatisenletkeää popgroovailua, mutta orkesteri tarjosikin sovituksellisesti ja soundillisesti suunnasta toiseen syöksyilevää, hetkittäin jopa avantgardistisiin ääniin innostunutta rytmimusiikkia. Bändin suurimmat hitit rytmittivät orkesterin jopa hillitöntä paiskomista, Olivia Merilahti tanssahteli ihastuttavasti punaisessa hameessaan ja Dan Levy piti homman kasassa viileällä mutta ei etäisellä olemuksellaan. Kun Too Insistentin ensimmäiset sävelet täyttivät teltan, koin festivaalien ensimmäiset kokovartaloväristykset. On My Shoulders kirvoitti luonnollisesti suurimmat huokaukset, hurraukset ja suosionosoitukset yleisöltä. Koska kuitenkin halusin nähdä sekä osan Iron & Winesta että MC Taakibörstan reunionista, jätin The Døn keikan kesken. Se joko oli tai ei ollut järkevä ratkaisu.

Tuskin minkään muun bändin keikka jakoi niin paljon mielipiteitä tämän vuoden Flow'ssa kuin Iron & Winen. Joidenkin mielestä orkesteri oli taivaallisen hyvä, jotkut pitivät bändiä loistavana mutta yleisöä asiantuntemattomana, ja joidenkin mielestä yhtye oli yksinkertaisesti tylsä tai ainakin väärässä paikassa päälavalla. Saatan kuulua viimeiseen ryhmään. Vajaan puolen tunnin vahvasta yrittämisestä huolimatta en mitenkään päässyt sisälle orkesterin musiikkiin. Nopean analyysini mukaan bändin säveltaide ei uppoaisi ilman musiikillisia pohjia - jos omisti Samuel Beamin kynäilemiä julkaisuja kaikki olisi kunnossa, mutta kun en omistanut, jäin ulkopuolelle.

Päätin siirtyä Open Source Stagen alueelle MC Taagibörstaa odottamaan. Se sekä oli että ei ollut järkevää, sillä pääsin kyllä lähelle lavaa, mutta hyvin nopeasti paikka oli niin täysi, että liikkuminen mihinkään suuntaan oli mahdotonta. Lisäksi satuin vahvoissa pöllyissä olevien nuorten miesten keskelle kuuntelemaan heidän epäselviä machoilujaan naisista, rapista, Flow'sta ja keskitason sekoilusta. Vielä kun tiesin, etteivät Davo, Edu Kehäkettu ja Setä Koponen nousisi lavalle ennen yhdeksää (Iron & Winen pidennetyn setin vuoksi), tilanne ei ollut maailman hilpein. Tietoliikenneyhteydet olivat pykineet koko iltapäivän ajan, enkä päässyt nettiinkään twitteröimään tai muuta mukavaa harrastamaan. Kaljaakaan ei ollut, ja lisäksi iso osa yleisöstä luuli kokoonpanon viivyttävän aloitustaan tahallaan, mikä johti lopulta rytmikkääseen haistakaa v***u -huuteluun.

Ajattelin, että nyt olisi apinoilla töitä.

Kun MC Taakibörstan keikka viimein alkoi, kaikki muuttui paremmaksi. Miesten flow, rytmiikka tai yhteispeli ei tosin ollut veitsenterävää, mutta toisaalta ei tarvinnutkaan olla. Olin jopa hieman ihmeissäni siitä, kuinka hyvin yleisö osasi kymmenen vuotta vanhojen biisien sanat ulkoa. Kädet heiluivat, hauskat rivoudet lensivät, ihmiset hymyilivät. Kiitin itseäni hyvästä paikasta lavaan nähden ja 195 cm mitastani. Näin kaiken, kuulin kaiken. Enkä ole edes fani.

Tunnistamistani kappaleista riemullisimpaan fiilikseen juhlakansan nostivat Taakibörsta-klassikot PA 2001, Riskei on otettava ja Edun yleisönlaulatus Loota kii. Koska en ole millään tavalla skenessä sisällä, en osaa arvioida keikkaa verrattuna muihin vastaaviin, mutta miehet vetivät homman kotiin jo pelkällä lavakarismalla ja hauskoilla jutuilla. Otin keikasta videokuvaakin, mutta klipit ovat vielä puhelimessani.

Ilta oli jo alkanut tummua, kun yhtye lopetti. Olin koko päivän yrittänyt tavoitella muutamaa kaveriani, muun muassa Mäntysaaren Jussia ja Hietalan Anttia, ja sain viimein tekstitse yhteyden Jussiin. Hän oli menossa Nokia Blue Tentille Janelle Monáeta katsomaan. Päätin tehdä samoin, enkä tiennyt vielä mitään verilöylystä, joka keikan jälkeen puhkeaisi.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

The Rapture - In The Grace of Your Love (DFA's White Out full album stream)

The Rapturen tapa teasata julkaisujaan on aika hyvä. Musiikki soimaan ja videokamera pyörimään. Ja vielä livestream superfaneille. Ja mahdollisuus jälkikuunteluun tavallisille faneille, ei tosin kaikkein käytännöllisimmässä muodossa, mutta silti.

Oliko se nyt eilen vai toissapäivänä, kun levy-yhtiö DFA järjesti White Out Sessions -nimellä tapahtuman, jossa The Rapturen uusi albumi In The Grace of Your Love soitettiin alusta loppuun. Vähän samaa taktiikkaa käytettiin kesäkuussa avaussinkku How Deep Is Yout Loven kanssa. Nyt tosin äänenlaatu on parempi.

Video alkaa 6-7 minuutin mittaisella puheensorinalla, minkä jälkeen jostain syystä soimaan laitetaan The Rapturen taivaallisen hyvän Echoes-debyytin avausbiisi Olio. Ja kun biisi loppuu ja innokas fani luulee vihdoin pääsevänsä itse asiaan, seuraa samaisen levyn partyanthem House of Jealous Lovers. Ja juuri kun kaikki toivo on mennyt, uuden albumin avausbiisi Sail Away saapuu pelastamaan päivän (noin ajassa 16.30). Ja sitten alkaakin kohtuullinen tykitys.

The Rapture on tehnyt vuoden kovimman comebackin.

In The Grace Of Your Love
01. Sail Away
02. Miss You
03. Blue Bird
04. Come Back To Me
05. In the Grace of Your Love
06. Never Gonna Die Again
07. Roller Coaster
08. Children
09. Can You Find A Way?
10. How Deep Is Your Love?
11. It Takes Time To Be A Man

edit. Alkuperäinen video poistettiin ja tilalle laitettiin kätsämpi versio. Yeah!

Last Tango in Flow Festival (osa 3)

Tähän asti tapahtunutta: Antti on katsastanut muutaman bändin, juonut kalliin oluen, nähnyt yhden tavanomaisesti käyttäytyneen apinan ja päässyt erinomaisiin Flow-fiiliksiin, vielä ilman alkoholia. Antti on matkalla päälavan taakse Lykke Litä haastattelemaan. Kello lähestyy seitsemää lauantai-iltana.

Backstage-alueet ovat perinteisesti samanlaisia jokaisella festivaalilla. Paikalla lorvii bändiläisiä, median edustajia, levy-yhtiön tyyppejä ja jonkin verran henkilökuntaa ja turvamiehiä. Festivaalin koosta ja laadusta riippuen tarjolla on ruokaa muovikääresämpylöistä hedelmiin, sipseihin, karkkeihin, juustoihin tai jopa lämpimiin aterioihin. Yleensä esiintyjille on varattu kaljaa, viiniä ja väkevämpiä juomia, jälkimmäisiä lähinnä nimekkäille artisteille. Joskus backstagella on oma baaripiste, josta voi ostaa joko hieman alennettuun tai (nykyään) täyteen hintaan mitä haluaa. Median edustajia ei ole enää tapana juottaa humalaan, vaan usein vip- ja kutsuvieraille on varattu omat erilliset korruptiotilat joko bäkkärialueen kyljestä tai jostain kokonaan toisesta paikasta.

Flow'n backstage ei tehnyt poikkeusta, sillä erotuksella, että se oli Flow'n backstage. Kaikki oli vähän tyylikkäämpää, vähän siistimpää, vähän laadukkaampaa ja vähän sivistyneempää. Minulla ei tosin ollut pienintäkään harhaluuloa siitä, etteikö meno muuttuisi yön pikkutunteina aivan samanlaiseksi känniördäämiseksi kuin kaikkialla muuallakin, mutta vielä illalla ihmiset muistivat, mistä festivaalista oli kyse.

Tunsin LL Recordingsin tuottajan Björn Yttlingin ulkonäöltä ja vinkkasin hänelle olevani valmis haastatteluun. Paiskasimme kättä, vaihdoimme muutaman vitsin ja hän kävi hakemassa Lykke Lin paikalle.

En ollut aikaisemmin tavannut eksentriseksi kuvailtua taiteilijaa, mutta ainakin nyt hän näytti olevan oikein hyvällä tuulella. Keskustelimme tavanomaisista asioita, kuten Pohjoismaiden lyhyestä kesästä, levyn äänittämisestä Los Angelesissa, kotieläimistä (Lykke on kissanaisia), Elviksestä (pääsin esittämään lempi-ironisen kysymykseni Do you think Elvis was talented?), kauneudenhoidosta (hän kaivoi käsilaukustaan L'Orealin hiuslakkapullon, kehui sen taivaisiin ja antoi sen minulle lahjaksi, jotta saisin kokea tuotteen tarjoaman säihkyvän lopputuloksen), jumppavinkeistä (Lykken mielestä jokaisen pitäisi kokeilla kahvakuulaa), Lykken miesmausta (tumma ja tulinen, vähän hassunkurinen), sisustuksesta (kuoliaaksi vaiettu pyökki on kuulemma tekemässä Tukholmassa vahvaa comebackia) ja niin edelleen.

Minulla kesti kauan tajuta, mistä äkkiä alkanut huuto johtui. Olin juuri esittämässä toista lempikysymystäni What do you think of my ironic t-shirt?, kun pääni ohi lennähti kaksi pulloa Billecart-Salmon Brut Réserveä. Näin nopeiden karvaisten eläinten singahtelevan ympäri backstagea. Tapahtumat alkoivat vilistä silmissäni.

Universalin tiedottaja Satu Snellman paiskattiin päin hummeriallasta. Kahden turvamiehen päät iskettiin yhteen ja heidät kipattiin yhdellä liikkeellä pukuhuoneena toimineeseen konttiin. Jo Stancen rumpali Teppo Mäkynen kaadettiin maahan ja häntä alettiin moukaroida grillatuilla turskavartailla. Oviaukon edessä ollut telttamainen pikkukatos kaadettiin ja minulle tuntemattomia ihmisiä alettiin kääriä kankaan sisään. Ilmassa singahteli lautasia, tuoppeja, veitsiä, kiviä, pöydänjalkoja ja teltan painoina toimineita betonimöhkäleitä. Lykke Li tempaistiin vierestäni pää edellä juustopöytää päin. Yksi apinoista tarttui käsivarteeni ja viskasi minut nopealla liikkellä Bajamajoja kohti.

En tiedä, mitä seuraavan viiden minuutin aikana tapahtui. Mielessäni on vain joitakin sumuisia katkelmia, kuin diakuvia tai vanhasta filmikelasta irti leikattuja muutaman sentin palasia. Pöytä. Hiuslakka. Sytkäri. Liekinheitin. Karjuntaa. Ikenet. Tulta. Turkki. Liekkejä. Heilahdus. Kipua. Hyppy. Huutoa. Isku. Lisää liekkejä. Ulinaa. Kaaos. Musta hahmo. Hiljaisuus.

Istuin vasen käsi verta vuotaen puoliksi hajonneen penkin päässä, kun Flow'n taiteellinen johtaja Tuomas Kallio istahti viereeni. Hän laittoi käteeni kolmesataa drinkkilippua ja pyysi kohteliaasti, etten sitten puhuisi tästä mitään, kenellekään, koskaan. Festivaaleja ei yhden tappaja-apinoiden masinoiman hyökkäyksen vuoksi peruutettaisi. Hän kirjoittaisi lyhyen ja vähäsanaisen tiedotteen Lykke Lin keikan peruuntumisesta, Iron & Wine soittaisi puoli tuntia pidempään ja kaikki jatkuisi suunnitellusti. Nyökkäilin hänen sanoilleen ja kysyin, saisinko mahdollisesti muutaman ruokalipunkin, kun alkoi tuo taistelu elämästä ja kuolemasta vähän hiukoa.

Juuri saamamme tiedon mukaan Lykke Li on peruuttanut lauantaisen esiintymisensä äkillisen sairaustapauksen vuoksi. Koska peruutus tapahtui juuri, korvaavaa esiintyjää ei ole, mutta Iron & Wine soittaa alkuperäisaikataulua pitempään. (Flow Festivalin nettisivut, 13.8.2011)

Hoipuin hihittelynsekaisen hysterian vallassa kohti Black Tentia, jossa The Dø oli juuri aloittamassa.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Aves - You, Lucid (teaser)

Eräs kaverini väitti kerran, ettei mistään biisistä voi saada otetta kuuntelemalla sitä noin kahtakymmentä sekuntia jotenkin puolittain sivukorvalla. Hän oli nähnyt operointitapani, jossa heittelen uusia biisejä nettiselaimesta stereoiden kautta huoneeseen, fiilistelen hetken, päätän jotakin perusteellista, ehkä lausun jonkin kuvailevan sanan ja joko lisään sen suosikkeihini tai olen lisäämättä. Hän piti toimintaani totaalisen satunnaisena ja epäreiluna.

Väittelimme hetken aikaa aiheesta, mutta emme päässeet tyydyttävään lopputulokseen. Tai minä pääsin, hän ei.

Olen varma, että Avesin teaserissä soiva biisi on todella upea myös kokonaisena. Olin siitä varma jo kymmenen sekunnin kohdalla, eli puolivälissä. Supervarma. Biisin groove on kohdallaan, soundi samalla tavalla lush kuin aikaisemmin julkaistussa biisissä Shoreline, ehkä jopa vähän enemmän, punchline/hook kohdallaan, synapomputus ja harpulta kuulostavat korkeat äänet kauniita ja kokonaisuus tyylikäs. Ei vuoda mistään.

Stereotype Helsingin julkaisema video on nimetty September 1st:ksi, mikä tarkoittaa luonnollisesti jotain. Onko You, Lucid kokonainen albumi vai ep vai sinkku vai video vai lyhytelokuva vai jokin muu, en tiedä. Toivottavasti albumi.

Ja toivottavasti teaserin biisi on siinä kokonaan.



Soundcloud, Facebook, Bandcamp, Tumblr.

Fucked Up - The Other Shoe (video)

Fucked Upin David Comes to Life on vuoden komeimpia albumeita ja Queen of Hearts hienoimpia biisejä. Ja itse asiassa Queen of Heartsin video vuoden parhaita videoita. Niin että rima on bändillä aika korkealla kaiken uuden materiaalin kanssa.

Albumilta on julkaistu miljoona digisingleä, mutta käsittääkseni vain kaksi videota. The Other Shoen kohdalla on päätetty seurata albumin juonta, toisin kuin ensimmäisessä videossa. Kolmiodraamaa käsitellään. Huonosti käy. Yhtyekin on kuvissa.

Näitä saisi tulla enemmänkin.

Last Tango in Flow Festival (osa 2)

Tähän asti sattunutta: Antti on taiteillut äänensä hunningolle ja energiavarastonsa pelkille höyryille Naantalissa ja saapunut Flow'hun lauantaina iltapäivällä. Antti on harhaillut ympäri aluetta ja katsastanut kaksi bändiä, joista on pitänyt molemmista. Antin ammatillis-henkinen kompetenssi ei ole huipussaan, mutta fiilispohjainen olotaso on korkea. Antti ei vielä tiedä apinoiden tulevasta hyökkäyksestä mitään.

Tappaja-apina oli kuin kuka tahansa muukin festivaalivieras. Se seisoskeli päälavalta katsottuna etuoikealla sijaitsevalla kalja-alueella, poltteli tupakkaa ja siemaili seitsemän euron Heinekeniaan itsetietoinen virne huulillaan. Yllään sillä oli punaiset housut, tennarit (from the future!) ja peruslevelin Ray Banit. Otuksen t-paidassa oli teksti Kill the hipsters, jota vielä tuolloin luulin ironiseksi.

Itse asiassa eläin sopi yleisön sekaan oivallisesti. Toisin kuin useat Flow'ssa koskaan käymättömät henkilöt luulevat, festivaali ei ole sataprosenttisen übertyylikästä tykistystä, vaan ihmiset näyttävät samalla tavalla oman genrensä mukaisilta kuin muidenkin tiettyyn musiikkityyliin keskittyvien festarien kävijät. Heavy-festivaaleilla pukeudutaan mustaan, hip hop -festareilla löysään, indie-tapahtumissa kireään ja/tai suunnitellusti leikattuun. Aika helppoa. Toki Flow'n kävijäkunnasta osa yrittää paljon, mikä johtaa sekä onnistumisiin että ohilyönteihin.

Olin kiinnostuneempi Pains of Being Pure at Heartista kuin apinasta, joten jatkoin matkaani portaita ylös festivaalin uudelle alueelle. Tunnelma alkoi olla parhaimmillaan. Aurinko paistoi, alue ei vielä ollut täyteen tuupattu, jonot olivat lyhyitä, New York Ninjan ruoka loistavaa ja kaiken lisäksi kaksi nuorta miestä/poikaa tunnisti minut ulkonäöltä ja tuli kehumaan Stopshakehoneygota. Yritin vastata kokemuksen syvällä rintaäänellä Kiitos, mutta koska olin kadottanut ison osan äänestäni Naantaliin, puhe tuli suustani ulos sarjakuvamaisen humoristisena hinkumisena. Ajattelin, että jopa on erinomaista. Päätin poikien lähdettyä humblebragata asiasta Facebookiin. Humblebragasin. Tai okei, humorbragasin. Perusväistö.

Pains of Being Pure at Heart soitti ehkä toista biisiään, kun kävelin sisälle telttaan. Vaikka Nokia Blue Tent alkoi näyttää suht täydeltä, se oli ns. väljästi täysi, joten lavan lähelle pääsi kävelemään ilman suurempia tuuppimisia tai anteeksipyyntöjä. Taisin päästä keikkafiilikseen suurin piirtein samaan aikaan bändin kanssa, hittibiisin Heart in Your Hearbreak kajahtaessa ilmoille. Siitä eteenpäin esiintymisen meno & meininki oli hyvän ja huikean vuorottelua.

Pains of Being Pure at Heartia ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa omaperäiseksi tai taitavaksi bändiksi, mutta helkkarin telkkarit, kuinka vahvaa orkesterin biisimateriaali onkaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun on päässyt keikkahurmoksen laineelle surffaamaan. Ensimmäisellä albumilla hieman leudosti soitetut poppailutkin kasvoivat Flow'n lavalla todellisiksi pomputusanthemeiksi orkesterin äänivallin nostattamina. Varsinkin Young Adult Friction jytäsi tajuttoman hienosti. Aloin olla todella, todella, todella hyvällä mielellä kaikesta ympärilläni tapahtuvasta.

--------tunnin päästä

Ensimmäinen hyökkäys alkoi yllättäen. Neljä apinaa oli kiivennyt vaivihkaa turva-aidan yli päälavan backstage-alueelle ja nyt, kuin yhteisestä käskystä, he kävivät ihmisten kimppuun. Aluksi eläimet alkoivat kaadella pöytiä ja heitellä henkilökuntaan kuuluvia jokaisella löytämällään nyrkkiä isommalla esineellä. Esiintyjiä yritettiin repiä hiuksista varastokoppeihin, ilmeisesti lukittaviksi. Yksi apinoista loikkasi catering-auton päälle ja alkoi karjua ohjeita muille eläimille. Katselin turpajuhlaa tajuamatta, mitä oli tapahtumassa.

Kaksi otusta tarttui kiinni Lykke Lin hauraaseen olemukseen ja paiskasi tämän vierestäni viiden metrin matkan juustopöytää päin. Näin kuinka hervottomasti hänen päänsä nytkähti osuessaan valkoiseksi maalattuun vanerilevyyn, mutta en ehtinyt jäädä suremaan tapahtunutta, kun joku tarttui jalkaani ja kiskaisi minut yhdellä vedolla Bajamajoja kohti. Onnistuin jatkamaan liikettäni ja loikkaamaan kaatuneen pöydän taakse suojaan. Haparoin laukustani Lykke Lin minulle antaman hiuslakkapullon, kaivoin sytkärin taskustani ja hyökkäsin huutaen apinoita kohti. 6-1, 6-1, 6-1!

tuntia aikaisemmin-----------------

Kulkiessani päälavan ohi Jo Stance oli jo aloittanut soitantansa. Meininki oli kuin Pori Jazzissa - välitön, letkeä ja sympaattisen groovaava, mutta ei korvaamattoman poikkeuksellinen, musiikillisesti nerokas tai syntisen maaninen. Johanna Försti keikuili kivasti, mutta suurimman vaikutuksen teki uskomattoman pornolla virneellä ja henkilökohtaisella karismalla läpi keikan soittanut rumpali-tuottaja Teppo "Teddy Rok" Mäkynen. Varsinkin setin loppupuolen jamitteluissa tuntui kuin Mäkynen olisi ahmaissut biisien välissä viisi miljoonaa avaruussientä, nostanut supervoimillaan lavan lentoon ja ohjannut nyt sitä hysteerisen innon vallassa kohti tanssivien suklaaleivosten valtakuntaa. Lupaus jostain ammattitaitoista hyvyyttä paremmasta ja tajuntaan lopullisesti jäävästä tulevaisuuden keikasta pilkahteli.

The Dø oli aloittamassa Mustassa teltassa vajaan vartin päästä, mutta muistin, että olin sopinut haastattelun Lykke Lin kanssa päälavan taakse. Lähdin kävelemään paikalle laulajatarta tapaamaan ja ajattelin ehtiä vielä takaisin Black Tentiin ennen kuin The Dø alkaisi soittaa.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Feist - How Come You Never Go There

Näin välihuomautuksena eilen aloittamaani Flow-raporttiin mainittakoon, että Feist julkaisi viikonlopun aikana uuden biisin How Come You Never Go There. Siitä lähtien kun kuulin ensimmäistä kertaa kappaleen nimen, olen ajatellut sen seksuaalista tai ei-seksuaalista merkitystä.

En ole ehtinyt kuunnella sanoja kunnolla, enkä tiedä, mistä biisi kertoo. Tai oikeastaan en ole tahtonut kuunnella niitä, koska silloin oma mielenkiintoinen tulkintani saattaisi mennä pilalle. Niin että oli pakko postata puolivaloisen näkemyksen kanssa, koska en tahdo pilata omaa iloani.

Ja ilon pilaaminen on sosiaalisista teoista alhaisimpia.

How Come You Never Go There by Feist

Last Tango in Flow Festival (osa 1)

Minulla on huonoja uutisia. Flow Festivalin ovat vallanneet valtavat, karvaiset tappaja-apinat. Selvisin juuri ja juuri niiden kynsistä, mutta monet muut eivät olleet yhtä onnekkaita.

Olin paahtanut töitä ja huvituksia Naantalin luonnonkauniissa monen tähden kylpylässä kaksi päivää. Vanha sanonta We work hard, we play hard oli pitänyt osin paikkansa. Olin menettänyt ääneni ja unohtanut lähtiessäni sekä iPadin että kännykän laturit huoneeseen. Olin saattanut unohtaa jotain muutakin, en tiedä.

Tajusin tekemäni virheet vasta bussissa noin puolessa välissä matkalla Helsinkiin. Olin sentään muistanut rahat, lompakon, kännykän, avaimet, lahjaksi saadut Reino-tossut (neljät on, kaikki saatu jostain), poliisipukuisen muumipeikon ja puoli kassillista jotain ihmeellistä paperisilpuksi muuttunutta aineistoa, joka oli jossain vaiheessa vielä koostunut Flow'n aikatauluista, akreditointi-vahvistuksesta, luentomuistiinpanoista, tärkeistä kuiteista, turhista kuiteista ja joistain sellaisista, joiden alkuperästä oli vaikea saada selvää. Minulla oli myös kahdet aurinkolasit ja sikareita, joita en aikonut missään tapauksessa polttaa.

Erinäisten pikkuselkkausten jälkeen (olin unohtaa matkalaukkuni bussiin ja iPadini The Voicen toimitukseen Kaapelitehtaalle etc.) selvisin festivaalialueelle. Ennen sisääntuloa mietin hetken yritänkö smuglata jallupullon mukanani, mutta hylkäsin idean ja jätin pullon matkalaukkuun, jossa se itse asiassa on vieläkin. Kello oli noin kolme lauantai-iltapäivänä (olin siis missannut humpat perjantaina työjuttujen takia).

Ensimmäinen itsestäni johtuva pettymys oli Delay Treesin missaaminen. Olin toivonut ehtiväni paikalle kahden jälkeen, mutta kadotin omaan kohellukseeni noin tunnin. En löytänyt keikan jälkeenkään bändin jäseniä mistään enkä näin ollen saanut ostettua heiltä himoitsemaani Before I Go Go -kasettia. Kuulopuheiden mukaan orkesteri veti mainiosti, mutta Nokia Blue Tentissä ei ollut vielä monta ihmistä mainiostivetoa todistamassa.

Harhailin muutaman minuutin ympäri festivaalialuetta toiveenani törmätä johonkuhun tuttuun. En törmännyt. Saatoin juoda oluen. Saatoin hieman säpsähtää yhdeksän euron hintaa. Saatoin tyyntyä muistaessani kahden euron panttimaksun. Saatoin säpsähtää uudestaan seitsemän euron hintaa. Saatoin ajatella, että tämä päivä vedetään alkoholin suhteen ennemminkin underisti kuin överisti. Saatoin miettiä, että ehkä sittenkin olisi kannattanut smuglata. Lähdin katsomaan Reginaa.

------kahdeksan tunnin kuluttua

Juoksimme kaaoksen keskellä Siniseltä teltalta ruokakojujen ja Cirkon ohitse kohti Champagne Baria ja festivaalin takapiha-aluetta apinat perässämme. Ihmiset törmäilivät toisiinsa ja säntäilivät edessämme kuin vauhkot jänikset. Apinat riuhtoivat ja repivät indie-poloja maahan ja iskivät ahnaasti torahampaansa heidän itujen ja kasvisruoan riuduttamaan ohueen lihaansa. Me onnistuimme väistelemään sekä paniikkiin joutuneita ihmisiä että heistä kiihtyvällä vauhdilla selvää tekeviä petoja.

Shamppanja-baarin edessä kokemamme näky oli lohduton. Kaikki pöydät oli revitty irti ja paiskottu ympäri aluetta. Muutamat tappaja-apinat olivat ilmeisesti saaneet jo tyydytettyä lihanhimonsa ja alkaneet kaataa skumppaa kurkuistaan alas. Yksi eläimistä karjui keuhkojensa pohjasta IT'S MILLER TIME, IT'S MILLER TIME! ja heitteli kuohuviinilaseilla kauhun vallassa pakenevia ihmisiä.

kahdeksan tuntia aikaisemmin----------------

Reginan aloittaessa settiään Siniseen telttaan oli saapunut jo kelpo määrä ihmisiä. Bändi kuulosti huomattavasti paremmalta kuin joitakin viikkoja sitten Tampereen Yo-talolla, jossa orkesterin ääni oli ollut kaikuisen bassoinen. Iisa oli ihana ja Mikot niin effing cooleja, että vain harvat pystyvät olemaan. Varsinkin Iisan jo klassikoksi muodostunut koreografia 1) tanssahtelua 2) pään seksikäs keikautus taaksepäin 3) maaninen & kutsuva & vangitseva katse yleisöön 4) hitaasti leviävä huumaava hymy toimi kuin unelma.

Uuden albumin biiseistä parhaiten taittuivat Haluan sinut, Mustavalkeaa ja se kohta julkaistava uusi sinkku, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Keikan päättänyt Jos et sä soita ei jostain syystä lähtenyt aivan sellaiseen lentoon kuin olisi luullut. Yleisö rakasti bändiä, niin minäkin.

Kävelin Reginan jälkeen katsomaan loput Magenta Skycoden esiintymisestä. Olin aikaisemmin miettinyt yhtyeen sopivaisuutta päälavalle, mutta hitto vain kuinka hyvin bändi tilan täyttikään. Yhtye lävisti kerrosteisen rikkaalla äänellään koko alueen, Jori oli ujon sympaattinen, se keikan lopussa pillillä vedetty juttu hauska, We're Going to Climb saatanan hieno, hehkutukset, taustakuorot (yksi jäsen Mira Luoti btw), orkesterin yhteensoitto, stemmat ja omistautuminen kaikki a-luokkaisia. Suorastaan nautin. Esitys päättyi a capellana vedettyyn klassikkoon Maa on niin kaunis.

Kun olin rientämässä takaisin kohti Sinistä telttaa ja Pains of Being Pure at Heartia näin ensimmäisen apinan.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)